BALI

                                                                                       Ubud 30.8.2023


  

Ensivaikutelma Balista oli todella huono. Sitä kesti n. 1,5 tuntia, sitten kaikki taas asettui, kun stressitaso ja potutus hellitti. 

Ärsytys alkoi jo Singaporen lentokentällä, kun typerät kanssamatkustajat parveilivat koneen käytävällä edestakaisin. Jos tyhmiä ihmisiä on noin paljon, niin lupauksistani huolimatta opastan miten lentokoneen boarding vaihe tehdään: 
1) laita laukku ylähyllylle 
2) istu paikallesi
Älä pyöri siinä käytävällä hidastamassa muiden paikalleen menoa. Kone oli valmiiksi myöhässä tunnin ja nämä vaan sinkoilevat juttelemassa kavereitten kanssa, kun muut yrittävät päästä paikalleen… AARGGH!

  

Jotain unohtui? Ai niin, ne matkustajat sinne koneen viereen

Näillä fiiliksillä oli selvää, että kun päästiin Denpasarin kentälle niin eihän siellä ollut kenttäbussia, joka olisi vienyt meidät siihen 200 m päähän terminaaliin. Kökötettiin siinä 30 min (!) sillä vaikka kenttähenkilökunnalla oli vähintään 3 tuntia aikaa valmistautua siihen, että tämä kone tulee myöhässä, niin tilanne pääsi yllättämään.

 

Yhtään harmistustani ei helpottanut, että kentällä saimme jonottaa

1)     Maksaakseni Visa on arrival viisumin

2)    Passintarkastus.  
Pitkä jono, mutta positiivista, että virkailija uskoi selitykseni miksei minulla ole paluulippua pois Indonesiasta. (Susijengin vielä epäselvä ohjelma vaikuttaa valintoihini)

3)    Laukkujen haku
Se kävi sentään nopeasti, kun ne ehtivät pyöriä tunnin siellä hihnalla ennen kuin matkustajat sinne jonotukseltaan ehtivät.

4)    Tulli

5)    Ja sitten vielä bonuksena piti kuvata QR-koodi jostain mainos-standista. Sitten piti ladata appi (!!!) ja vielä jonottaa näyttämään sitä muijalle, joka ei edes katsonut sitä.  

Rauhoituin kun viimein pääsin varaamaani kyytiin, sain juotavaa ja vähän syötävääkin.
Ensimmäinen majoitukseni oli saaren itälaidalla, Sanurin rannasta vähän pohjoiseen. Se oli aika summamutikassa valittu paikka, varsinkin sijaintinsa suhteen. Se ei ollut turistialuetta, vaikka tiiviisti rakennettua ja vilkasta seutua muuten olikin. Pesuloitten pyykit kuivuivat kadun varressa narulla. Huvitti ajatus, että kohta minunkin bokserit roikkuvat tuossa vilkkaan kadun varressa ja tarjoavat varjopaikan kulkukoirille.

Kahden nuoren miehen pyörittämä villa, kuten he sitä kutsuivat, oli oikein mukava. Varmaankin 8 huonetta, hieno suojaisa puutarha. Kämppääni ja sen kylppäriin oli mahtavat 30 senttiä korkeat kynnykset, sinne astuttiin kuin luolaan. Upeat vanhat puuovet lukittiin ulkoa munalukolla ja sisältä salvalla. Huomattavasti toimivampi ja turvallisempi ratkaisu kuin Singaporen appi-leikkikalu.
Kaikki perusasiat kunnossa: siistiä, laadukkaat petivaatteet ja ilmastointi toimii, niin mitäs muuta ihminen tarvitsee. Itse otin nämä 3 päivää pelkän levon kannalta ja yritin orientoitua Baliin. En ollut suunnitellut yhtään, sillä laskin Balin ns. helppoihin kohteisiin, joihin voin mennä aikas kylmiltään, katsoa sitten paikan päällä. Tällä reissulla oli niin paljon suunniteltavaa, että pakostakin nämä tyypillisimmät ns. turistikohteet täytyi jättää etukäteen vähemmälle huomiolle. Koronavuosina olin kuitenkin katsonut lukemattoman määrän Youtube-videoita ja telkkariohjelmia Balista ja merkinnyt Googlemapsiin vihreällä ”haluan käydä”-täpällä monia kohteita.

 

Pikkis on kyllä vanhentunut sitten lukiovuosien.

