SAINT HELENA, JATKOAIKA

Johannesburg/Etelä-Afrikka 25.7.2023

Rakas päiväkirja,

kuten somessa seuraavat kaverit tietävätkin, aikataulu meni aika pahasti uusiksi St Helenalta lähdön suhteen. Ei tässä mitään kovin ihmeellistä asiaa, mutta kirjoitan muistiin, kun vuoden päästä en välttämättä enää muista miten mielenkiintoisesti reissu lähti käyntiin.

Sain 3 lisäpäivää kauniilla saarella. Myöhästymisiä vaikealla kentällä sattuu toisinaan, mutta näitä peruutuksia ei kuulemma edes vuosittain. Tarjoilija muisti, että tämä olisi ensimmäinen covidin jälkeen.

Lauantaina lähdettiin kentälle vielä ihan normaalisti. Hotelli Mantis kysyi minulta useaan otteeseen, että haluanko heidän lentokenttäkuljetuksensa. Kieltäydyin, koska en ymmärtänyt miksi minun pitäisi mennä omalla kyydillä (25 puntaa), kun vierestä lähtee paikallinen julkinen bussi (2 puntaa), ja kun muutenkin suosin noita julkisia välineitä, jos se vaan on turvallista ja järkevää. Niin saa aidon kokemuksen ja näkee oikeita ihmisiä.

Olin samanlaisella bussilla, jopa sama kuski, käynyt aiemmin Plantation Housella kilpikonnaa ja kuvernöörin taloa ihmettelemässä, ja silloin olin ainoa matkustaja. Vaikka se oli yleinen bussilinja, niin kuski ilmeisesti odotti tunnin siellä ulkopuolella. Ainakin hän oli valmiina paikalla, kun menin reilusti etuajassa. Tämäkin reissu silloin maksoi 2 puntaa.

Tämän kokemuksen vuoksi valitsin lentokenttäkuljetuksekseni siis bussin ja sitten lähtöpaikalla kiipesin n. 15 hengen pikkubussiin kahden mummon kanssa. Kun jätin laukun keskelle oviaukkoa, he kehottivat minua istumaan toisen mummon viereen ja nostamaan laukun pystyyn. Vähän kummastelin, mutta pian ilmeni syy, pikkubussi tuli ääriään myöten täyteen. Nyt ymmärsin hotellin hanakkuuden kaupata omaa kyytiään, sillä nyt jo pelkäsin vieväni joltain paikalliselta paikan bussissa.

Mutta matka sujui mukavasti. Liukuovi ei mennyt kunnolla kiinni, päivä paistoi läpi lukituksen kohdalta. Tässäkään autossa ei ollut turvavöitä, joten vahdin toisella silmällä koko ajan sen edessä istuvaa pikkupoikaa, ja pidin toisen käden vapaana ottaakseni hänestä kopin, jos ovi aukeaa. Välillä pysähdyttiin syystä tien varteen, ajettiin 50 metriä ja pysähdyttiin taas. Joillain kertaa odotettiin jotain, jonka ilmeisesti tiedettiin tulevan kyytiin, vaikkei ollutkaan bussia odottamassa.
Suomessa matkustajat odottavat pysäkillä bussia, täällä päinvastoin.
Pari kertaa odotettiin, että kohdalla olevasta talosta tultiin hakemaan tavaratoimituksia. Osa stopeista jäi mysteeriksi. Pian Longwoodin ja Golf-kentän jälkeen ylängöllä oli niin sakea sumu, että pohdiskelin kuinka sakeaa sumun pitää olla, jotta lento perutaan. Kun päästiin lentokentälle, siellä sumu hälveni ja välillä paistoi peräti aurinko.

Ehdin lentokentälle hyvissä ajoin, jätin rinkan ruumaan meneviin, kävin turvan ja passin tarkastuksessa. Molemmat kätevästi samassa huoneessa, muutaman metrin välein. Sain poistumisleimat passiin, ja pohdin että täytyykin tarkistaa, kuinka paljon siinä on sivuja. Ja mitähän sitten, jos ne loppuvat kesken? Muistan nimittäin jo törmänneeni jonkun maan matkustusmääräyksiin, jossa vaaditaan, että passissa pitää olla tullessa 3 tyhjää sivua.

