UUSI-SEELANTI

                                                                                          Auckland 31.12.2023




Kenenkähän idea alun perin on ollut, että paratiisissa olisi käärme?
Kahdessa omien mieltymysten kannalta hienoimmassa paikassa maailmassa, siis todistan tietenkin vain niistä, joissa olen ehtinyt käymään, yhdistävä tekijä on, että niissä nimenomaan EI ole käärmeitä ollenkaan. Madeiran rinnalle omassa arvoasteikossani paratiisiksi nousi joulukuun aikana Uusi-Seelanti.  

Hyökkään kovia auktoriteetteja vastaan. Raamatun lisäksi kyseenalaistan myös tiedemiehet, ainakin biologit, joiden mukaan esim. ”Kärpäset ovat planeettamme tärkeitä hajottajia ja pölyttäjiä. Koko luontomme olisi aivan toisenlainen, jos ei olisi kärpäsiä.”   -Vanhempi viherdosentti G.O.Ogle

Minulla ei olisi mitään vastaan, jos Suomenkin luonto olisi osin toisenlainen, tällainen kuin Uudessa-Seelannissa. Äärettömän kaunista ja vaihtelevaa, rehevää sekä monimuotoista eikä koko ajan suuhun ole änkeämässä kärpäsiä, hyttynen ei inise niskassa ja nilkoissa, ja siis ennen kaikkea hienolle kalliolle kavutessa ei tarvitse pelätä, että jostain ilmestyy käärme luoksesi tappamaan sinua tai vähintäänkin luikertelemaan uniisi. 

Joku älypää tähänkin toteaa, että eihän niitä suomessakaan joulukuussa ole. Selvyyden vuoksi todettakoon, että täällä ei ole käärmeitä ollenkaan, koskaan. Itikoista en tiedä, mutta ainakin näin alkukesästä (joulukuussa) niitä on huomattavasti vähemmän kuin missään muualla.

Itse en tiedä miltä osin Uuden-Seelannin luonnon monimuotoisuus on kärsinyt siksi, ettei siellä ole näitä paskiaisia.

  

  

   Pitkän valkoisen pilven maa. Lumihuippuisia vuoria löytyy niin Eteläsaarelta (ylempi
kuva Milford Soundista) kuin Pohjoissaarelta (alempi kuva, Mt. Ngauruhoe)

Aotearoa

Uuden-Seelannin alkuperäinen nimi tarkoittaa Pitkän valkoisen pilven maa. Tämän on tulkittu tarkoittaneen saarten lumihuippuisia vuoria. Nykyisen länkkärinimen Uusi-Seelanti antoivat hollantilaiset kotimaassaan sijaitsevan Zeelannin maakunnan mukaan.
 
Uusi-Seelanti muodostuu kahdesta isosta pääsaaresta, Pohjoissaari ja Eteläsaari, sekä suuresta joukosta pikkusaaria. Cook-saaret, johon suuntaan vuoden vaihduttua, on yksi näistä saariryhmistä.

Koko maan yhteispinta-ala on vain 270.000 km2  (Suomi 338.000 km2)
Minut yllätti tieto, että Uusi-Seelanti on myös asukasluvultaan Suomea pienempi maa, vain 5,2 miljoonaa asukasta. Tämä oli yllätys sikäli, että maa näkyy menestyvän monissa urheilulajeissa pienestä koostaan huolimatta. Bilbaossa hyväksyin Susijengin tappion Haka-jengille helpommin, kun vielä kuvittelin, että pelasimme suurta maata vastaan.

Selvä enemmistö (75%) kansasta asuu Pohjoissaarella, joka on tuliperäisyydestään huolimatta helpompaa asuttavaa kuin hyvin vuoristoinen Eteläsaari. Molemmat pääsaaret ovat aivan mahtavia paikkoja turistille. 
Uusi-Seelanti on hyvin kehittynyt valtio. Ihan verrattavissa Australiaan tai Eurooppalaisiin maihin, niin taloudeltaan, elintasoltaan kuin demokratiakehitykseltään. Edellinen pääministerimme Sanna Marin kävi täällä tapaamassa Uuden-Seelannin silloista pääministeriä Jacinda Arderninia, joka oli Marinin tapaan nuori naispääministeri. Vierailu herätti pientä kohua, kun monille jäi epäselväksi miksi pääministerimme matkustaa täysin toiselle puolen maailmaa keskellä kaikkia silloisia kriisejä. Täällä käytyäni ihmettelen todella jokaista ministeriä, joka EI tänne lennä, sillä pienellä mielikuvituksella keksii kyllä syyn ja sitä kautta maksajan. 
Uusien blogin lukijoiden toivossa minäkin otin perse-selfieitä päästyäni niin monille Uuden-Seelannin upeista beacheista. Kannattaa seurata Instaani, julkaisen noita taideteoksia myöhemmin, jos vaan saan sen avulla lisää seuraajia.