Mukava yllätys oli, kun kävi ilmi, että vanha lukiokaveri Pikkis on samaan aikaan Balilla. Nähtiin ja höpistiin niitä näitä useampi tunti. Fiksun ja maailmaa nähneen ihmisen kanssa on aina mukavaa ja kehittävää keskustella. Oli hienoa kuulla ja puhua taas Suomea. Olin reissulla törmännyt siihen mennessä suomalaisiin vain Dohan lentokentällä, ihan ensimmäisenä reissupäivänä, kun perääni tuli joku suomalainen perhe. Sitten kuukautta myöhemmin Nyahururussa tietenkin Rantasen Mikan kanssa tuli höpötettyä aamusta iltaan, minä suomea – Mika turkua. Ja nyt siis pääsi puhumaan rehellistä tamperelaista Pikkiksen kanssa Balilla. Tämän jälkeen törmäsin suomalaiseen vielä muutama päivä sitten Lembongalla, kun etsin Susijengin paita päällä wifi-ravintolaa. Ohi ajavasta moottoripyörästä joku huusi ”Hyvä Suomi” johon ulvoin vastaukseni ”Aaauuu!”.  Melko varmasti olen jossain muihinkin suomalaisiin törmännyt, mutta emme ole vaan toisiamme tunnistaneet. Ei sillä, en mitään joutavaa höpinää ole kaivannutkaan.
 

Nusa Lembongan, Nusa Ceningan ja Nusa Penida

Reissusta joskus haaveillessani Balilla minua kiinnosti pääsaarta enemmän nämä 3 pienempää saarta sen itäpuolella, joten Lembonganin saari oli seuraava määränpääni. Olin alun perin rytmittänyt matkaani niin, että sopivaan vuorotahtiin eteen tulisi aktiivilomakohteita ja toisaalta paratiisirantoja, joissa voisin hyvällä omalla tunnolla vaan löffäillä. Rytmini meni vähän rikki, kun Susijengi menikin Japaniin ja kisat jäivät minulta väliin. Siksi Sansibar ja Bali, kaksi rantaparatiisia tulivat nyt vähän turhan lähekkäin.

Valmiina oli sellainenkin versio, jossa menen ensin Sumatran metsiin ja sitten tulen Indonesiaa itään päin. Mutta kun tämä suunnitelma olisi pitänyt muuttaa todeksi, kävi ilmi, etten ehdi/jaksa hankkia Indonesiaan varsinaista viisumia, joten joudun tyytymään 30 päivän viisumeihin. Joudun siis hoitamaan Indonesian kahdessa osassa, käymään maasta välillä pois, jotta voin palata takaisin ja saada uuden 30 päivän visan. Ja koska elättelin muiden tosifanien kanssa toivetta, että Susijengi voisi sittenkin selvitä alkulohkosta jatkopeleihin, jotka pelataan Manilassa, Filippiineillä, niin halusin pitää mahdollisuuden auki ja olla paikassa, josta on helppo lähteä nopeasti Filippiineille, jos sikseen. Ja ennen kaikkea päättelin Balilta löytyvän helpommin riittävän hyvä wifi alkulohkon pelien seuraamista ajatellen, kuin Sumatran viidakosta. Tämä nyt vaan muistiin, etten joskus myöhemmin ihmettele poukkoiluani täällä.

Siirtyminen Lembonganille tehtiin isolla pikaveneellä, jonka kyytiin pakattiin n. 30-40 matkustajaa laukkuineen. Matka kesti n. 30 min ja etenkin veneen keulassa istuessa meno oli melkoista rynkytystä. Nokka iski aaltoihin todella kovaa, joten oivalsin miksi jotkut päivettyneimmät (=kokeneimmat) mammat melkein juoksivat saadakseen paikat veneen perästä. Viikkoa myöhemmin paluumatkalla olisin ehtinyt takariviin, mutta ajattelin olla reilu huonokuntoisempia ja lapsiperheitä kohtaan, ja menin jälleen eturiviin nokkaan. Paluumatkalla aallot olivat jopa isompia, vene nousi välillä lähes kokonaan ilmaan, joten se oli kuin huvipuistolaitteessa olisi ollut. 
Balin pääsaarella Sanurin satamassa veneeseen pääsee laiturilta, mutta Lembonganin päässä joutui riisumaan kengät ja käärimään shortsien puntit, sillä viimeiset metrit kahlattiin. Poislähteissä iso vene ei laskuveden takia päässyt lähellekään rantaa, joten meidät vietiin pikaveneelle tasapohjaisella pienemmällä veneellä.  

Uimaranta on myös satama. Loppumatka kahlataan.

  

Linkous. Kun luulet ettei tie majoituspaikkaan voi kälysemmäksi muuttua,
erkanee tie vasemmalle.

  

