SAINT HELENA

Jamestown 21.7.2023

St Helena on juuri se Afrikan tähti -lautapelistä tuttu saari keskellä Atlanttia.
Sinne ei juuri kannattanut mennä, sillä jos siellä osui rosvonappi kohdalle ja menetti kaikki rahansa, niin oma peli päättyi siihen, sieltä ei päässyt enää pois.

St Helenan saari sijaitsee n. 2000 km Namibian rannikosta länteen. Keskellä Atlantin valtamerta, mutta kuitenkin lähempänä Afrikkaa kuin Etelä-Amerikkaa. Jos etsit sitä esim. Google Mapsista niin kannattaa hakea nimellä. Jos kuvittelet tietäväsi suurin piirtein missä se on, ja yrität etsiä vaan kartalta, niin joudut suurentamaan kartan niin suureksi ettei siinä näy muuta kuin valtamerta, ja sitä riittää. Etkä vieläkään tiedä riittääkö mittakaava.
Sitten kun kuitenkin etsit sen hakutoiminnolla, ja jos yrität nipistää rannikot esiin hahmottaaksesi puolestaan sijainnin, niin ole varovainen, itse saari katoaa hyvin helposti. Näyttöön saattaa jäädä nimiteksti sillä logiikalla ja todennäköisyydellä mitä tietotekniikassa ylipäätään on.

Saari on kooltaan vain 122 m2 ja siellä asuu n. 4.400 asukasta. Samaan hallinnolliseen alueeseen kuuluu kaksi muuta asuttua saarta, Tristan da Cunha ja Ascension. Matkaa toiseen oli muistaakseni 1000 ja toiseen 2000 km, joten mopopoikien kylätappeluita ei tod.näk. juuri nähdä.
”Saarirypäs” kuuluu Iso-Britannian kansainyhteisöön ja säilyy asuttuna vain brittiveronmaksajien avustuksella.

Joku portugalilainen löysi asumattoman Saint Helenan saaren vuonna 1502. Sittemmin brittien kauppalaivasto asutti sen ja otti muonavarastojen täyttöpaikaksi matkalla Intiaan ja Aasiaan. Tämähän oli strategisesti aika hyvällä paikalla matkalla Afrikan ja Hyväntoivonniemen kautta Intian valtamerelle. Sitten Suezin kanavan myötä (1869) saari jäi tarpeettomaksi ja eristyksiin muusta maailmasta.

Saarella haluttaisiin ymmärrettävästi olla mahdollisimman omavaraisia. Käytännössä se ei kuulemma onnistu, ja saarelle tuodaan lähes kaikki, briteistä ja Afrikan mantereelta, jopa pullovesi ja osittain leipä. Hurjat etäisyydet tekevät tuonnista kallista ja viennistä kannattamatonta, esim. aiemmin merkittävä kalan vienti on loppunut. Ainoa varsinainen vientituote nykyisin on premium-tason kahvi, jota viedään maailmalle niin paljon, ettei sitä juoda juurikaan saarella.

Tässä yhteydessä lienee syytä mainita, että itse olen juonut kahvia viimeksi 1970-luvulla lapsuudenkaverini synttäreillä. Hänen isänsä oli hypännyt Näsinneulasta, ennen kuin avotasanteelle tulivat ne ristikot. Tämän jälkeen kaverini muutti äitinsä kanssa pois meidän talosta, tämä kahvikokeilu oli Vellamonkadulla. Join puolikuppia, kun en kehdannut sanoa, etten pidä kahvista.
Seuraavan kerran join kahvia vasta nyt tiistaina täällä St Helenalla, n. 45 vuotta myöhemmin.
Ei jäänyt kolottamaan hampaita eikä muutenkaan.

Matkustaminen St Helenalle

Afrikan tähti oli edistyksellinen, sillä pelissä sinne pääsi lentäen jo 1970 luvulla, vaikka todellisuudessa lentokenttä avattiin vasta muutama vuosi sitten, vuonna 2016. Brittihallinnon rahoittaman lentokentän toivottiin moninkertaistavan turismin, mutta ainakaan toistaiseksi niin ei ole käynyt. Covid-vuodetkin osuivat huonoon väliin. Saarella toivotaan turismin nyt viimein vilkastuvan, minä vähän epäilen tätä.