Kun katselin kahvilan vitriiniä, kuului kaiuttimista kuulutus, joka kertoi, että Johannesburgista lähtenyt lento on kääntynyt takaisin kohta Walvis Bayn (Namibia) välilaskun jälkeen, koska Saint Helenan lentokentälle ei pysty laskeutumaan huonon sään takia. Sen tiedon mukaan sunnuntaina uusi yritys. Katselimme matkustajien kanssa epäuskoisina toisiamme ja sitten useimmat alkoivat nauraa. Tai minä nyt ainakin. Totta kai tässä kävi näin!

Haikea viimeinen vilkaisu huoneen ikkunasta. Joka kerta.

Eikun takaisin Jamestowniin 3 päiväksi

Sitten vaan kimpsut ja kampsut kasaan, takaisin passintarkastukseen – nyt maahantulijana. Kävin nostamassa lentoaseman pankista käteistä. Se on auki lentojen aikaan, toisin kuin taisin aiemmin väittää. Meidän hotellissa oli lisäkseni 3 asukasta, kaikki miehiä. Yksi Brittien virkamies työmatkalla, yksi australialainen ja yksi vähän nuorempi ranskalainen kaveri, joka tulomatkalla istui edessäni, rynkytti ja pyöri tuolissaan, niin että meinasin jo menettää malttini. Hyvä, että en, sillä pääsimme kaikki neljä hänen matkanjärjestäjänsä autolla takaisin hotelli Mantisiin.

Hyvin pian hotellin respa tiedotti, että lento siirtyy peräti tiistaille. Kolme lisäpäivää St Helenalla, pieniä ovat minun huoleni, kun luin Rhodoksen uutisista, jossa tuhannet ihmiset joutuivat pakenemaan kodeistaan maastopalojen alta.
Mantisin hotellin maksaa lentoyhtiö Airlink, sain myös voucherin ruokaa varten joka päivälle. Täytyy myöhemmin selvittää mitä muita oikeuksia asiakkaalla tällaisessa tilanteessa on.

Päällimmäinen pienistä huolistani oli sunnuntaille varattu lento Johannesburgista Nairobiin, Keniaan. Pakettilennot kun täytyy käyttää järjestyksessä, yhtään ei saa jättää väliin, muuten ne myöhemmätkin perutaan. En tahdo uskoa, että tässä olisi ollut sitä vaaraa, mutta kyllähän se vähän jännitti.

Kilroylla kansainvälinen viikonloppupäivystys loppui kello 14 enkä päässyt takaisin hotellille nettiyhteyden ääreen siihen mennessä. Muina aikoina viikonloppuisin pitää asioida suoraan lentoyhtiön kanssa. Löysin pitkän etsinnän jälkeen Kenia Airwaysin nettisivuilta yhteystiedon, jonka lähinnä oletin auttavan tällaisessa tilanteessa. Onnistuinkin saamaan henkilökohtaisen kontaktin sähköpostilla, vastasin tarvitsevani lennon vaihdoksen keskiviikolle. Yhteyshenkilö lupasi palata asiaan, mutta ennen maanantaita sieltä tuli sähköpostiin vaan kaikkea paskaa, ”osta koko rivi itsellesi”, ”upgreidaa lentosi” ja sitten kaikkein ärsyttävin: anna palautetta lennostasi!
Luulisi, että ne tietokoneaikana jo pystyisivät karsimaan tuon markkinointiroskan ainakin niiltä, jotka eivät lennolle päässeet.
Mutta tämähän on hyvin tavallista meillä kotonakin: markkinointia tehdään niin aggressiivisesti, että asiakasta alkaa potuttaa, ja kun kaikki paukut menevät volyymimarkkinointiin niin ei ole aidosti resursseja palvella asiakasta, tehdä aitoa myyntiä.
Sitten niitä idioottimaisia chat robotteja ja QA-sivuja selitetään palveluksi. Ihan kuin minunkin tapauksessani lähtisin sieltä loputtomasta viidakosta lukemaan lähes kaikkea, kun minkään otsikkokaan ei viittaa tällaiseen tapaukseen.
Ja kun löydät kontaktitiedot niin ne ohjaavat sinut ”palveluun” joka on tuo QA/Chat-robotti, ja sieltä taas katsomaan kontaktitiedot. Heureka – ikiliikkuja on keksitty!
Ennen kuin ehdit sivun sulkea, tulee jo kysely, että ”miten onnistuimme palvelukokemuksessa?”