Sunset Hillin hieno näköala 

Jos meno veneessä oli kuin pesukoneessa, niin automatka majoitukseeni oli sitten linkous. Vaan taitavasti kuski vei perille asti, vaikka tie muuttui loppua kohti jo ihan mahdottomaksi. 
Muuten Lembonganin majoitukseni oli mahtava. Perheen pitämä aika uusi paikka, jossa on vain 5 todella hienoa bungalowia. Sunset Hill Lembonga sijaitsee nimensä mukaisesti pienellä kukkulalla, josta on upeat maisemat viidakon yli merelle sekä hieno infinity uima-allas. Olin varannut majoituksen 3 yöksi, mutta heti ensimmäisenä iltana sovin jääväni viikoksi. 
Seuraavana päivänä jo vähän kaduin, sillä naapurissa oleva iso koira suhtautui minuun hyvin aggressiivisesti. Se ei tyytynyt haukkumaan, vaan hyökkäili hampaitaan näyttäen ja murisi.
Maltoin mieleni eikä se käynyt päälle, mutta kieltämättä se vaikutti parin päivän ajan menemisiini.
Toinen kova pettymys oli, kun vuokrasin skootterin, mutta kun kokeilin sitä tuolla haastavalla tien pätkällä, niin aika pian kävi selväksi, että minun täytyy unohtaa se suunnitelmistani. Tasapainoni ei vaan riittänyt – se on heikentynyt iän myötä selvästi. Olisin varmaan oppinut ja tottunut siihen ajan myötä, mutta en riittävän nopeasti, että olisin uskaltanut lähteä sillä outoon sinkoilevaan liikennekulttuuriin, joka perustuu täysin reagointiin ja kykyyn selviytyä muutaman sekunnin välein tulevista yllätyksistä. Siinä hommassa hyvä skootterin käsittelytaito olisi välttämätön. Paikallisesta ajokulttuurista kertoo, että kun vuokraaja opetti minulle skootterin perusjuttuja, ensimmäisenä hän näytti missä on töötti ja vaati minua testaamaan sen.

Yhtäkkiä olin kuin vanki hienossa kämpässäni. Koiran takia ei huvittanut kävellä, sillä en totisesti kaipaa puremia tässä ilmastossa, ja skootterin varaan olin muutenkin laskenut kaiken.
Parin päivän päästä auringonottoon ja lukemiseen kyllästyneenä vuokrasin päiväksi sähköllä toimivan golf-kärryn, jolla pääsin kiertämään saarta aika mukavasti. Olihan se naurettavan näköistä, mutta jos näin tuotan iloa myös kanssaeläjille, niin mikäs siinä. Kävin katsomassa viereistä Keninganin saarta, johon johtaa näyttävä keltainen silta, kävin parilla uudella beachilla, poikkesin saaren pohjoisosissa, jossa astuin veneeseen, joka vei katsomaan varsin erikoista Mangrove-metsää. Tai pikemminkin se on ryteikkö, joka muodostuu alaosastaan valtavasta juuristojen sekamelskasta, jotka käyvät kiinni hiekka- ja liejupohjaiseen alustaan. Jollekin luontoihmiselle tämäkin varmaan mielenkiintoisempaa, mutta Tammelantorin seisoja jaksoi kummastella sitä juuri pienen venematkan ajan. 

Mangrove ryteikkö

  

Arvotaan työkoneet

Varasin myös päiväretken vähän suuremmalle Penidan saarelle, josta on peräisin merkittävä osa koko Balin matkailusivustojen näyttävimmistä kuvista. Matkaan lähdettiin heti aamusta ja vietin koko päivän viiden tosi mukavan ja nätin nuorehkon naisen seurassa. Kaksi saksalaista, kaksi italialaista ja yksi tanskalainen jakoivat kokemuksiaan eri paikoista ja jaksoivat olla kiinnostuneita reissustani. Se tuntui hyvältä ja vapauttavalta. Olen ollut varovainen sen suhteen keille kaikille kerron olevani näin pitkällä reissulla, sillä useat paikalliset eivät sitä edes ymmärrä. Lisäksi väärissä käsissä tieto saattaa aiheuttaa myös kiusauksen selvittää matkavarallisuuttani. Kaikki eivät ymmärrä, että lähden reissuun sitten 10 päiväksi tai 10 kuukaudeksi, niin mukana on ihan sama määrä sukkia ja käteistä rahaa. 

Muutaman kerran olen matkinut kokeneita yksinmatkaajia ja valehdellut, että ystävät odottavat minua naapurikaupungissa. Merja Mähkä on kirjoittanut aivan mahtavan reissukirjan ”Ihanasti hukassa ja miten sieltä pääsee pois”, jossa hän paljastaa luoneensa itselleen useamman fiktiivisen reissuminän ja kertonut ihmisille ihan puuta heinää itsestään. Yhteistä tarinoille kuitenkin on, että liki jokaisessa kaupungissa hänen miehensä on odottamassa. Yksin matkustavalle naiselle tällainen lumetodellisuus on varmaan vielä merkityksellisempi asia.  

Näitten minun naisteni kanssa oli mukavaa vertailla ja kummastella paikallisia tapoja, ja ehdittiin siinä parantaa maailmaakin. Saksalaisten kanssa oli ehkä rennointa, kun heidän englannissaan ei ollut erikoista aksenttia ja kulttuurierot ovat niin pieniä. Italiaanot olivat herttaisia, hakivat minut varta vasten Crystal Beachilla istumaan heidän viltilleen, kun näkivät minut yksin rantakahvilassa. Tanskalainen oli tullut juuri Jaavan läpi Balille, joten häneltä sain käytännön vinkkejä koskien seuraavaa siirtymääni. 

