JAAVA

 JAAVA

                                                                                       Yogyakarta 9.9.2023


Kaksi kuukautta reissua takana (2/10). Jossain vaiheessa n. kuukausi sitten tuntui, että tämä etenee vähän hitaasti, mutta vauhti on kiihtynyt viime aikoina. Osin se on pelkkää tunnetta, mutta olen myös tosiasiallisesti nopeuttanut menemisen rytmiä. Vaihdan paikkaa muutaman päivän välein ja se on tuntunut virkistävältä.

Tulin Balilta Jaavalle vasta reilu viikko sitten, ja tänään illalla lennän jo Kuala Lumpuriin Malesiaan.
Tarkoitukseni oli matkustaa koko Jaavan saaren läpi idästä länteen, mutta päädyin jatkamaan matkaa lentäen jo saaren keskiosissa sijaitsevasta Yogyakartan kaupungista, koska oikeastaan kukaan ei ole suositellut minulle saaren pääkaupunkia Jakartaa eikä minulla ole muutenkaan mitään erityistä syytä sinne mennä. Junamatkustamisen kokemuskin on jo saatu, joten sekään ei ole itseisarvo.

Lennän siis Kuala Lumpuriin vain poistuakseni maasta ja palatakseni sitten uutena maahantulijana alkuviikosta, ja saadakseni näin uuden Visa on Arrival -viisumin, jolla Indonesiassa saa olla 30 päivää. Minulla tuo raja olisi tullut täyteen viikon päästä ja tarkoitukseni on viipyä vielä Sumatralla vajaa 3 viikkoa. No, aika näyttää.


 

Jaava on arkinen, aito ja kaunis
 
Balin Ubudissa minua varoiteltiin, että kun menen Jaavan puolelle, niin pidä poika sitten varasi. Jaava ei ole samalla tavalla turvallinen kuin Bali. Pidä reppua rintapuolella. Varo kulkemasta pimeällä. Mikset jää tänne?

Kieltämättä useampi balilaisten varoittelu sai hieman miettimään, sillä se oli kovasti ristiriidassa erään Nusa Penidanilla tapaamani tanskalaisen reissublondin kertoman kanssa. Hän kertoi pitäneensä Jaavasta kovasti, kehui saarta ja ihmisiä.

Balin Gilimanukista pääsee kapean salmen yli lautalla, joka laskee maihin Jaavan puolella Ketapangin satamassa. Laiva oli aika ”kokenut”, kuten ystäväni Artsi luonnehtii usein ikääntynyttä, rähjääntynyttä ja hidasliikkeistä kollegaansa. Jo satamassa kävi selväksi, että astuin todellakin eri maailmaan. Balin puolella minua kuljetti vielä hieno ilmastoitu van, Jaavan puolella Banyawangin majoituspaikkaan taksina toimi hyvin kokenut lava-auto, jonka ovet sidottiin naruilla tai hakasilla. 

Banyawang on siis tosiasiassa se kaupunki, johon Balin puolelta tullaan. Itse opin tämän kantapään kautta, sillä lautalla majoitusta varatessani, katsoin kämppää sataman nimen Ketapangin mukaan. Booking.com tarjosi lukuisia vaihtoehtoja ja Ketapangin Astoriin sai huoneen 20€:lla joten tartuin siihen. Se oli riittävän halpa, että olisin vaivautunut etsimään vaatimattomampaa. Luonnollisesti se oli tarjous, jota ei pystynyt perumaan, mutta kun suoraan olen menossa... Pari minuuttia maksamiseni jälkeen ryhdyin katsomaan kartalta paikkaa ja kävi ilmi, että tämä Ketapang sijaitseekin Länsi-Kalimantanissa, Borneon saarella. Siis ihan muualla. Meinasin perua saman tien, siis ilmoittaa, etten tule vaikka maksoin, mutta sitten ajattelin, että kun kerran eivät suostu maksua palauttamaan, niin eivätpä ainakaan myy sitä kahteen kertaan, joten ilmoitin saapumisajakseni klo 22-23. Tuskin saavat sinne enää uutta asiakasta siihen aikaan, kun huomaavat ettei minua kuulukaan. Hiekkaa kapitalismin rattaisiin!