 

   

Maori-kulttuuri ei perustu pasifismin ihanteisiin

Maori Perusjätkä

Sana alkuperäiskansa on lähes kaikkialla maailmassa kai suhteellisuuskäsite. Kuinka paljon aikaisemmin esi-isien täytyy olla saapunut jollekin alueelle, jotta sitä voidaan kutsua alkuperäiskansaksi, on tietenkin mielipideasia. Voidaan kai kuitenkin oikeutetusti ajatella meidän aikakäsitykseemme suhteuttaen, että maorit ovat Uuden-Seelannin alkuperäiskansaa, aboriginaalit Australian tai inkkarit Pohjois-Amerikan alkuperäiskansaa. Muu on saivartelua, vaikka tietysti kansojen siirtymisiä on tapahtunut jo aikaisemminkin. Ja vähän veikkaan, että niin voi käydä tulevaisuudessakin riippumatta tahdostamme. 

Toisin kuin Australiassa, Uudessa-Seelannissa alkuperäiskansa maorit (yleiskäsitteenä, en ala briljeeraamaan heimoilla) näkyvät luonnollisena osana kansakuntaa. Ainakin turistin silmin heitä on oikeastaan kaikkialla, erilaissa yhteyksissä ja ammateissa. En ainakaan itse ole huomannut merkittäviä alueellisia eroja. Ehkä Pohjoissaarella kuitenkin enemmän. Tilastojen mukaan maoreja on n. 20% väestöstä. Aasialaisia taustoja löytyy n. 15% kansasta ja eurooppalaisia juuria vajaalla 70%:lla. 

Usein paikkojen nimet ovat vain maorin kielellä, tai sitten siinä sivussa myös englanniksi. Alkuperäiskansan arvostus tuntuu olevan toisella tasolla kuin Australiassa tai Yhdysvalloissa.
Jopa niin, että aika tuoreeltaan on perustettu työryhmä pohtimaan Uuden-Seelannin valtion nimeä, että jos se nimi olisikin Aotearoa. Tietämättä yksityiskohtia tai taustaa, niin tuo asenne kuulostaa mahtavalta!

Tuo Aotearoa on liki mahdoton kirjoittaa toistuvasti oikein, mutta noin pääsääntöisesti maorien kieli kuulostaa suomalaisittain ihmeellisen tutulta. Sitä lausutaan kuten kirjoitetaan, ja kun monissa sanoissa tavun ensimmäinen kirjain on konsonantti ja toinen kirjain vokaali, niin näitä tavuja yhdistelemällä syntyy väkisinkin tutunkuuloisia sanoja ja paikannimiä. Esim. Takapunassa on uimaranta, jonka nimi on Hororata. Yhdistelmä tuo väistämättä mieleen Helsingin Kallion kaupunginosan.

Oma kokemukseni maoreista on hyvin positiivinen. He ovat huomattavasti mukavampia, rennompia ja parempia asiakaspalvelijoita kuin länkkäritaustaiset. Asiakaspalvelukokemus korostuu kohdallani tietysti liikaa, koska se on pääasiallinen ihmiskontaktini 11 kk:n ajan.

Uudessa-Seelannissa tehdään tietöitä ihan kaikkialla. Varsinkin Pohjoissaarella eteneminen oli joskus jopa tuskastuttavaa, sillä vähän väliä ajaminen keskeytyi, kun mutkan takaa paljastui taas uusi tietyö. Turhautuminen muuttui kuitenkin hyväksi mieleksi aina kun liikenteen pysäyttäjänä toimi maoritaustainen henkilö, sillä heillä oli hauska tapa iloisesti vilkuttaa, moninaisin tavoin, kun pääsin taas liikkeelle. Aivan mahtavaa porukkaa!
Tietöistä tuli mieleeni, että osaako joku sanoa miksi niin usein (tai koskaan) tiehen laitetaan semmoista jyrisevää asfalttia eikä sileää, lähes äänetöntä laatua? Onko tämä autoilijan (=asiakkaan) kannalta miellyttävä asfaltti kalliimpaa? Tai onko se liukkaampaa? Huonokestoisempaa?  

Palveluasenteen ero maorien ja muiden välillä näkyy arjessa. Täällä taitaa olla sama ongelma kuin Australiassa: työvoimaa on ihan liian vähän, ja siksi asiakaspalvelutehtäviin on jouduttu ottamaan ja pitämään paikoin huonoakin henkilökuntaa. Joko ammattitaidottomia tai asennevikaisia, mutta tällöin lähes poikkeuksetta länkkäreitä. Ravintolan kriisitilasta kertoo, jos se joutuu laittamaan seinälle julisteen, jossa kielletään valittamasta henkilökunnalle. Ennalta moititaan asiakkaita sen sijaan, että keskityttäisiin palvelun parantamiseen. Jotain on jo vialla, jos ravintolassa käy niin usein epäasiallisesti käyttäytyviä asiakkaita, että varmuudeksi uhkaillaan kaikkia nollatoleranssihöpinöillä.