Nusa Penidanilla kävimme Kelingking beachilla, niemellä, joka on saanut nimensä pikkusormesta.
Kuulemma pikkulillin muotoinen, ei minusta, mutta kaunis paikkahan se on ja Balin varmaan tunnetuin kuvauskohde. Jyrkän kallioisen niemen juurella on suojaisa, hienohiekkainen ranta, johon ihmiset vaeltavat jatkuvana jonona ylös ja alas. Kauempaa katsottuna tulee mieleen muurahaiset. Meidän porukasta kukaan ei mennyt alas asti. Minun teki mieli, mutta siinä olisi tullut helteessä niin uskomaton ensi- ja jälkihiki, enkä olisi kehdannut tulla autoon läpimärkänä hiestä.  
Toinen pysähdys tehtiin niin ikään länsirannalla. Broken Beach ja etenkin Angels Billabong tekivät vaikutuksen. Jälkimmäisessä aallot lyövät hurjalla voimalla kallioihin. Pärskeet nousevat korkeuksiin tavalla jota en ole koskaan missään nähnyt. Samalla muodostuu luonnonallas, johon tosin ei ole menemistä, sillä aaltojen voima vie helposti mukanaan, jos niitä lähtee uhmaamaan.
Viimeinen pysähdys ennen paluuta veneelle oli Crystal Beach. Mahtava uimaranta, jota ympäröi vehreät kalliot. Tuli mieleen Seixalin uimaranta Madeiralla, joka on ympäristöltään vielä näyttävämpi, mutta täällä on kyllä selvästi parempi itse uimaranta. 
Lähetin ajatuksia Zanzibarille, että Intian valtameri korkattu nyt sitten tältäkin puolelta maailmaa.

 

Angels Billabongin mahtavat tyrskyt

Kelingking Beach, muka pikkusormen muotoinen?

Koiria, kukkoja ja surffipummeja

Ilmeisesti kaikkialla Balilla, mutta ainakin Lembonganilla on todella paljon äänekkäitä koiria ja kukkoja. Koirilla on tapana alkaa haukkua ja ulvoa vähän ennen puoltayötä. Kun yksi aloittaa niin toinen vastaa ja sitä sitten jatkuu kummallisen pitkään. Joka ilta koko saarella kuuluu valtava räksytys. 
Sitäkin enemmän säpsäyttävät kukot joita on myös todella paljon. Niiden kukkokiekuut herättävät herkkäunisen ensin kahden aikaa yöllä ja sitten viiden jälkeen. Sama mekaniikka kuin koirilla, yksi kiekaisee, ja vähän matkan päästä toinen vastaa. Ja sitten tämä ihan bungolowini takana oleva kukko vastaa tuohon vastaukseen. Vuorokiekuna jatkuu auringonnousuun asti. Ja satunnaisesti pitkin päivää.
Kun Booking.comissa jotkut asiakkaat valittavat eläinten metelistä, majoittajat vastaavat, että kukot kuuluvat Balille, ovat merkittävä osa sen kulttuuria ja elämäntapaa. Rivien välistä voi lukea ohjeen: totu tai vaihda paikkaa. Minä onneksi aloin tottua. 
Olen yrittänyt opetella todellisen reissaajan, Poikolan Pietin, hämmästyttävää asennetta. Tyyliin, että jos sinut ryöstetään, niin sen jälkeen oppii tulemaan toimeen vähemmällä, tai jos sormi menee poikki, niin sehän on oiva mahdollisuus kehittää omaa kivunsietokykyä. Ei minusta sellaiseksi oppijaksi ole, mutta pientä kehitystä on kuitenkin tapahtunut. En säiky enää satunnaista liskoa kylppärissä tai panikoi jos lepakot lentelevät pääni vierestä ollessani yksin kaikessa hiljaisuudessa yöuinnilla altaassa. Kellun selälläni ja katselen kuuta.

 
  

Lähes joka ilta kiirehdin kämpille auringonlaskuun mennessä.
Ne ovat Sunset Hillillä upeita.

En ole mikään luontoihminen, joten aika paljon elämyksiä menee myös hukkaan. Olen tavannut lainata Kari Suomalaista, jonka pilapiirroksessa se pieni mustahattuinen mies, Karin omakuva, pärskii jossain maaseudulla pellon laidalla ja toteaa: ”Minä en pidä luonnosta. En ole saanut siltä mitään muuta paitsi allergian” Kärsin kovasta allergiasta 80-90 -luvuilla, joten minusta kasvoi kaupunkilainen siitäkin syystä.
Enhän minä erota suomalaisiakaan lintuja nimeltä kuin muutaman, mutta täällä uusia lintuja olisi vaikka kuinka paljon. Värikkäitä ja jatkuva siritys päällä, sitä äänimattoa kuuntelee oikein mielellään. Alussa luulin puhelimeeni jääneen äänet päälle, kun muutamankin linnut viserrys kuulosti ihan soittoääneltä tai lyhyt uikahdus viestin merkkiääneltä. No nyt tiedän mistä ne insinöörit käyvät hakemassa uusia soittoääniä luureihinsa. Lembonganilta.