Saaren hallinto on saanut kritiikkiä tehottomuudesta, kun luvattua turistivirtaa ei olekaan tullut. Jotkut yrittäjät ovat turhautuneita, kun ovat tehneet investointeja, esim. tilojen restaurointeja ajatellen tulevia asiakkaita. Varmaan tästä syystä hallinto näyttää The St Helena Independent lehdessä julkaisevan tilastoja kasvavista tulijamääristä. Toukokuussa 2023 saarelle oli tullut 287 ihmistä (vuonna 2022 vain 178). Näistä 237 lentäen ja loput 50 laivalla. En tiedä oliko tässä mukana saaren vakituiset asukkaat. Ainakin minun lennollani vakituisia asukkaita ”Saintseja” oli vajaa puolet päätellen maahantuloselvityksen yhteydessä olleista kahdesta eri jonosta. Kolmen valistuneen arvion (pelastaja, tarjoilija, myymäläpäällikkö) mukaan turisteja on saarella nyt muutama kymmenen, selvästi alle sata.

Ennen lentokentän valmistumista ainoa yhteys saarelle oli laivayhteys Kapkaupungista, tai lyhimmillään Namibiasta, josta matka kesti vain 4 päivää. Samassa hoidettiin muutaman hassun turistin lisäksi tietenkin rahti. Laivalla pääsi tosissaan rauhoittumaan, sillä erään todistajan mukaan saattoi käydä niin, ettei koko matkan aikana nähnyt yhtään toista laivaa eikä lentokonetta.
Laivamatkan aikana ehti syntyä matkustajien välille ystävyyssuhteita ja St Helenalle saapumista edeltävänä iltana keskustelu illallispöydässä oli vilkasta. Kätevää, kun kaikki turistit saivat kuulemma kutsun kapteenin pöytään.
Laivan saapuminen parin-kolmen viikon välein oli tärkeä myös saarelaisille, sillä se oli myös henkisesti tärkeä yhteys muuhun maailmaan. Olen haaveillut St Helenan matkasta niin kauan, että ainutlaatuisen laivamatkan vaihtuminen lennoksi oli toisaalta pieni harmistus.

Saarella ei ole edes oikeaa satamaa. Korkeat kallioiset seinämät ja kiviset rannat ympäriinsä pitävät tunkeilijat loitolla. Ja ystävät.
Edelleen saarelle meritietä tulevat, yleensä purjehtijat ja rahtilaivat, joutuvat ankkuroimaan kaupungin edustalle, vähän kauemmaksi rannasta, vuorten suojeleman lahden siimekseen. Sieltä sitten kuljetaan rantaan ja takaisin pienemmillä veneillä tai satamalautoilla, joilla myös kuljetuskontit liikkuvat, kun niitä liikutetaan.

Kaupungin portti, tietenkin meren rantaan, sillä sieltä kaikki ulkopuoliset tulivat.

Laivat jätetään satamassa kauemmaksi koska kaupunhin edusta on hyvin kivikkoinen.
Suoraan kaupungin edessä (100 m rannasta) merestä pilkistää 1911 uponneen
RMS Pappanuin masto kuin varoitukseksi.

Nykyisin St Helenalle pääsee siis lentäen Johannesburgista Etelä-Afrikasta. En tiedä miksi juuri Joburgista eikä jostain Afrikan länsirannan kaupungista. Kukaan ei ole osannut kertoa.
Säännöllinen lentoliikenne (kerran viikossa) on kuitenkin hallinnon tukemaa, joten eiköhän se joku kilpailutusasia ole.

4 päivän sijaan matka kestää enää vain 6 tuntia. Paluumatka sujuu jopa alle 5 tunnin, sillä silloin ei tarvitse tehdä välilaskua Namibiaan Walvis Bayhin piripintaan tankkaukseen. Se on tulomatkalla välttämätön, koska jos laskeutuminen St Helenalle ei onnistukaan täytyy olla kerosiinia kääntyä takaisin. Tulomatkan polttoainevarat lasketaan kuulemma sen mukaan, että taivaalla voidaan roikkua 1-2 tuntia odottamassa sopivia tuuliolosuhteita ja näkyvyyttä, sitten on käännyttävä takaisin Afrikkaan, jos ei onnistu. 2000 km säteellä ei ole varakenttiä.