Cape Reinga, Pohjoissaaren pohjoiskärjessä

    

Koiran ulkoilutus on varmaan aika mukavaa Ninety Mile Beachilla

Kahden road tripin taktiikalla: ensin Pohjoissaari

Karkean suunnitelman olin tehnyt Lonely Planetin mainion suunnittelukartan ja vanhan koristutun Parvikon Markun mahtavan muistion avulla. Markku on asunut täällä muutaman vuoden ja kertoi hauskoja yksityiskohtia ja tarinoita, joita tässäkin ajoittain lainailen.

Alun perin tarkoitukseni oli ajaa samalla autolla molemmilla saarilla, mutta kävi ilmi, että vuokra-autoja ei saa viedä Pohjoissaaren (Wellington) ja Eteläsaaren (Picton) yli vievälle lautalle.
Cookin salmen virtaukset ovat kuulemma melko rajuja, kenties siksi. 

Sitten selvisi, että myös Uudessa-Seelannissa autovuokraamojen one way feet ovat todella kovia, joten päädyin siihen, että otan molemmille saarille autot erikseen ja palautan ne aina samaan paikkaan. Edestakaista ajamista tuli vähän toivottua enemmän ja siksi myös aikataulusta tuli turhan kiireinen. Saarien välin siirryin lentämällä Pohjoissaaren Aucklandista Eteläsaaren Christchurchiin.

Ajoin ensin Pohjoissaaren pohjoiskärkeen, Cape Reingan majakalle. Jo matkalla on upeita maisemia, viehättäviä pikkukyliä ja houkuttelevia beacheja. Sekä tolkuton määrä lampaita ja lehmiä.
Jos koripalloileva Honkaniemen perhe kasvattaa Pinsiössä ylämaankarjaa, niin täällä kasvatetaan ylämäen karjaa. Koska tasaisia paikkoja on vähän, seisovat elukat jyrkissäkin mäissä valtavina laumoina muodostaen usein valokuvauksellisen muodostelman. Jos siis huomaat joskus sisäfileesi olevan vino, niin se on todennäköisesti Uuden-Seelannin ylämäen karjaa.

Paluumatkalla ajelin alas Pohjoissaaren länsireunaa pitkin. Tarkoitukseni oli ajaa pitkin Ninety Mile Beachia, hiekkarantaa, jossa pääsee ajamaan autolla maili tolkulla. Yhdessä telkkariohjelmassa väitettiin, että se on ihan yleinen tie, mutta paikalliset neuvoivat, ettei sinne ainakaan ilman nelivetoa kannata mennä, ja että pitää tietää nousu- ja laskuvedet sekä paikat, josta pääsee pois. En uskaltanut lähteä kokeilemaan. Hyvä niin, sillä vaikka RAV4 oli oikein mainio peli, niin jälkeenpäin huomasin, että niissä määräyksissä (joita en koskaan lue) kielletään maastossa ajo sekä erikseen muutama nimetty tie, mm. Ninety Mile Beach.
Vietin kuitenkin yön ihan tuon beachin äärellä, Ahiparassa, joka on kuuluisan rannan eteläinen alkupiste.


Marlboroughin hotellissa ei saanut polttaa

Olin jo alun perinkin päättänyt juhlistaa Suomen Itsenäisyyspäivää vähän prameammin. Varasin huoneen maan ensimmäisestä pääkaupungista Russellista, historiallisesta The Duke of Marlborough hotellista, joka on rakennettu 1875 ja nimetty silloisen maailman rikkaimman miehen mukaan. Upea ja tyylikäs kokonaisuus, jossa olisin viihtynyt mielelläni pitempäänkin.
Täytyypä selvittää liittyykö nimi maan suurimman viinialueen historiaan (näin oletan) vai tupakkateollisuuteen, johon tuo ”maailman rikkain mies” nimessä voisi viitata. Viiniä sai juoda, polttaa ei, joten sikäli asia lienee selvä.

Söin tasokkaan Itsenäisyyspäiväillallisen kenties upeimmissa puitteissa missä olen koskaan saanut illastaa. Vieressä kimalsi merenlahti, ihan muutaman metrin päässä ja aurinko laski vasta kun olin saanut jälkiruokani loppuun. Laitisen Vesa, Aamulehden ravintolakriitikko, olisi epäilemättä ollut tyytyväinen ravintolan ajoituksiin. Vesa opetti meille joskus Aamulehden esimiesvalmennuksessa nauttimaan nimenomaan Uuden-Seelannin Pohjoissaaren Savignon Blancia. Otin asian tosissaan ja tulin nyt 15 vuotta myöhemmin paikan päälle. 