Neljäs luonnon ilmiö täällä ovat surffipummit. Balilla on uskomaton määrä kloonattuja nuoria miehiä, jotka kulkevat pelkissä shortseissa, surffilauta skootterin kyydissä, viikset ja tukka tuulessa lepattaen. Kaikilla on nimittäin pitkähkö tukka, johon on otettu permanentti tai sitten ne nukkuvat papiljotit päässä. Kaikilla on myös vastahakoisesti kasvaneet viikset, osoittamassa testosteronituotannon jo toimivan, vaikka naama ja kroppa on muuten sileä kuin pikkulapsella.
  

Itse en oikein mahdu risusänkeni kanssa, ja muutenkaan, tuohon kuvaan, vaikka paikoin jo harmaaseen taittuvat hiukseni ovatkin luonnostaan sekaisin. Niukan pakkaamisen filosofialla jätin myös hiusharjani kotiin ja käytän pelkkää ”viisipiikkistä” eli yritän sukia sormin hiukset johonkin järjestykseen. En tarvitse papiljotteja saadakseni tukan laineille, päästäkseni surf bum -skeneen. 

Turhaa roinaa

Ostin reissuun pienen miniharjan, jota Stockmanilla myytiin ”Herrain harjana”. Kokeilin sitä kerran, mutta epäilen, että se onkin tehty vaatteiden harjaukseen. Porvarien palvelijat harjaavat sillä herrojen hilseet olkapäiltä ennen kuin menevät väentuvan puolelle jatkamaan vallankumouksen suunnittelua.

Ostin reissuun myös muuta turhaa. Go Pro kamera niistä kallein, painavin ja toistaiseksi kaikkein turhin. En ole edes avannut pakkausta toistaiseksi. Eniten tökkii haluttomuus ruveta opettelemaan taas ihan uutta tekniikkaa. Mutta ehkä huomenna. Jos joku haluaa ostaa Gopro10 kameran lisäakuilla, niin minulta saa toukokuussa halvalla sellaisen, joka on kiertänyt maapallon, mutta jolla on kuvattu n. 3 min Ilmarinkadun parvekkeelta. 

Kolmas turha ostos, ainakin toistaiseksi, on ollut suodattimella varustettu LifeStraw-vesipullo. Se muuttaa kuulemma lähes kaiken veden juomakelpoiseksi, mutta en ole vielä kokeillut. Ensimmäinen vatsatauti Masai Marassa oli sen verran raju, ettei huvita nyt ottaa riskejä pelkästään tehdäkseni LifeStrawn laaduntarkkailua. Mutta täytyyhän se ottaa käyttöön, ei tässä vesipullojen määrässä ole mitään järkeä.

Kielikysymyksiä

 

Siihen nähden kuinka turismista riippuvaisia Balin saaret ovat nykyään, paikallisten englannin kielen taito on yllättävän huonoa. Toki moni nuorempi puhuu oikein hyvää englantia, mutta silti palvelualalla olevista nuoremmistakaan yllättävän moni ei ymmärrä juuri ollenkaan, vanhemmista puhumattakaan. Sinänsä kovin huolehtivainen ja yritteliäs majoittajaperheeni isä pystyi hoitamaan joitain asioita, mutta esim. paahtoleivän lausuminen oli ylivoimaista.
”Tush?” hän toisti ja toisti aamiaisella, kunnes kävi ilmi, että hän tarkoitti paahtoleipää, toastia. Juu, kyllä kiitos, otan mielelläni.
Tai kun olin kertonut jotain juttuani jo hetken, uskoin hänen ymmärtävän koska hän hymyili aina välillä ja mielestäni oikeissa kohdissa, ja kun sen hauskan jutun punchlinen olin juuri sanonut, hän totesi: ”Yes, thank you” 

Mutta eivät kielet helppoja ole. Itse ehdin juuri oppia kiittämään zwahiliksi , että ”Asante”,
ja kun sanon sitä välillä selkärangasta vieläkin, niin nyt pitäisikin oppia taas uusia kiitoksia.
Juice heittäytyi aikanaan marttyyriksi, muttei malttanut samalla olla mainostamatta kielipäätään kirjoittamalla ”Osaan sanoo kymmenellä kielellä kiitos”. Minulle sopisi, että olisi vain yksi kieli.
Tässä mielessä olisi ollut kyllä hyvä, että Napoleon tai myöhemmin Hitler olisi onnistunut pyrkimyksissään saada Eurooppaan yksi yhteinen kieli. Tosin Saksa on aika ruma kieli, ja vaikka Ranska kuulostaa kauniilta, niin se olisi ihan mahdoton oppia. Olkoon se siis Suomi!