Walvis Bayn kylmäasema Namibiassa. Tankki piripintaan.

Tuo välitankkaus menomatkalla Walvis Bayssa oli mahtava, kuin jostain action-elokuvasta! Iso kone laskeutuu keskelle hiekka-aavikkoa, jossa ei ole mitään muuta. Epätodellinen kokemus, kun koneen ovi avattiin, mutta koneesta ei saanut poistua. Lentäjä kävi vaan tankkaajien kanssa jutulla ja lämmintä aavikon ilmaa pelmahti sisään. Ensin en nähnyt edes lennonjohtotornia, mutta kyllä siellä sellainen rantavalvojan koppia vähän korkeampi pytinki oli. Autoilijat sanoisivat sitä ns. kylmäasemaksi. Tuulilasia ei ainakaan pesty.

St Helenan lentokenttä on haastava paikka. Luonto on siellä tavallista useammin ihmisten kiusana, joten takaisin kääntyminen tai varsinkaan lennon peruuntuminen ei ole ollenkaan tavatonta. Minunkin oli siis tiedostettava se riski, että muutoksia voi tulla. Vähän jännitti seurata puhelimen säätiedotusta, joka kertoi saarella olleen tuloani edeltävän viikon ajan kovaa tuulta. Keli on kuitenkin ollut loistava koko sydäntalvisen viikon, +20 ja vähän päälle. Aurinko paistanut, mitä nyt vuorilla torstaina vähän tihkui ja tuuli ylhäällä on joskus aika railakasta. Mutta Jamestownissa siis oikein miellyttävää.

Lentokentän rakentaminen oli tavallaan vedenjakaja saaren kannalta. Se oli Iso-Britannialta niin suuri investointi, että tuskin on odotettavissa, että se ajaisi alas näitä vanhoja siirtomaavallan jäänteitään pitkään aikaan. Lentokentän rakentamisen haasteista kertoo, että sen kiitoradan rakentamiseksi täytyi täyttää yli 100 metriä syvä kanjoni.

Saint Helenan lentokenttä on huomattavan hiljainen. Sinne on säännöllistä lentoliikennettä vain kerran viikossa, lauantaisin.

Tunteikas hetki Johannesburgin lähtöportilla

Jostain syystä St Helenalle matkustaminen on tehty mahdollisimman vaikeaksi. Toisaalta Saintsit (kuten saarelaiset itseään kutsuvat) valittavat ettei tänne tule turisteja, toisaalta eivät tee/kykene mitenkään siihen, että madaltaisivat kynnystä.

1) Saarella eivät kelpaa mitkään luottokortit (!) Täällä on oma valuutta, joka on kytköksissä Iso-Britannian puntaan, kuten on esim. Gibraltarillakin. Ero Gibraltariin on kuitenkin, että sinne pääsee päiväretkelle Espanjan puolelta, pankit ovat auki jatkuvasti ja euroillakin käytännössä pärjää.
Tänne kun viikon ainoa lento tulee aina lauantaisin, niin pankki aukeaa vasta maanantaina.
Toisaalta ei täällä rahalla juuri mitään tekisikään, kaikki on kiinni sunnuntaisin. Ainakin näin talvella, heinäkuussa.
Korttien puutteessa saarelle on tänä keväänä (2023) avattu uusi oma mobiiliraha, Tourist card, johon voi lisätä arvoa. QR-koodia näyttämällä kauppias sitten velottaa tililtä. Käyttämättömät varat kuulemma palautetaan takaisin luottokortille. Ilman käteistä ei kuitenkaan pärjää, sillä aika moni pienpalvelujen tuottaja ei hyväksy Tourist cardia, esim. museot (!) ja autovuokraamot (!).

2) Saaren yleinen käytäntö tuntuu olevan, että yöpymiset pitää maksaa kokonaisuudessaan etukäteen. Jos yrittää saada kasvua liiketoimintaan, se tuskin onnistuu sysäämällä yrittäjän riskin asiakkaille. Ymmärrän, etteivät he saa kadulta satunnaisia uusia asiakkaitakaan peruvien tilalle, mutta toisaalta kun hotellit ovat puolityhjiä niin ei siinä mitään menetetäkään, kun ei ole ketään, jolle olisi jouduttu sanomaan, ettei ole tilaa, ja sitten kuitenkin olisi huone vapautunut.