Tuo Paihian alue on tavattoman kaunista eikä sieltä taida löytää taloa ihan pikkurahalla.
Russellin kaupunkiin, niemenkärkeen, mennään lossilla lahden yli, sillä maita pitkin reitti olisi tolkuttoman pitkä. Jos voittaisin lotossa, jos saavuttaisin mielenrauhan ja ryhtyisin kirjoittamaan kirjaa, niin Russell olisi siihen erinomainen paikka.

Juhlapäivän jälkeen köröttelin etelään, takaisin kohti Aucklandia. Minun piti poiketa matkalla Gibbsin farmilla, jossa on telkkariohjelmassa näkemäni mukaan hienoja luontoon tehtyjä taideteoksia, jotka olisi ollut mukava nähdä paikan päällä, mutta onneksi huomasin, että farmi onkin suljettu tavallisilta kulkijoilta. Sinne päästäkseen täytyy itsekin olla taiteilija, pääsyä pitää etukäteen anoa jne. Harmi, sillä vaikken ole mikään kuvataiteen ymmärtäjä, niin tuo paikka näytti todella mielenkiintoiselta.

  

Itsenäisyyspäivän illallisella 6.12.2023
The Duke of Marlborough

Coromandelin niemi 

Jatkoin siis matkaa ohi Aucklandin Coromandelin niemeen. Niemen kiertää tie numero 25, joka on ehdottomasti hienoimpia maanteitä, joita olen koskaan nähnyt. Se kulkee kymmeniä kilometrejä aivan rantaviivassa, vuorten ja kallioiden ahdistellessa toiselta puolen.  Yövyin Coromandelin kaupungissa, joka itsessään ei tehnyt suurta vaikutusta, mutta majoitukseni ”viidakkoon” rakennetussa mökissä oli jälleen ihan uudenlainen kokemus. Ihan vieressä kulki Driving Creek Railway, joka on vähän possujunaa isompi ja sille on rakennettu metsään ja vuoren rinteille oma rautatie, joka ei johda kuitenkaan mihinkään. Joku aloitti semmoisen rakentamisen vuosikymmeniä sitten ihan vaan huvikseen, ja joku toinen sitten jatkoi sitä. Muutama ihan mukava maisemapaikka reitillä, mutta muuten sen takia ei kannata paikalle vaivautua. 
Coromandelin niemi sen sijaan itsessään on aivan upea. Kun ajelin vuorten yli itärannalle ja edelleen kohti etelää, vastaan tuli mm. Hotwater Springs beach, jossa laskuveden aikaan, vesirajassa, ihmiset kaivavat itselleen kuopan johon hiekan läpi suodattuu sekaan kuumaa vettä. Tuliperäisen saaren hauskoja erikoisuuksia.
Rannalla on luonnollisesti vuokraamoja, josta saa rahaa vastaan lainaksi kenttälapion, jolla kaivaminen sujuu mukavasti. Kävin katsomassa touhua, mutta jatkoin matkaa yhä kuumempien lähteiden äärelle Rotoruaan. 

 
Rotorua

Rotorua on Pohjoissaaren tunnetuimpia turistikohteita. Siellä on suuria kuumia lähteitä vähän kaikkialla, kylpyläbisnestä niiden ympärillä sekä kiehuvia savikuoppia sekä Te Puian hieno geysir. Rotoruasta etelään on Waiotapun geoterminen alue, jossa on kiehuvia pieniä lammikkoja, hyvin värikkäitä vesialtaita sekä tietenkin niitä Valkeakoskelle haisevia savipulputtimia. Paikasta tuli elävästi mieleen Yellowstonen kansallispuisto, jossa kävin 2016 Amerikan road tripilläni. 

Rotorua on myös vahva Maorikulttuurin alue. Osallistuin illalliselle, jossa pääsimme näkemään ihan komean esityksen. Maorisotilaat uhosivat, julmistelivat silmillään, näyttivät kieltään, huusivat ja heiluttivat aseitaan. Haka-tanssi oli toki tuttu urheilukisoista, mutta tämä oli tietenkin laajempi esitys.
Naisoppaamme mukaan miesten tehtävä on sotia, sillä kuollessaan taistelussa, siinä menee vain yksi mies, mutta jos nainen kuolee, heimo menettää kokonaisen sukupolven.
Siinä olisi kulttuuripersona Juha Hurmeella ja muilla pasifisteilla ihmettelemistä noiden maorien militaristisen kulttuuripläjäyksen kanssa.    