Löysin nopeasti uuden majoituksen ja nyt hain tarkoituksella halpaa, mutta muistaen että matkailijalle tärkeintä on sijainti, sijainti ja sijainti. Minimissään oikealla saarella.
Löysin 11€:lla oikein mukavan Guest Housen Banyawangin laitamilta. Oikein siisti huone mukavalla alueella. Tuli mieleen Dar es Salaamin lähiö, aitoja ihmisiä arkisessa elämässään. Ei ainuttakaan turistia mailla halmeilla. Huomionkipeänä ihmisenä oli taas hauskaa, kun ihmiset tuijottivat pitkään, ystävällisesti ja vilpittömästi. Kaikki tervehtivät, naapurista yksi äiti toi lapset katsomaan minua ja selitti, että lapset halusivat nähdä, kun eivät ole ennen nähneet suomalaista.

Yksi majoitusperheeni lapsista puhui englantia ja oli siitä kovin ylpeä. Syystäkin. Tyttö oli omien puheidensa mukaan 3-vuotias ja sormien määrä todisti kyllä samaa. Aamulla hän juoksi huoneeni ovelle ja hoputti tulemaan ulos katsomaan taivaalla pörräävää helikopteria. Pihalla kiinnitin kuitenkin enemmän huomiota maassa kadulla makaavaan kukkoon. Se näytti kuolleelta. Tyttö huomasi kiinnostukseni kohteen ja alkoi potkia kukkoa, joka todellakin osoittautui kuolleeksi.
Perheen äiti sanoi tekevänsä siitä tänään päivällistä, mutta huomattuaan järkyttyneen ilmeeni alkoi nauraa ja löi asian leikiksi. En lopulta tiedä oliko tosiaan.
Mikäs siinä, ymmärrän kyllä, että kanat ja kukot kuolevat ennen kuin ne syödään, mutta en vaan ollut ennen nähnyt 3-vuotiaan pikkutytön potkivan kuollutta kukkoa.   

Pysähdys Banyawangissa oli suunnitellusti vain yhden yön stoppi ja aamulla jatkoin junalla kohti Probolinggoa. Juna oli oikein mukava, ilmastoitu ja tilava, joten matkustaminen oli miellyttävää. Ajatus junalla matkustamisesta Jaavan läpi on oikein hyvä ajatus, uskallan suositella. Yli puolella matkustajista oli maskit päässä, joten puin sellaisen itsekin, ihan kohteliaisuudesta. Tästä motivoituneena googlailin paikallista covid-tilannetta, mutta en löytänyt mitään uutta hälyttävää uutista. Lintuinfluessa oli myös tullut aamun aikana sattuneesta syystä mieleen, mutta en siitäkään löytänyt mitään erityistä, itseltäni toimenpiteitä vaativaa.
Junassa huomasin unohtaneeni huoneeni avaimen housun taskuun. Viestittelyn myötä asia selvisi helposti, isäntäperheeni rouva on paikallisen Grab-kuljetuspalvelun yrittäjiä, joten hänen kuskinsa haki avaimen illalla Probolinggosta. Kaikki järjestyy.

Probolinggossa majoituin hyvin vaatimattomaan hostelliin. En kuitenkaan mennyt dormin puolelle vaan maksoin extraa (yht. 10€/yö) ja sain oman huoneen. Paikka oli ehdottomasti elämys. Sänky kuitenkin riittävän siisti, että siinä uskalsi nukkua muutaman yön, sen ajan kun valmistauduin Bromolle menoon ja siitä reissusta toipumiseen.


  

Bromo

Jaavalla on useampi aktiivinen tulivuori joista osaan tehdään turistimatkoja suurilla volyymeilla. Aivan saaren itäosassa sijaitsee  Gunung Ijen tulivuori jossa käydään pällistelemässä rikkihöyryjen seassa mahdollisesti pilkahtavaa sinistä valoa. Pietin kanssa viestiteltyäni tulin tulokseen, ettei minun kunnollani ja kiinnostuksen määrällä kannata nähdä niin paljon vaivaa, joten jätin tuon nyppylän kaasunaamareineen kokematta.