Varsinaisia hotelleja Jamestownissa on kaksi. Mantis, johon minä nyt lopulta majoituin, on suuremman ketjun hotelli, jolla on toimintaa ympäri Afrikkaa. Se löytyi myös Booking.comista.
Ensimmäinen valintani oli kuitenkin Consulate hotelli, joka oli mielenkiintoisempi, mutta sen suhteen ei ollut mitään takuita. Jos hotelli olisi mennyt esim. konkurssiin, covidin jälkeen ihan varteenotettava uhka, en olisi voinut edes kysellä rahojani mistään. En halunnut laittaa rahaa (yli 1500€) jonkun yksityisen hotellin tilille, jonka suhteen minulla ei ole mitään normaalia selkänojaa (Visa tai edes Booking.com). Consulaten nettisivut olivat epämääräiset ja pahasti vanhentuneet, samoin some. Ainoa elonmerkki olivat muutama Googlen arvostelu.
Jos olisin joutunut myöhemmin kinaamaan luottokorttiyhtiön tai vakuutusyhtiön kanssa, en olisi voinut ”osoittaa noudattaneeni normaalia huolellisuutta”.
Hotel Mantisin etu minun silmissäni oli siis Booking.com ja ison etenkin Afrikassa toimivan luksusketjun omistajuus. Ja tosi hieno pikkuhotelli tämä Mantis, ei mitään moittimista.

Hotel Consulaten meininki olisi kuitenkin ollut kiehtovaa. Sitä kehuttiin netissä ja Youtube videoilla, mutta ensin en löytänyt hotellin omia sivuja edes saaren nettisivuilta, sitten sain turistitoimistosta sen sähköpostiosoitteen. Ensimmäisessä viestissä hotellin johtajatar sanoi suoraan ettei heinäkuussa kannata tulla, huonot kelit, mutta kun vakuutin etten ole säiden perässä ja että tulen joka tapauksessa, niin sitten tulikin tosi pitkä viesti, jossa hän kertoi about kaiken.
Omistajatar haukkui saaren hallinnon (ei koskaan vähennä epäluuloja), että se suosii kilpailijaa, mutta kertoi toisaalta paljon hyödyllistä nippelitietoa ja lopuksi kehotti ostamaan Johannesburgin tax-freestä täyden lastin, sillä alkoholi on saarella kuulemma kallista. Ja jos en käytä, niin pyysi tuomaan itselleen litran Bombayn giniä ja kartongin tupakkaa.
Vaikka lopulta vaihdoin hotellia niin en voinut olla tarttumatta tähän epätavalliseen pyyntöön. Hotellin henkilökunta nauroi katketakseen, kun vein ne eilen lahjana, en trokarina. Minulle suomalaisena ”täysilasti” oli vain nostalginen tunkkaisen kokolattiamaton pölähdys jostain B-luokan hytistä Turku-Maarianhamina-Tukholma väliltä viime vuosituhannelta.

3) Saarelle päästäkseen täytyy ennen koneeseen nousua esittää matkavakuutus, joka korvaa yksityisen evakuointilennon vähintään 175.000 puntaan asti.
Ymmärrän toki, ja kaikki normaaliälyiset ottavat kunnon matkavakuutuksen muutenkin, mutta taas yksi todistus/dokumentti, joka täytyi muistaa hankkia ja ottaa mukaan.

4) Nettiyhteydet kalliita ja heikkotasoisia
En välittäisi tunnustaa kuinka riippuvainen olen nettiyhteyksistä. Tämä harmistus koskee varmasti useimpia turisteja. Jo yksin aktiviteettien suunnittelu saarella on hankalaa, kun ajantasaisia karttoja ei ole juuri tarjolla. Jopa turistitoimiston kokoamassa ohjepaketissa on palvelujen tarjoajia, mutta mistään niissä ei ole osoitteita, saati että olisi kunnon karttaa. Vaikka saari ja etenkin Jamestownin kaupunki ovat pieniä, niin turisti kaipaisi muutakin tietoa kuin liikkeen nimen ja puhelinnumeron. Varsinkin, kun ulkomaiset puhelut ovat täällä todella kalliita. Hotellin respa kyllä auttaa aivan valtavan hienosti, mutta minä kontrollifriikkinä haluaisin olla asian päällä.