Valuuttakramppeja
  

Toinen kummallisen vaikea asia, josta pitäisi päästä sopuun on raha.
Ennen €uron käyttöönottoa osasin vielä jotenkin toimia vieraitten valuuttojen kanssa. Pesot ja liirat oppi laskemaan kohtuullisesti. 
Kun Euroopassa ei tarvitse enää miettiä valuuttakursseja, ja kun Amerikan dollarikin on niin lähellä euroa, niin senkin kokoluokan osaa hahmottaa. Muualla en ole ennen matkustanut.
Täällä kun käy automaatilla hakemassa vähän käteistä, niin taskussa pullottaa yhtäkkiä 3,5 miljoonaa Indonesian rupiaa. Laske siinä sitten hintaa cola-tölkille, kun satasilla ei tee mitään, eipä juuri tonneillakaan. Kymppitonni on käytännössä pienin merkityksellinen seteli. Itse pidän perusrahana ja laskennan perusteena 100 000 IDR seteliä (n. 6,10 €)  

Ubud on täynnä toinen toistaan koristeellisempia rakennuksia

 

Kämppäni vastapäisen talon katollakin on koristeita. Varmuuden vuoksi jätin
flirttailematta tuon ikiaikaisen hindu-symbolin (Swastika) kanssa.

 

Ubud, ei mitään maata järisyttävää (kummempaa)

Lembonganilta palasin Balin pääsaarelle ja suuntasin Ubudiin, joka on perinteinen kulttuurikohde Balilla. 

Ubud on Denpasarin ja varsinkin Kutan alueen kanssa kuulemma eniten turismista hyötyneitä ja samalla kärsineitä alueita. Näin videoita ja kuvia kaupungista vielä 10 vuotta sitten. Mahtavat riisipellot ovat kuihtuneet murto-osaan vanhasta, liikenne on välillä aivan jumissa. Hinnat nousevat paikallisten tavoittamattomiin, vaikka meille länsimaalaisille ne ovat edelleen varsin halpoja. Kulttuuri muuttuu, kun pikkulapset kiertävät kadulla myymässä turisteille viuhkoja tai muuta rihkamaa. Noidenkin lasten vanhemmat oppivat vielä aikanaan jonkun hyödyllisen ammatin.

Esimerkki vähemmän hyödyllisistä ammateista, joka syntyy ja kuolee turismin mukana, ovat nämä kadulla kaupustelijat. En halua tietenkään heitä loukata, mutta mielessäni olen kehitellyt pelin, että joka kymmenes kerta, kun joku huutaa minulle ”Taxi”, minun pitää keksiä siihen uusi vastaus.
Tällä hetkellä TOP3 on:
1) No, I’m basketball coach
2) No, but I know some at home
3) Sorry, I’m busy
 

Bali eroaa muusta Indonesiasta myös siinä, että täällä 90% paikallisista on hinduja, vaikka muualla Indonesiassa melkein kaikki ovat muslimeita. Balilaiset tuovat uskoaan esiin hyvin näkyvästi. Lähes jokaisen kodin yhteydessä on koristeellinen temppeli ja historialliset temppelit ovat vähintään upeasti koristeltuja, usein myös massiivisen kokoisia.
Ihan tavallistenkin kotien ja rakennusten eteen tuodaan päivittäin tarjottimella pieniä banaanipuun lehdestä tehtyjä annoskippoja, joissa on muutama riisin jyvä, ehkä nokare muuta ruokaa ja kukkia koristeeksi. Näin henget ja paikalliset jumalat huomioidaan arjessa. Näitä kippoja on ahtailla jalkakäytävillä tuon tuosta. En tiedä eivätkö ole huomanneet, mutta henkien sijaan niitä käyvät syömässä koirat ja Pikkis kertoi nähneensä myös rottia ruokailemassa henkien pöydässä. Ihmekös tuo, varsinaista hengenravintoa.


Varmistin, että uusi kämppäni on kaupungin ytimessä. Olin ehtinyt jo vähän väsyä olemaan sivussa, passivoivan etäisyyden päässä kaikesta. 
Onnistuin Guest Housen valinnassa mainiosti. Majatalostani Umah Anilasta on kävelymatka moniin Ubudin keskustassa oleviin nähtävyyksiin, mm. apinapuisto on melkein vieressä, ja sen myötä erinomaisia ravintoloita vaikka kuinka. Hintakaan ei ole paha n. 25€/yö.
Keskeisestä sijainnista huolimatta tämä on korttelin sisäpihalla eikä vilkas liikenne häiritse yhtään. 
Mitä nyt maanjäristys herätti tiistaiaamuna.