No, sain mielestäni riittävän tason viestit Kenya Airwaysille ja tuon jonkinlaisen vastauksenkin, samoin kopiona Kilroylle. Näin turvasin selustani, olin tehnyt voitavani.
Maanantaiaamuna Kilroyn Sanni otti sähköpostilla yhteyttä, ja lausui taikasanat: ”Minä otan tästä kopin” eikä pyöritellyt asiaa. Asia hoitui sen jälkeen todella hienosti!

Mikäs St Helenalla oli köllötellessä, mutta ainoa mikä harmittaa, että päivät Nyahururussa Keniassa kutistuvat vähiin. Kovasti odottamani vierailu vanhan kaverin Rantasen Mikan luona jää lyhyeksi, sillä sunnuntaina on palattava jo takaisin Nairobiin sillä maanantaina alkaa safari.

Käytin bonuspäivät Jamestownissa hyvin. Lauantain röpöttelin. Kun sain asioita eteenpäin, nautiskelin olutta ensimmäisen kerran koko reissussa vähän enemmän. Jamestownin lauantai-ilta oli mukavan vilkas. Minulle on tullut useamman kerran vähän paha mieli, kun olen nähnyt nuoria ihmisiä, joista olen aistinut, ettei eristetty elämä taida enää inspiroida. Kun päivällä istuskelin puistossa näin pienen tytön leikkivän yksinään, selittävän kovasti jotain samalla. Jostain syystä säälin häntä, vaikka sehän on vaan osa lapsuutta. Surin kuitenkin, kun sain mahdollisuuden.

Myöhemmin illalla istuin sataman puistossa terassivarjon alla tihkusateen piirittämänä ja join läpi afrikkalaisen panimoteollisuuden hienointa antia. Pitkään olin ainoa asiakas. Säälin yrittäjää, kun hän ei itse ymmärtänyt.

Paikalle tuli muutaman minua nuoremman miehen porukka, jotka juttelivat keskenään. Yksi jäi vähän sivuun, ja tuli lopulta istumaan minun pöytääni, saman varjon alle, sanomatta sanaakaan pitkään aikaan. Yritin huomaamatta kerätä pöydälle levittämiäni tavaroita vähän kasaan, sillä se oli aika omituista. Aloitin keskustelun, mutta en saanut hänen puheestaan mitään selvää. Hyvin pian onneksi huomasin, että hän änkytti pahasti eikä ymmärrysongelma ollut yksin minun vajaan kielitaitoni syy. Samassa ymmärsin, miksi hän jäi muiden jutuista vähän sivuun, ja miksi hän puhui vain puhutellessani. Loppuillan säälin häntä.

Kaikesta myötäelämästäni surusta huolimatta olin toisaalta hyvin onnellinen. Nyt oltiin kotikentällä.
Vähän vaikea selittää.
Tunteiden sekamelska johtui ehkä siitä, että lauantaina muuten normaalisti autioilla kaduilla (2 kpl) liikkui paljon myös lapsiperheitä. Nyt näin useampia lapsia, joilla oli kavereita ja vanhemmat päällisin puolin selvin päin. Kirkon eteen pienelle parkkipaikalle oli tullut pieni grillivaunu, johon aikuiset jonottivat, lapset vastaavasti vähän matkassa päässä samanlaiseen jäätelökärryyn. Se oli selvästi spesiaali juttu. Liityin aikuisten jonoon ja söin iltapalakseni rehellistä katuruokaa. Kevyt sadesumu lämpimässä talvi-illassa ei häirinnyt ketään.