  

Wellington

Matka jatkui yhä etelään. Yksi suosituimmista turistirysistä on Lake Taupon alue.
Jossain näin luonnehdinnan, että se on Uuden-Seelannin kauneimpia paikkoja, ”ehkä jopa maailman”.  No ei ole.

Keli oli kurja, hyvin tuulinen ja pilvinen, joten se vaikuttaa tietysti arviooni, mutta minulle koko Lake Taupo oli paha pettymys. Ihan turha pysähdys (=yöpyminen). 
Oikein lämpöisellä ja kirkkaalla ilmalla siellä olisi varmaan jos jonkinlaista vesileikkiä tarjolla, mutta nyt en voinut edes kuvitella, että olisin lähtenyt laskemaan kumiveneellä tai kanootilla koskea, lähtenyt laivalla järvelle tai muutenkaan lotrannut veden kanssa. 

Seuraavana päivänä suuntasin jo aikaisin aamusta saaren eteläkärkeen, maan pääkaupunkiin Wellingtoniin. Sinne ajo oli hieno, solia pitkin, vuorten yli ja sitten jyrkästi pudotellen meren rantaan pienelle kaistaleelle vuorten ja meren puristuksiin täälläkin.
Kaunis citymäinen kaupunki, mutta minun pysähdys jäi lyhyeksi, sillä jo kahden yön jälkeen minulla oli edessä pitkä siirtyminen takaisin Aucklandiin.

Pitkät ajosiirtymät ovat sujuneet ongelmitta. Australiassa otin tavakseni kuunnella artistien tuotantoja alusta loppuun. Bruce ja Led Zeppelin tietenkin, mutta vähän yllättäen myös Badding toimi erämaassa oikein hyvin. J.Karjalaisen koko tuotanto on tullut kuunneltua nyt Uudessa-Seelannissa kronologisesti, onhan se hieno mies!
Dave Lindholmia olen kuunnellut paljon, mutta ihan kaikkeen en sentään hänen kohdallaan taivu. Loirin Leino-levyt kuuntelin lopulta pariinkin kertaan. Talking Headsia ja Santanaa olen nautiskellut, mutta varonut kuluttamasta loppuun, sillä yritän säästää niitä Etelä-Amerikkaan ja Karibialle. Sen voin antaa vinkiksi nyt jokaiselle road trippiä suunnittelevalle, että Pink Floydin tuotannosta ei kannata tehdä soittolistaa, sillä jos sen laittaa soimaan random-järjestyksessä, niin siitä tulee ihan käsittämätön sotku.

Asiaan. Ennen lentoa Aucklandista Eteläsaaren Christchurchiin kävin vielä länsirannalla Piha Beachilla, joka on tavattoman kaunis ranta. Sen läheisyydessä on kuulemma kuvattu aikanaan hieno elokuva Piano. En muista elokuvaa niin hyvin, että olisin vaivautunut hakemaan varsinaisia kuvauspaikkoja. 
  

  

Kuva Pohjoissaaren Piha Beaching kulmilta

Eteläsaari ja Great Alpine Highway 

 

Lensin maan kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin Christchurchiin. Kaupunkia on koeteltu lähimenneisyydessä, sillä se on kokenut useampia massiivisia maanjäristyksiä. 

Vuonna 2010 tapahtuneesta maanjäristyksestä kuulin Markulta seuraavan tarinan. 
Työporukka oli ollut juhlimassa. Aamulla esimiehen puhelin soi. Itkuinen alainen kyseli, miten hänen iltansa oli mennyt – oliko tullut hölmöiltyä? Hän ei itse muistanut illasta ja yöstä juuri mitään, mutta aamulla kotona kaikki lasit oli rikottu, astiat lattialla, kattopaneeleita pudonnut jne.
Työntekijä sopersi esimiehelleen, että ”anteeksi, jos sekoilin”.
Esimies pidätteli nauruaan, kunnes käski alaistaan tarkistamaan uutisista mitä yöllä oli tapahtunut.  

Seuraavana vuonna (2011) ei ketään enää naurattanutkaan. Maan tuhoisin maanjäristys romahdutti ison osan Christchurchin kaupungin keskustaa. Kuolonuhreja oli peräti 185 kpl. 

Hotellini sijaitsi keskustassa ja epäilemättä ihan sillä pahimmalla alueella, sillä rakennuksista näki, että ne ovat uudehkoja, ja aina siellä täällä oli edelleen tyhjiä tontteja, vaikka olimme siis aivan keskustan kupeessa.    

Christchurchista johtaa halki maan hieno maantie nimeltään Great Alpinen Highway. Sen toisessa päässä saaren länsirannalla sijaitsee mm. Greymouthin pikkukaupunki. Jälleen yksi mahtava maantie, jonka ajaminen on pelkkää nautintoa. Eteneminen on vaan hidasta, kun jatkuvasti täytyy pysähtyä ihastelemaan ja ottamaan kuvia. 
Suurin piirtein samoissa maisemissa kulkee rautatie, joka oli mukana kuulemma jossain televisio-ohjelmassakin, jossa listattiin maailman kauneimpia junareittejä. En ihmettele.