Bromo kuului sen sijaan pakollisiin kohteisiini, kun kerran Jaavalle tulen. Sen sanotaan olevan maisemansa puolesta kauneinta seutua tulivuorten osalta ihan maailmanlaajuisestikin. Enkä kinaa vastaan, olihan koko retki ikimuistoinen kokemus.
Matkaan lähdettiin Probolinggosta klo 01.45. Vajaan parin tunnin kilpa-ajo muiden samaan suuntaan pyrkivien autojen kanssa oli jo viihdettä sinänsä. Sitten vuorille päästyämme auto vaihdettiin jeeppiin ja sama ralli jatkui, nyt vaan huonommilla teillä. Välillä liikenne seisoi ja istuimme polvet suussa ahtaassa jeepissä pakokaasupilvien keskellä, sitten yhtäkkiä ajettiin aivan tolkutonta vauhtia kilpaa 200 metriä ja taas seistiin. Lopulta pääsimme kuitenkin näköalapaikan juurelle. 
Kuskimme sanoi näköalapaikalle olevan n. 10 min kävelymatkan. Kieltäydyin sinnikkäästi skootteripoikien kyytitarjouksista, kunnes tajusin, että heidän väittämänsä 5 kilometrin matka on lähempänä totuutta kuin autokuskimme 10 min kävelymatka. Niinpä viiletin jälleen tukka hulmuten vuoristoteitä antaen henkeni tuntemattoman nuoren miehen käsiin. 
Näköalapaikalla ei tietenkään alkuun säkkipimeässä nähnyt mitään, mutta väkeä oli ihan tolkuttomasti. Kun taivaanranta idässä alkoi punertaa, huomasin jälleen olevani ainoa länsimaalaisen näköinen ihminen tuolla ylhäällä. Sitten alkoi erottua vuoren ympärillä oleva maisema, joka oli maaginen. Varsinainen Bromon tulivuori nosti savupilven ilmaan vähän matkan päässä, muutama korkeampi vuori koristeli maisemaa ympärillä. Laaksossa olevat tasangot olivat laavahiekkaerämaata. Epätodellinen maisema.
Juttelin tunnin verran auringonnousua odotellessa Habib -nimisen nuoren miehen ja hänen perheensä kanssa. Hän halusi ottaa yhteiskuvan ja totta kai suostuin.
Sitten muutama muukin rohkaistui ja pääsin aika moneen yhteiskuvaan. Muutamat ottivat selfieitä niin, että ”vahingossa” minä satuin niihin mukaan. Ja kun itse otin selfien, taustalle hiipi aina joku poseeraamaan. Se hiveli itsetuntoani jostain syystä jälleen.

Aurinko nousi ja vei nopeasti kaiken taian, mutta toki maisema oli edelleen kaunis ja erikoinen. Tämä auringonnousu pääsee TOP3 listalleni ehdottomasti:
1. Pico do Areeiro, Madeira, Portugali
2.  Monument Valley, Arizona, USA
3. Mount Bromo, Jaava, Indonesia
Ainakin toistaiseksi nämä ja tässä järjestyksessä.

  

Jeeppiralli jatkui alas vuorelta laaksoon. Nyt viimeistään tarvittiin niitä retkelle suositeltuja maskeja, sillä laavapöly oli melkoinen, kun jeepit ajoivat kohti parkkipaikkaa, josta loppumatka taivallettaisiin kraatterin reunalle. En ollut nukkunut silmäystäkään ennen lähtöä, joten olin aivan poikki, kun piti lähteä kävelemään paahtavan auringon alla kohti kraatteria. Pelastuksekseni paikalla oli hevosmiehiä, jotka tarjosivat kyytiä. En ollut koskaan ennen ratsastanut hevosella, mutta tartuin tilaisuuteen ja niin jolkottelimme vuorokäyntiä kraatterin juurelle. Jos näin hevoseni ilmeen oikein, hän oli hieman katkera, kun muut hevoset saivat kuskata lapsia tai pieniä aasialaisnaisia, kun hänellä oli selässään helpostikin tupla- tai triplakuorma. Jouduin kuitenkin kipuamaan itse jyrkän loppuosuuden kraatterin reunalle, mutta se oli vaan hyvä asia, puhdisti vähän omatuntoani.

Retkeltä palattiin kämpille aamupäivällä ja nukuin onnellisena siitä, etten ollut järjestänyt itselleni junakyytiä samalle iltapäivälle.

 

Yogyakarta

Yksi koko reissuni tähän mennessä onnellisimmista hetkistä oli Probolinggon asemalla, kun juna nytkähti liikkeelle.  En tiedä miksi minulla olikin niin hyvä olo.
Olin nukkunut hyvin, vatsatauti nro 3 näytti väistyvän, pääsin taas matkaan… En tiedä. Kuuntelin napeista Bob Marley soittolistaani ja katselin ohiviliseviä maisemia.