Kieltämättä oli pieni shokki herätä täydestä unesta kovaan tärinään. Taisin havahtuessani nopeasti ajatella, että joku on tullut herättämään minua ja ravistaa sänkyäni voimakkaasti. Sitten kuulin ikkunoiden ja lasiovien helisevän, oletin että ulkona on vaan raju myrsky. Sitten oivalsin, ettei sellaista myrskyä olekaan, joka ravistaa sisällä olevaa sänkyäni, ja tajusin koko talon heiluvan.
Hetken mietin olenko jollain laivalla joka keinuu? Kun tajusin missä olen ja mistä on kysymys, tuli rationaalisen ajattelun hetki. Mitähän ohjeet sanovat?
Katsoin puhelimesta onko tullut jotain varoitusviestiä, sitten mietin jäänkö huoneeseen vai lähdenkö kadulle? Sammutin katossa pyörineen propelli-tuulettimen, ajattelin että jos se putoaa niin ei ainakaan pyöriessään. Oivalsin samalla, että sähköt siis toimivat, joten vielä ei ole syntynyt mitään tosi isoja vahinkoja lähistöllä. Päätin jäädä huoneeseen, sillä käytävä täältä toisesta kerroksesta ensin alas on hyvin ahdas ja sokkeloinen, ja ulospäästyä kadutkin ovat niin kapeita kujia, ettei sortumisvaarassa niillä ole sen kummemmassa suojassa kuin sisälläkään. Ehdin googlata ohjeet ja sielläkin kerrottiin, että kannattaa jäädä sisälle rakennuksen kantavan sisäseinän viereen tai mennä paksukantisen pöydän alle. Pöytä on niin pieni, etten mahdu sen alle enkä ryhtynyt keskellä yötä koputtelemaan seiniä niiden rakennekantavuutta selvittääkseni. Jäin sänkyyn odottamaan.

Voimakas tärinä jatkui ehkä pari minuuttia. Vaikea sanoa, mutta aika monta skenaariota ehdin käydä läpi. Kun järistys loppui, vaihdoimme terassilla muutaman sanan naapurihuoneen pariskunnan kanssa. Adrenaliini oli sen verran korkealla, etten ihan heti saanut uudestaan unta, mutta parin tunnin päästä nukuin taas levollisesti. Jätin varmuudeksi kuitenkin shortsit jalkaan.

Maanjäristykset eivät tällä alueella ole harvinaisia. Viimeisen vuoden aikana niitä on ollut 8 kpl.
Voimakkuus on tavallisesti ollut 4-5 magnituden välissä. Tämän öinen oli selvästi kovempi, sillä sen on ilmoitettu olleen 7,1 magnitudea. Australian tv-uutisissa sen sanotaan olleen 6,1 magnitudea, mutta amerikkalaiset ovat vahvistaneet paikallisviranomaisten mittaukset. No, samapa tuo minulle, tämä kertakokemuskin kyllä riitti minulle.

 

 
Tein Balilla pitkästä aikaa pitkähköjä kävelylenkkejä. Se oli oikein mukavaa, vaikka keli onkin vähän liian kuuma nautinnolliseen reippailuun. Jo Lembonganilla kävelin yhden hyvän lenkin ja nyt Ubudissa useamman. Vierailin mm. Puri Saren temppelissä ja Campuhan Ridge walkin patikkareitillä. Poikkesin Pietin suosittelemassa ravintolassa Pulau Kelapassa ja koska olin luullut sitä vege-ravintolaksi, ja olin siksi orientoitunut syömään siellä kasvisruokaa, niin sitten popsin naamaani jotain kaalista ja pinaatista tehtyä ruokaa, vaikka siellä olisi ollut vaikka mitä tarjolla. Se olisi ollut herkullisen kastikkeensa ansiosta mainio lisäke mihin tahansa ruokaan, mutta pääannoksena se alkoi jo loppua kohti kyllästyttää. Vähän kuin coleslawta söisi pääruokana.
Olen kyllä syönyt täällä oikein hyviä kasvisruokia, mutta nyt en selvästikään osannut tilata oikein, ja tarjoilija oli liian kohtelias neuvoakseen. ”As you like” tai ”if you want” tai suomeksi ”riippuu mistä tykkää” ovat tarjoilijalta aina niitä tylsimpiä vastauksia, kun asiakas kysyy neuvoa tai suosituksia uudessa paikassa. 

 

Kuulemma perinteinen jälkkäri. Vihreitä lettuja, joissa oli sisällä
jotain pieneksi hakattua kasvissekoitusta. 

 

Lepposan näköinen kaveri, mutta yritäpä mennä juomaan tuosta.
Ja tottahan aina löytyi pölvästi joka yritti.

Kommunikoinnin vaikeuksia, kun yksi ei halua kuunnella,
toinen ei halua nähdä ja kolmas ei halua puhua.