  

Great Alpine Highway kulkee halki Eteläsaaren idästä länteen.

Eteläsaaren pohjoisosiin

Greymouthista ajoin Eteläsaaren länsirantaa pohjoiskärkeen Collingwoodiin ja Abel Tasmanin kansallispuiston laitamille.  Ja jälleen: tie oli taas hienompi kuin mikään edellinen!
Ensin merenrantaa, upeita kallioita ja meren tyrskyjä. Se hakkaa helposti esim. Kalifornian kuuluisan Highway 1:n (L.A. > SF). Pohjoisosassa Toyotani tehot joutuivat koville, kun se joutui pitkään kipuamaan jyrkkiä vuoristoteitä pudotellakseen sitten yhtä jyrkästi suureen laaksoon, jossa sijaitsi uskomattoman upea paratiisi. Collingwood on pienen pieni kylä, jossa on pari ravintolaa, yksi motelli, kirkko ja hautausmaa sekä hienohiekkaista rantaa ja todella levollinen tunnelma.
Mieleeni tuli, että jos keskeytän reissun tähän ja jäänkin tänne koko loppuajaksi.

Tein pienen patikoinnin vähän syrjäisemmälle Wharariki Beachille, jossa tuuli puhaltaa hiekan dyyneiksi. Siellä käveleminen on aika raskasta, kun välillä jalat uppoavat hiekkaan polvia myöden.
Sitten lähempänä rantaa kulkeminen helpottuu ja rannalta löytää matalassa vedessä pulikoivia hylkeitä sekä loputtoman määrän näyttäviä kuvauskulmia. Ei siis ihme, että juuri tällä rannalla on kuvattu kaksi Microsoftin laitteissa pyörivää näytönsäästäjistä tuttua kuvaa.

Whararikista jatkoin Marahauhun, Abel Tasmanin kansallispuiston portilla sijaitsevalle leirintäalueelle. Jälleen jouduin kärsimään siitä, etten ollut suunnitellut reissua kunnolla.
Tarkoitukseni oli mennä vesitaksilla vähän matkan päähän ja palata kävellen takaisin, mutta en ollut ottanut huomioon laskuveden aikaa. Vesitaksit ajoivat päivän viimeiset kyytinsä juuri sillä hetkellä, kun saavuin paikalle. Nautiskelin siis vain maisemista ja kävin patikoimassa parille lähistön suojaiselle rannalle. Kävi kuitenkin selväksi, että tänne palaan vielä joskus, paremmin suunnitelleena, rutkasti enemmän aikaa varanneena. 

  

Taustalla Microsotin porukkaa, edessä näytönsäätäjä. Wharariki Beach.

Jouluksi Eteläsaaren eteläosiin       

Olin varannut jouluksi itselleni mukavan kämpän peräti kolmeksi yöksi Wanakasta, varsin läheltä Queenstownia. Sen olin jo maksanutkin, joten en voinut jäädä pohjoisrannalle. 
Eli taas ajelin pitkän pätkän etelään. Matkalle olin kuitenkin suunnitellut yhden koko reissun kohokohdista, tai oikeastaan kaksi vaihtoehtoista kohokohtaa, sillä molempiin minulla ei ole varaa.
Pysähdyin yhdeksi yöksi Franz Josefin kylään, joka sijaitsee kuuluisan jäätikön (glazier) juurella.
Olin varannut helikopterilennon, joka laskeutuu jäätikölle, mutta kylään päästyäni aloin heti epäilemään, että noinkohan se toteutuu, sillä sää oli kurja, sumuinen ja sateinen.
Ja jo illan aikana tulikin peruutus, että aamun lentoa ei pystytä toteuttamaan.