Sunnuntai oli kovin hiljainen, kuten viikkoa aiemminkin, vähän tylsä. Thorpesin kauppa oli auki klo 13 asti, sen jälkeen hotellini (Mantis) oli ainoa auki oleva paikka koko kaupungissa. Siis toimialasta riippumatta, mikään ei ollut auki! Vaikka Mantisissa on oikein hyvää ruokaa, niin kieltämättä sama keittiö alkoi jo vähän kyllästyttää. Söin siellä kuitenkin 10 aamupalaa ja toistakymmentä lounasta tai illallista.
Iltapäivällä lähdin kävelylenkille kallion reunaa pitkin kohti Rupertsin hiekkarantaa, saaren ainoaa. Se ei ole tietenkään luonnonranta. Sinne asti en päässyt sillä polku oli romahtanut ja alkoi käydä niin vaaralliseksi, että käännyin takaisin vajaa pari tuntia kiipeiltyäni. Liikunta teki kuitenkin hyvää.
Tulevina viikkoina matkustan kuitenkin paikoissa, joissa en ehkä uskalla lähteä patikoimaan. Rantasen Mika, jota menen siis Keniaan tervehtimään, kertoi että Nyahururussa virtahepo oli joskus vuodenvaihteessa purrut joltain paikalliselta tiellä kulkijalta pään poikki. Eikä safarilla Masai Marassakaan suositella reippailemaan omin päin. Ehkä Zanzibarilla sitten löytyy ranta, jossa kevyt pitkäkestoisempi liikunta onnistuu. Singaporessa sitten viimeistään.

Maanantaina löffäilin ja roikuin netissä, kun nettiyhteys taas löytyi. Mieli keveni, kun sain varmistettua jatkosuunnitelmat.
Tiistaina puolilta päivin suuntasimme uudelleen lentokentälle. Vaihdoin ylijääneet punnat dollareiksi. Olin vaihtanut vähän liikaa, sillä en ymmärtänyt, että lentoyhtiö maksaa hotellin suoraan. Siinä sitten pohdin, että tulenko taas puolen tunnin päästä takaisin samalle pankin luukulle ja nostan uudestaan paikallista rahaa, jos tämäkin lento peruuntuu.
Saatuani ison rinkan hihnalle, suuntasin turvatarkastukseen, mutta se osasto olikin väliaikaisesti suljettu. Syy selvisi, ”turvatulle” puolelle oli eksynyt yksinäinen hiiri, jota yritettiin nyt lentokentän henkilökunnan toimesta saada kiinni. ”Only in St Helena”, sanoi australialainen kaveri osuvasti.

Hiiri hukassa, ovet säpissä

Kohta tuli tieto, että lento on myöhässä pari tuntia. Ei kai taas?!
Toivoa antoi tieto, että se oli ollut myöhässä jo lähteissään Johannesburgista, että syy ei liity St Helenaan säähän. Kuitenkin, uusi lähtöaika oli nyt klo 16.00 ja jos lento olisi myöhästynyt enemmän, se ei olisi pystynyt enää laskeutumaan, sillä St Helenalla hämärtyminen alkaa 17.00 jälkeen eikä kentälle kuulemma laskeuduta pimeällä. Ei ole riittäviä valoja.
Jokainen kuulutus pysäytti sydämenlyönnit odottavilta matkustajilta parin tunnin ajan. Sitten oli jo selvää, ettei kone enää käänny takaisin, ja ihmiset rentoutuivat. Kyllä se tulee.

3 päivää, 2 tuntia myöhässä

Ja tulihan se. Tämän kirjoittelin koneessa, joten aika kului taas nopeasti. Johannesburgin valomeri oli massiivinen, mutta minua huoletti, ehdinkö klo 23 mennessä hotellin lentokenttä kuljetukseen ja saanko jostain ruokaa, sillä 2 tunnin myöhästymisen vuoksi päivä oli venynyt ja mennyt lentokoneen hyvin kevyellä välipalalla. Lentokentällä ei ollut mikään ruokapuoti auki, tai en ainakaan ehtinyt poikkeamaan reitiltä sitä etsiäkseni, mutta ehdin juuri sopivasti kuljetukseen.
Hotellissakin ravintola ja baari olivat jo kiinni, joten ratkaisukeskeisesti vetosin hotellin respaan, että koska minulla on diabetes, niin pystyisikö hän järjestämään epävirallisesti edes jotain. Lopulta ostin hänen omat eväänsä. Oikein maukasta.

Kilroy oli tällä välin lähettänyt uuden lentolipunkin, tein juuri check-in joten nyt kaikki hanskassa. Aamulla lentokentälle ja puoliltapäivin kohti Nairobia.