Ostin paikallisen SIM-kortin (16,50) mutta eihän se toimi. Ilmeisesti ostin kotoa liian tuoreen Ipadin, sillä täkäläisen liikkeen tähtisilmän mukaan täkäläinen kortti ei toimi kuin 4G:ssä ja minun padini huutaa 5G:tä. En tiedä voiko olla näin typeriä laitteita, mutta jos on, niin raahaan todennäköisesti turhaan koko kapistusta. Toinen toistaiseksi turha hankinta on ollut GoPro kamera, jota en ole vaivautunut vielä opettelemaan.

Ihanat ihmiset

Vaikka tuossa edellä tuli aika paljon negatiivista, niin Saint Helena on helposti rakastuttava paikka.
Meininki täällä on aivan omanlaistaan. Ensimmäisen puolen tunnin aikana, kun kävelin pääkatua, kaikki (!) tervehtivät ja 3 ihmistä pysäytti kadulla todetakseen, että taidan olla uusi täällä ja juttelivat niitä näitä. Poikkeuksetta ohiajavasta autosta heilautetaan kättä.
Sama meininki jatkunut nyt koko viikon.

Minun täytyisi saada välillä vähän rähistä, reissua on takana kohta pari viikkoa, mutta ei täällä ole mitään mahdollisuuksia alkaa nipottamaan jostain nettiyhteydestä tms. Ihmiset ovat niin aitoja ja mukavia!

Väestö tänne on tuotu aikanaan briteistä, Intiasta sekä orjina Madagaskarilta. Myös kiinalaisia on kuulemaa tullut/tuotu aikanaan paljon, mutta itse en ole nähnyt yhtään aasialaisen näköistä. Samoin mustia on huomattavan vähän.

Tämä on erittäin turvallinen paikka. Rikollisuutta ei ole kuulemma käytännössä ollenkaan.

Saint Helenan nähtävyydet ja aktiviteetit

Saint Helenalla on rajallisesti kilpailuvaltteja: luonto on uskomaton, ihmiset aivan parasta ja historia tietysti, jos kiinnostaa.

Napoleoniin liittyvät kohteet, jotka ovat nykyisin muuten Ranskan omistuksessa olevia tontteja ja kiinteistöjä:

1) Longwood House oli Napoleonin koti viimeiset vuodet 1816-1821 ja paikka jossa hän myös kuoli.
Tuulisella paikalla sijaitseva, näennäisen komea rakennus oli aikanaan kostea ja rakenteiltaan huonokuntoinen talo, joka kuhisi rottia. Sisäseinät peitettiin verhoilla, kun tapetit eivät pysyneet seinissä. Tarina kertoo, että pian Napoleonin kuoleman jälkeen kauhua aiheutti hänen kuuluisa
hattunsa, jonka lierit oli taiteltu sillä hänelle ominaisella tavalla, niin se hattu alkoi itsestään liikkua!
Sitten kävi ilmi, ettei se ollutkaan keisarin inkarnaatio, vaan hatun sisällä ollut rotta.

Nykyisin talossa toimii museo ja se oli minulle tietenkin aika pysäyttävä paikka. Harmittavaa, että vieraita oli kielletty ottamasta sisältä kuvia. Esitin vaihtoehdon, että jospa minua tarkasti seurannut henkilökunnan edustaja voisi ottaa kuvia minun kamerallani. Sekään ei käynyt.
Longwood House ja Jamestownin museo ovat ainoita paikkoja, joissa olen nähnyt myynnissä kunnon turistikamaa. Ostin yhden T-paidan ja kolme pooloa (siis kauluksellisia t-paitoja). Postitin parhaat niistä kotiin, sillä en voi kuormaa kasvattaa, ja ennen kaikkea haluan nuo hyväkuntoisena kotiin asti.

Longwood House, Napoleonin viimeinen asuinsija 1816-1821

2) Tomb on Napoleonin alkuperäinen hautapaikka, kävelymatkan päässä Longwood Housesta.
En ihmettele, miksi Napoleon itse halusi hautansa juuri sinne, todella kaunis, vehreä laakso.
Kenties Napoleon on kaikesta huolimatta tyytyväinen, että hänen jäännöksensä siirrettiin 1840 Pariisiin, Invalidikirkkoon, kun se oli taas mahdollista. Napoleon oli kuitenkin sen verran perso maineestaan.