Jaavalla asuu 120 miljoonaa (!) ihmistä, yli puolet koko Indonesian kansasta. Täällä ei ole juuri asumattomia alueita, mitä nyt vuoret tietysti osittain, mutta monin paikoin niissäkin viljelijät ovat hyödyntäneet rinteet uuden laavavyöryn uhasta huolimatta, sillä niiden maaperä on kuulemma todella hedelmällistä. Saaren eteläreuna on vuoristoisempaa mutta pohjoispuoli on parasta mahdollista aluetta riisinviljelyyn. Ja niitä riisipeltoja, joissa viljelijät kykkivät takapuoli pystyssä, niitä riittää useammaksi tunniksi matkalla Probolinggosta Yagyakartaan.

Yogyakarta, tai ihan Jogja vaan, on Jaavan vanhin kaupunki ja sen metropolialueella asuu yli 4 miljoonaa ihmistä. Kaupungin tunnetuimmat nähtävyydet ovat Borobudurin buddhatemppeli ja Prambanan hindutemppelit sekä kaupungin aina eläväinen Malioboron keskuskatu, joka on nähtävyys itsessään. En muista nähneeni näin sykkivää katua missään.
Elettyäni taas useamman päivän lähiöelämää, hyvin vaatimattomasti, päätin panostaa ja otin huoneen aivan Malioboron ytimestä, ihan oikeasta hotellista.
Jälleen jostain sivukaupungilta hostellista olisi löytynyt huone viidesosalla tämän hinnasta, mutta päätin muutaman päivän hemmotella itseäni nukkumalla mukavassa sängyssä, nautin lämpimistä suihkuista, aidosta kaakelista ja siitä että hissillä pääsin suoraan kaikkien palveluiden pariin ja kaupungin hyvähenkiseen sykkeeseen.
Laskin, että kun valtaosan Indonesiassa olen majoittunut alle budjetin, niin nyt vastaavasti voin vähän mennä yli. 
Mutta kuten olen aiemmin todennut, budjetissa on pysyttävä, sillä 300:lla kerrottuna ylimääräinen 10 €uroakin/päivä on jo iso raha. Sillä kustantaa esim. Galapagos-saarilla poikkeamisen tai maksaa autovuokran Australiassa. Joten ei auta ottaa tavaksi, vaikkei tämäkään maksanut kuin 50€/yö.

  


Vuokrasin päiväksi itselleni kuskin, joka ajatti minut aamusta ensin Borobudurin temppelille. Sinne täytyi ostaa etukäteen netistä lippu ja varata aika, koska temppeliin päästetään vain rajallinen määrä turisteja päivittäin. Lipun sain kyllä pari päivää ennen ihan helposti, mutta en tiedä olisiko esim. samana aamuna vielä saanut.
Temppeliin täytyi pukea erilliset jalkineet, jostain tuohesta tms. tehdyt sandaalit, jotka sai sitten matkamuistoksi mukaansa. Olin jo varma, että saan niistä rakon sillä jostain syystä oikean jalan sandaali, kiertyi jalassani voimakkaasti sisäänpäin ja oli jatkuvasti poikittain, kun yritin kävellä eteenpäin. Vasen istui ihan hyvin jalkaan. Kävelymatkat olivat kuitenkin lyhyitä eikä jalkine hiertänyt temppelillä kiipeillessä, joten selvisin ilman ihorikkoja, joita tropiikissa ei tietenkään koskaan toivo. 

Borobudurin temppeli on maailman suurin buddhalainen rakennus ja se on rakennettu vuoden 800 jkr. tienoilla. Samoihin aikoihin rakennettu Prambanan hindutemppeli sijaitsee kaupungin itäpuolella. Prambana koostuu useammasta vierekkäin olevasta, mutta erillisestä temppelistä, joista jokainen on pyhitetty jollekin hindulaisuuden jumalalle.
Molemmat ehdottomasti näkemisen arvoisia, jos Jaavalle on menossa. Tämä siitä huolimatta vaikkei olisi erityisen kiinnostunut pytingeistä. 