Ryhdyin siis organisoimaan vaihtoehtoa B, joka oli laskuvarjohyppy Queenstownissa. Minun korkean paikan kammoni on sikäli erikoinen, että saatan täristä Tammelan palloiluhallin katsomossa, jos joku on liian lähellä kaidetta, mutta sitten taas korkeisiin torneihin tai paikkoihin minulla ei ole mitään vaikeuksia mennä. Tottahan laskuvarjohyppy (tandemhyppy, tietenkin) pelotti, mutta ei se ollut korkean paikan kammoa, vaan ihan tavallista pelkoa. Olin psyykannut kuitenkin itseni jo vuoden aikana siihen asentoon, että toteutan sen nimenomaan Queenstownissa, upeissa maisemissa. 
Olin hyppäämisen vaatimuksista lukenut jotain, mutta olin jotenkin kuvitellut etteivät he ota niitä rajoituksia niin vakavasti.
Marssin Queenstownissa Nzone Skydiven toimistoon niin itsevarmana kuin mahdollista. Heti alkuun minut vastaanottanut neito näytti vähän epäilevältä, hän kysyi painoani. Vastasin sen mitä se Suomessa oli ollut, en ole ainakaan lisää saanut reissun aikana. Sinällään se ei olisi ollut ehdoton este, mutta yli 95 kiloiset joutuvat heti tarkempaan syyniin. Yritin olla hauska ja kerroin, että olen painanut 95 kg viimeksi yläasteella. Sitten kun pari perustautiani kävivät ilmi, niin kävi nopeasti selväksi, etteivät he ota minua asiakkaakseen. Verenpaine oli ymmärtääkseni se suurin riesa.
Väitin sen olevan lääkkeillä oikein hyvin hallinnassa. Hän kysyi koska olen mitannut viimeksi, jouduin vastaamaan rehellisesti, että kesäkuussa.

  

Kun joulu on, niin joulu on.
Paista akka toinenkin silakka.
(suomal. sananlasku)

Palovammoja jouluna

Olin ajatellut, että yritän panostaa jouluuni Wanakassa. Siis että käyn syömässä vähän paremmissa ravintoloissa, haen tavallista parempaa viiniä ja suklaata.
Olin etukäteen kysynyt majoittajaltani, että ovathan ravintolat auki jouluna. Hänen kertomansa vastaisesti käytännössä kaikki ravintolat olivat kuitenkin suljettuna joulupäivän ja Tapaninpäivän.
Poikkeuksen teki yksi intialainen ravintola ja yksi kebab-paikka. Siellä ei vietetä syntymäpäiviä.

Niinpä minä söin jouluaaton ja Tapaninpäivän lounaaksi intialaista. Siinä välissä, joulupäivänä, kävin ihan vaihtelun vuoksi kebabilla.
Illaksi ostin ennen kauppojen sulkeutumista punajuurisalaattia ja muutaman siivun kinkkua. Sekä sitä viiniä ja pari olutta. Niitä oli mukava lipitellä terassilla ja kuunnella äänikirjaa. 
Varsinkin joulupäivän ilma oli tosi hieno. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja asteita oli 26-28 astetta.
En ole Uudessa-Seelannissa tottunut enää leikkimään aurinkorasvojen kanssa, joten pääsin kärähtämään joulupäivänä ihan kunnolla.

Milford Sound

Joulun rauhoittumisen jälkeen, Eteläsaaren viimeiset päivät olivat taas yhtä menoa.
Ajoin ensin 5 tuntia Milford Soundiin, kävin parin tunnin risteilyllä ja sitten illasta ajoin 4 tuntia Intervergilliin ollakseni riittävän lähellä Bluffia, kun seuraavana päivänä matkustaisin Stewart Islandille. Aikataulussa ei ollut armoa, sillä seuraavana päivänä oli edessä yli 8 tunnin ajo takaisin Christchurchiin ja auton palautus. Ihan älytöntä, mutta huonosti suunniteltu vaatii kompromisseja enkä minä ollut näiden kohteiden osalta siihen valmis. Halusin ne kaikki!

Milford Sound (tai oikeastaan Fiordland on sen kokonaisuuden nimi) on kuuluisa kansallispuisto, jossa on kaikkein eniten Uuden-Seelannin kuvatuimpia maisemia. Eivät ne ole tyypillisiä maisemia, sellainen on lammaslauma jollain rinteellä vehreällä nummella, mutta kaikkein dramaattisimmat kuvat saa juuri Milford Soundista. Lumihuippuisia vuoria, vuonoja niiden välissä, jokia, koskia, vesiputouksia, mutkittelevia yksikaistaisia teitä, joita ajetaan vuorotellen eri suuntiin…

Minä olin varannut sieltä risteilyn, joka kulki vuonoja pitkin avomeren suulle ja kääntyi sitten takaisin. Matkalla ihailtiin erikoisia lintuja, pingviinejä sekä hylkeitä, jotka ottivat aurinkoa kallioilla.
Laiva ajoi mereen putoavan vesiputouksen alle, joka oli ihan mielenkiintoinen kokemus.
Ainoa reissussa käyttämäni kamera, Iphoneni, selvisi tästä kuitenkin vauriotta.

  

Stewart Island

Bluff on Eteläsaaren eteläisin kaupunki. Sen satamasta pääsee tunnissa laivalla Stewartin saarelle, jota sanotaan lintuharrastajien ja patikoijien paratiisiksi. Siellä on myös Uuden-Seelannin kansallislintuja Kiwejä enemmän kuin missään muualla. Niitä voi kuitenkin nähdä lähinnä öisin, erityisjärjestelyin, joten minun Kiwi-kokemukseni rajoittuu Rotoruaan, jossa pääsin näkemään muutaman sekunnin ajan säkkipimeässä punavalolla valaistun Kiwin vankilansa perällä.
Stewartin saarella on rakennettu katettu putki/polku josta voi yöllä nähdä näitä harvinaisia lintuja luonnossa vähän suuremmalla todennäköisyydellä. 