Tomb, Napoleonin alkuperäinen hautapaikka

3) Briars House on kolmas Napoleon kohde Saint Helenalla. Keisari asui siellä kaksi kuukautta ennen kuin Longwoodin talo saatiin hänen käyttöönsä. Historia tietää kertoa, että Napoleon viihtyi nimenomaan Briarsissa hyvin. Ilmasto oli erinomainen, häntä käytiin ensin pällistelemässä ja sitten ihan ystävystymisiäkin syntyi. Eräs 14-vuotias tyttö ja muutaman vuoden ikäinen pikkupoika tarjosivat hänelle hauskaa seuraa, joka ei osannut välittää miehen taustasta.
Ei silti, Napoleoniin suhtauduttiin briteissä yllättävän positiivisesti, kuin nykyaikana pop-tähteen, ei siten kuin esim. Tammelantorilla Putiniin.

Napoleonin mukana saarelle tuli aikanaan melkoinen saattue (yht. 25 hlöä): muutama lojaali kenraali maineikkaan Bertrandin johdolla, vähän hovin palvelusväkeä, mutta lisäksi monisatapäinen englantilaisten vartiokaarti. Edelleen liikkui nimittäin huhuja, että Napoleonia tullaan yrittämään täältäkin vapauttaa. Käytännössä St Helenalle ei pääse maihin kuin Jamestownin kohdalta, joten korkeiden kallioiden ansiosta saaren puolustaminen oli erityisen helppoa. Eikä saarta päässyt lähestymään salaa, laivat näkyivät kaukaa, joka suunnasta.
Saint Helenan saarella ei tiedetty etukäteen (varmaan näiden surkeiden nettiyhteyksien takia) Napoleonin ja seurueen tulosta, joten 3 kuukauden merimatkan jälkeen he joutuivat odottamaan vielä Jamestownin edessä laivalla 10 päivää ennen maihinnousua.

Olen kirjoittanut tästä Napoleon kompleksistani niin paljon muissa blogeissani, ja jotain tämänkin aiemmissa kirjoituksissa, joten en ala niitä nyt toistamaan. Ainakin Suuri pieni mies -blogissa, jossa vierailen mm, Napoleonin syntymäsaarella Korsikalla, käy ilmi miksi olen äijästä kiinnostunut.
Jos nyt jotakin kiinnostaa, niin koeta löytää tai pyydä apuja.

Jonathan, 190 vuotta

Ja sarjassamme muut:

Jonathan kilpikonna
Tiettävästi maailman vanhin, juuri 190 vuotta täyttänyt, maalla asuva eläin. Se on pitänyt majaa saaren kuvernöörin pihassa Plantation Housessa n. 110 vuotta, sen jälkeen, kun se tuotiin aikuiseksi kasvettuaan Seychelleiltä tänne. Iäkkäitä kilpikonnia on täällä muutama muukin.
Yhtä konnaa epäillään murhan yrityksestä, kun se oli kaatanut kaverinsa selälleen, ja tämä olisi siihen kuollut, jollei tilanhoitaja olisi sattunut paikalle ja kääntänyt sitä jaloilleen.

Jacob’s Ladder
Jamestown sijaitsee kapeassa solassa, kahden erittäin jyrkästi nousevan vuoren välissä.
Sen länsireunassa sijaitsee 699 portaasta, jotka nousevat todella jyrkästi 181 metriä ylöspäin (284 metrin matkan aikana).
Vertauskohtaa jos miettii, niin Pispalan harju nousee Pyhäjärven rannasta 82 metriä.
Kun kerta olin jo kahviakin juonut, niin tottahan lähdin myös tähän hömpötykseen mukaan.
Kiipesin portaat n. 20 minuutissa. Ennätys on kuulemma reilut 5 minuuttia.
Noiden portaiden paikalla oli alun perin (vsta 1829) kiskoilla olevat vaunut, joita ylhäällä olleet 3 aasia kiskoivat toimittaen tavaraa ylös ja toista puolta alas.

Jamestown on pitkulainen ja hyvin kapea. Jacob's ladderin alapää kuvan alareunassa.