 

Vierailu Ubudin kuuluisimmassa turistikohteessa Apinametsässä oli vähän kuten epäilinkin, pieni pettymys. Puisto on tosi kaunis ja apinat pääosin ihan söpöjä, mutta valitettavasti ne ovat jo niin kesyjä, että valtaosa niiden näkyvästä toiminnasta on ihmisen manipuloimaa. Niiden kanssa poseerataan ja puistonhoitajat saavat pähkinöillä (tms.) apinat ojentamaan kätensä, jonka seurauksena kuvaan saa vaikutelman, että sylissä oleva apina on ottanut kaveriselfien, vaikka hoitaja sen tietenkin ottaa. 
Apinat ovat kovia varastamaan tavaroita, ja avaavat esim. repun vetoketjun oikein näppärästi. Jos jotain apinalle menettää, sitä ei saa enää takaisin, sillä apinat puolustavat tavaroitaan hyvin aggressiivisesti. Tämä oli minulle tuttu juttu muutaman vuoden takaa Gibraltarilta, joten olin lukinnut vetoketjut rinkan lukolla jo kämpillä.
Pari ikävää kahakkaa näin, kun itsepäiset ja oman arvon tuntoiset ihmiset eivät kunnioittaneet apinoiden turvaväliä. Vaikka puistossa on joka puolella kylttejä, joissa annetaan turvaohjeet, niin tänäänkin riitti useampi pölvästi, jotka kokivat itsellään olevan oikeuden olla välittämättä niistä. 
Ihmiset ovat vieraantuneet luonnosta niin, että kokevat villieläintenkin olevan olemassa heitä tai heidän kakaroitaan viihdyttääkseen. Ja sitten alkaa poru, kun pelästynyt eläin näykkäisee.
Valitettavasti tällaiset Ubudin apinapuiston kaltaiset paikat, jossa eläimistä tehdään ohjelmanumeroita, vahvistavat tätä vääristynyttä luontosuhdetta. 

 

 

Keskiviikkona sovin itselleni kuskin, joka ajoi minut kahden hienon nähtävyyden luokse. Tegalang Rice Terrace (Ceking) ja Kanto Lampo Waterfall ovat Balin turistien peruskauraa. Vaihtoehtojakin riittää, mutta nämä ovat lajissaan kai ne ikonisimmat.
Tegelang on todella näyttävä jyrkkine ja vehreine rinteineen, mutta kyllä se nykyään on enemmän elämyspuisto eikä mikään riisiterassi. Löytyy keinuja, liukuvaijereita ja jos jonkinlaista kuvauspistettä.  Kanto Lampo on yksi kuuluisimpia vesiputouksia, jossa syvään rotkoon osuu auringonvalo juuri sopivasti tehden siitä hyvin valokuvauksellisen paikan. Siellä sitten turistit jonottavat joessa seisten kuvattavaksi kallioille, joissa vesi putoaa niskaan. Ei tullut mieleenkään kaivaa uimahousuja repusta vaan tyydyin kuvaamaan niitä joille on lahjoja tällä saralla annettu. 

Huomenna torstaina jatkan matkaa kohti Balin länsiosaa, Gilimanukin satamaa, josta lähtee laivoja Jaavan puolelle. 

 

Jälkikirjoitus: Hymyile Miss Universum

Jarkko Laine kirjoitti joskus 70-luvulla Baddingille laulutekstin, jossa hän loi kontrastia yhdistämällä kauniiseen M-A.Nummisen melodiaan muovisen missimaailman ja maailman vääjäämättömän kohtalon hukkua paskaan. Laine oli suomalaisittain hyvin etulinjassa luontokatastrofin suhteen, joka johtuu ihmisten välinpitämättömyydestä.

Nähtyäni sen kaiken luontoon hylätyn muovijätteen määrän Afrikassa ja Aasiassa, yksin näin turistin näkökulmasta, niin eihän siinä ole mitään epäselvää. Maailma tuhoutuu tuohon jätesaastaan paljon ennen kuin ilmastonmuutoksen ennustetut lämpövaikutukset ehtivät toteutua. 
Jos edes niissä paikoissa, jossa ihmiset elävät turismilla, ei välitetä huolehtia ympäristöstä, vaikka se siis vaikuttaa jo lähitulevaisuudessa heidän omiin tuloihinsa turismin siirtyessä paskaisuuden takia muualle, niin mitä mahdollisuuksia asiaa on hallita siellä missä ei näköpiirissä ole ilmiselvää motivaattoria? 
Kun kauhistelin Nusa Penidanilla tienvarsien jäteröykkiöitä, kysyin kuskiltamme, että turistitko tuon kaiken kauheuden tekevät? Hän vastasi kiusaantuneen näköisenä, että ei, vaan paikalliset.
Samaa kummastelin muutama viikko sitten Zanzibarilla ja jo 10 vuotta sitten Sisiliassa.

Luin juuri lehtiuutisen suomalaisesta yrityksestä, joka tekee kannattavaa bisnestä juuri Aasiassa siivoamalla keksimänsä laitteiston avulla meriin laskevia jokia muovisaastasta. Pitäisi olla optimisti, mutta pelkään, että ollaan niin pahasti myöhässä, sillä vaadittava toimintakulttuurin muutos onnistuu vain osana laajempaa, kokonaisvaltaista koulutustason ja sivistyksen nousua. Liian iso kokonaisuus. Maailma hukkuu paskaan, kuten Badding lauloi. 

https://www.youtube.com/watch?v=YAiFi37A_l4