Vuokrasin Stewartin saarella skootterin, jolla päristelin muutaman tunnin ajan, tehden välissä pari kävelypatikkaa. Ensimmäinen laiva saarelle oli perillä klo 11.00 ja viimeinen lähti pois klo 15.30, joten käynti siellä ilman yöpymistä oli aikas hölmöä. Joten niinhän minä tein, kun ei ollut vaihtoehtoja. Se oli aika kallis päivä, sillä laivalippu yhteen suuntaan maksoi 100 NZD ja skootteri muutamaksi tunniksi samoin 100 NZD tienoilla. Euroissa matkat ja mopo maksoivat n. 170€.  Vaikka saari on tosi kaunis ja varmaan tutkimisen arvoinen, niin minulle se ei ollut hintansa väärti.

Tuli kuitenkin käytyä aikas etelässä. Seuraavan kerran vielä tästä etelämmäksi on tarkoitus päästä  Patagoniassa. 

  

Stewart Island on rauhan tyyssija.

Uudeksi vuodeksi takaisin Aucklandiin
    
Pitkän ajopäivän jälkeen lensin seuraavana aamuna Christchurchista Aucklandiin. 
Aucklandissa kävin oikeastaan kolmeen kertaan. Heti maahan tullessani yövyin Albanyssa, kaupungin pohjoispaidalla. Sitten läpiajaessa yövyin ihan Eden Parkin kupeessa. Kävin lääkärissä saadakseni paikallisen reseptin vakilääkkeilleni, ja se sujuikin selvästi maahanmuuttajille suunnatussa pienessä lääkärikeskuksessa sujuvasti. Tuolla reissulla kävin katsomassa myös maoreille pyhää Edenin kraateria. Sammuneen tulivuoren laelta oli hienot näkymät yli kaupungin, kaikkiin ilmansuuntiin. 

Sieltä sain myös kuvan One Tree Hillistä, jonka nimisen biisin U2 julkaisi hienolla Joshua Tree albumillaan. Bono kirjoitti tekstin Kiwi-ystävälleen, bändin moottoripyöräonnettomuudessa kuolleelle roudarille. Tuohon kukkulaan liittyy tosielämässä monenlaista draamaa. Viimeisin kai oli vuosituhannessa vaihteessa jonkun maori-aktivistin tekemä moottorisahahyökkäys, kun hän kaatoi sen viimeisen puun osoittaakseen mieltä hallitusta kohtaan. Yritin perehtyä asiaan, mutta putosin kärryiltä. Minulle lopulta mielenkiintoisempi on tuo U2:n hieno biisi, sillä kaikilla pitäisi olla ystävä, joka kirjoittaa biisin, kun itsestä aika jättää:
”I’ll see you again when the stars fall from the sky
And the moon has turned red over One Tree hill”


  

One Tree Hill. Tuo monumentti lienee vaikeampi kaataa
ja aiheuttaa vähemmän konflikteja.

Kolmannen kerran Aucklandiin saavuin eilen. Nyt hotellini on aivan ytimessä. Jos huoneessani olisi ikkuna, siitä näkyisi väistämättä Skytower, sillä kämppäni on ihan naapurikorttelissa. Muutaman tunnin päästä pääsen todistamaan vuosittain telkkarista tutuksi tullutta maailman ensimmäistä ilotulitusta aivan aitiopaikalta, sillä raketit ammutaan juuri Skytowerista.

Täällä otan vastaan uuden vuoden 2024. Ensimmäisen kerran.
Sitten heti aamulla 1.1. lennän Rarotongaan Cook-saarille, jossa perille päästessä ollaan vasta iltapäivässä, ja pääsen juhlistamaan uutta vuotta 2024. Toisen kerran.

Koko syksyn olen elänyt enemmän tai vähemmän etuajassa Suomeen nähden. Täällä Uudessa-Seelannissa jopa 11 tuntia etuajassa. Huomenna samaan aikaan olenkin Cook-saarilla jo 12 tuntia jäljessä! 
Minun käsitykseni mukaan ei pitäisi tulla elimistön kannalta suuria aikaerovaikutuksia, sillä käytännössähän vaihtuu vaan vuorokausi, ei vuorokaudenaika, mutta kohtapa tuo nähdään. 

Hyvää vuoden vaihdetta Suomeen, siinä välissä.

  

Skytower kuvattuna taksin lasikaton läpi (yläkuva) ja 
Mount Edenistä (alakuva).