Ja tässä portaiden alkupää. Oikealla museorakennus.

Dramaattisia vuoria ja kallioita

Viehättävä Baptisti-kirkko keskellä ei mitään

Viidakossa kulkevia upeita pikkuteitä

Luonto
Varsinkin saaren länsipuoli on todella vehreää, syvien laaksojen ja vuoren nyppylöiden koristamaa paratiisia, josta jälleen tuli mieleen Madeira, infra vaan on kehittymättömämpää. Tämä on pienempi saari ja täältä puuttuu ne korkeimmat vuoret. Mahtava paikka patikointia ajatellen.

Ruoka ja muut huvit

Ravintolatarjonta ei ole laajaa. Hotellini ravintola on kuulemma kaupungin paras ja laskisin sen parempaan keskitasoon. Vastapäisessä puutarhassa on viehättävä Anne’s place jossa kyseinen Anne tekee hyvää ruokaa. Söin esim. aivan erinomaista kalaa, paikallista erikoisuutta St. Helenan white seabreamia sekä eilen Amberjackia (keltapyrstöpiikkimakrillia), jonka tilasin kalana (arvasin kun en tuntenut nimeä), mutta luulin joksikin linnuksi tms. sillä se oli hyvin vaalean lihan oloista rakenteeltaan, jopa vähän sitkeää leikata, mutta maistui kyllä enemmän kalalta.
Parhaita kaloja mitä olen syönyt, mutta jostain syystä ranskalaisia ängetään täälläkin jokaiseen annokseen (kai kun ovat perunassa omavaraisia). Samoin aiemmin Annella lounaaksi syömäni tonnikalapihvi oli oikein hyvää, mutta annoksien kokoamista ja ainesosien yhdistelemistä en oikein ymmärrä. Coleslaw, hernemaissipaprika, ranskalaiset ja maailman paras kala samalla lautasella.
Annen keittiö on tosin avoimesti kotikutoinen ja sympaattinen sinällään, ja se pääjuttu (kala) ollut aina erinomaista.
Mantis hotellin keittiö on selvästi kunnianhimoisempaa, mutta välillä liika yritys laskee vähän pisteitä, kun annoksia on laajalla kirjolla ympäri maailmaa, ja osa jää väistämättä keskitasolle.
No niin, ravintola arvostelu St Helenalla johon todennäköisesti kukaan teistä ei ole koskaan tulossa, menee nyt vähän hukkaan…

Kaupat ja niiden heikko tarjonta on ollut yllätys. Tavallaan se oli odotettavissa, mutta yllätyin silti. Odotin kyllä hintojen olevan korkeita, mutta en osannut ajatella, ettei olisi tarjontaa.
Äkkiä kuvittelisi olevansa jossain sosialistisessa maassa, kun näyteikkunalla on esillä lähinnä pesuaineita ja kaupan hyllyt ovat puoliksi tyhjänä. Vakikaupakseni muodostuneen Thorpe’sin zerocolat join hyllystä parissa päivässä. Maxia löysin vasta nyt viimeisenä päivänä yhdestä kahvilasta.

Tuoretuotteita on huomattavan vähän. Kasviksista löytyy sipulia, porkkanaa ja perunaa, satunnaisesti ja aika vähän muuta. Yhdessä kaupassa näin myös lihaa, mutta pääosin kaikissa kolmessa käymässäni kaupassa on säilykkeitä (niitäkin rajoitetusti) ja kodin huoltoon liittyviä tarvikkeita.
Toisaalta ravintoloissa on tarjolla raaka-aineita ihan normaalisti, joten ehkäpä noita tuoretuotteita myydään muun kanavan kuin meikäläisittäin luontevasti ruokakaupan kautta. Nimittäin Consulate hotellin liitutaululla kaupattiin juuri paikallisia sitruunoita. Ja viereisen talon kivijalassa, jossa luulin myytävän kodinkoneita (tai niistä on ikkunalla vain kuvia, koneet kai vaan tilataan sieltä), mutta nyt plakaatti kertoi olevan tarjolla yrttejä, vihanneksia, kalaa ja vaikka mitä.

Auton vuokraaminen on todella halpaa, ja meininki rentoa. Se maksoi 15 puntaa/vuorokausi, tai vähän pitempään, ei niin tarkkaa.
Halusin tietenkin automaattivaihteisen, sillä vasemmanpuoleiseen liikenteeseen tottuminen vie jo riittävästi huomiota, samoin pääsääntöisesti yhdenauton levyiset tiet, ei siinä kaipaa enää vaihdekepin käytön opettelua väärällä kädellä. Tosin sen vasemman puolen etäisyyden ja leveyden arvioiminen on näköjään huomattavasti vaikeampaa kuin oikeanpuoleisessa liikenteessä.

Yksityiskohtaisia kysymyksiäni vakuutuksista ei oikein ymmärretty, mutta sitten selvisi, että jos ryttään auton, niin omavastuu on 75 puntaa. Pakkohan se oli testata, joten kolautin auton kyljen kaupunkiin jyrkästi laskevan tien suojamuuriin. ”Vakuutukseen” jota eivät varmaan olleet ottaneetkaan - täytettiin vaan lomake, kun kerta kyselin – ei kuulemma kuulunutkaan materiaali ja työkulut, joten lasku olikin 150 puntaa. Uusi posikössi ajattelee parhain päin: olipas hyvä, että siinä oli kaide, sillä 130 metrin pudotus olisi tullut paljon kalliimmaksi.

Tärkeä suojamuuri. Ei, en kuvannut ajaessa, vaan tässä kuskina osaavampi ja kokeneempi kuski (87 v.)

Mr. Peters ja uskollinen Datsun. Tässä pysähdyttiin havainnollistamaan
kuinka noista lehdistä hierrettiin materiaalia mm. köysiin.

Yhden päivän vietin kehutulla History on Wheels kiertoajelulla. Se oli aika häkellyttävä kokemus.
Minua hakemaan tuli 87-vuotias mies, jonka auto oli palvellut häntä varmaan puolet elämästään.
Datsunin farmari jostain Brucen ensilevytyksen ajoilta. Penkit olivat likaiset ja nahka halkeillut rikki, samoin ovikoteloiden paneelit, tuulilasi oli niin likainen, että maisemia ja nähtävyyksiä katselin sivuikkunasta. Pidättelin naurua, kun turvavyötä etsiessäni kävi ilmi, ettei autossa sellaisia ole. Eipä tietenkään.

Mr. Petersillä oli mainio tapa puhua taukoamatta omia juttujaan ja tarinoitaan, joista osa olikin ihan mielenkiintoisia, mutta hän oli siinä niin rutinoitunut, että vaikka kerroin käyneeni tässä juuri eilen, niin siihen pysähdyttiin silti ottamaan kuvia. Olin vaan ottavinani, kun en hennonut muuta. Pariin Napoleon tarinaan annoin lukemani perusteella lisätietoa, niin hän ohitti sen täysin. Mutta hyvin hän ajoi ja vahvasti veivasi rattia, vaikkei siinä ollut ohjaustehostinta.
Oikein hämmennyin, kun lopuksi kiitin kättelemällä ja nyt tuo käsi olikin hauras 87-vuotiaan miehen käsi. Ja ei, hän ei kolaroinut.

Eristyneisyys

Saint Helena on yksi maailman eristyneimmistä paikoista.

Halusin Saint Helenan (ja samalla Afrikan) tähän reissun alkuun, sillä pelkäsin, etten osaa enää 10 kuukauden reissun jälkeen nauttia eristyneisyyden tunteesta, että kaipaan pikemminkin jo kotiin.
En ole päässyt siihen moodiin kunnolla nytkään. Huomaan moittineeni (tässäkin) saarta asioista, joita nimenomaan tulin hakemaan. On vielä niin paljon kaikenlaista opeteltavaa reissun suhteen, ja ajatus karkaa jo tulevaan, etten osaa vielä rauhoittua. Sikäli tämä ihan alkukin oli vähän huono vaihtoehto Saint Helenalle. Vaan ei kai sitä pidä surrakaan, jos ei koe varsinaista yksinäisyyttä.

Tyynellämerellä on purjehtijoiden käyttämä nimitys Point Nemo tietylle paikalle, jossa ollessaan yksinpurjehtija on äärimmäisen kaukana kenestäkään muusta ihmisestä. Lähin ihminen löytyy 400 km päästä avaruusasemalta. Se on vähän kovempien jätkien juttu se.