  

Borobudur, maailman suuri Buddha temppeli

  

Prambanan hindutemppelin syvyyksissä

Jaavasta noin yleensä

Vaikka Balilla varoiteltiin, niin olen pitänyt jaavalaisista ihmisistä kovasti. Olen kokenut oloni koko ajan täysin turvalliseksi. En tietenkään hillu muutenkaan yöllä jossain laitakaupungin valoissa, joten sitä en osaa sanoa, jos jollain sellaisia taipumuksia on. 
Täällä elämä ei pyöri turismin ehdoilla, turisteja varten, vaan paikallisia tai vähintään oman maan kansalaisia ajatellen. Tanskalainen muija oli oikeassa. Kuinka ihania ja aitoja balilaisetkin ihmisinä ovatkaan, niin heidän elämänsä nitoutuu kaikin osin nykyään turismiin. Olen taipunut ajattelemaan, että turismi on kolonialismin jatke, ainakin paikallisten toimintakulttuurin osalta. Kuljet sitten Afrikassa tai täällä Indonesiassa, niin valkoisen miehen edessä ollaan niin mielin kielin, että minua nolottaa. Apteekin tai pikaruokalan jonossa päästetään ohi tai sitten avataan juoksujalkaa uusi kassa minua varten. 

Suuri erottava tekijä näkyy tietenkin myös siinä, että Jaavalla ylivoimainen enemmistö kansasta on muslimeja. Minun elämääni tämä vaikutti ensimmäisen kerran Probolinggossa, kun ravintolassa meinasin tilata ruokajuomaksi olutta, mutta kun tarjoilija ei ymmärtänyt mitä tarkoitan, niin tajusin itse, ettei listalla ole alkoholia.
Samassa ymmärsin miksi hostellin seinällä oli erikseen mainittu olutkaupan osoite. Ei se ollutkaan minkään käsityöläispanimon kannatuskehotus vaan ainoa mahdollinen ostopaikka. 

  

Indonesia on muslimimaa Balia lukuunottamatta. Hotellin katossa
oleva nuoli näyttää suunnan rukouksille.

Varsinkin Probolingossa oli erikoista, ettei siellä ollut useimmissa paikoissa tarjolla edes virvoitusjuomia. Kadulla niitä myytiin kyllä lämpimänä, mutta ravintolassa olisi pitänyt tilata jääteetä tai drinkkejä, joiden jäistä todennäköisesti vatsatauti nro 3:n sainkin. Tyydyin siis pulloveteen, joka tuotiin lähes aina lämpimänä.
Reilu viikko kului mukavasti ilman olutpisaraakaan, mutta Malioboron ostoskeskuksessa törmäsin sitten äkkiä ravintolaan, jossa soitti mainio Bob Marley -coverbändi ja siellä tarjoiltiin ruoan lisäksi myös Bintangia. Meininki oli kuin Suomessa 1980-luvulla, ostokset maksettiin tiskillä ja sitten tarjoilija käveli juhlavasti perässäni ja toi olutpulloni pöytään. Vähän jäi epäselväksi, mikseivät sitten tarjoile kokonaan pöytään.

Pieni pettymys Jaavalla on ollut ruoka. Eikä se mielestäni Balillakaan ollut kaikkialla niin hyvää kuin olin odottanut. Osin mielikuvaani vaikutti vatsataudit nro 2 ja nro 3, mutta olen kyllä saanut muutenkin noista nuudeli- ja riisiannoksista jo tarpeekseni. Sikäli vähän huono lähtökohta kun olen menossa pariksi viikoksi Sumatralle, jossa tuskin radikaalia muutosta luvassa tältä osin. Toisaalta siellä olen menossa myös Padangiin, joka tunnetaan kuulemma indonesialaisen ja jopa aasialaisen keittiön italiana, jota kopioidaan kuulemma ympäri maailman. Josko taas saisin tuoretta kalaa!
Eniten kaipaan tuoreutta, puhtaita makuja ja raaka-aineita sellaisenaan. Esim. tuolla Bintang baarissa tarjottiin annos, jossa oli yksinkertaisesti kanaa joka maistui kanalta, riisiä joka maistui riisiltä ja raikasta salsaa joka maistui tomaatilta-punasipulilta-chililtä ja kaikki oli tosi hyvää. Se oli takuulla minulle juuri tehty annos, eikä seissyt koko päivää. 
Salaatteihin en ole vatsatautien vuoksi uskaltanut ryhtyä, joten tuoreitten kaipuu on osin itse aiheutettua. Kai tässä on taas piakkoin uskallettava.

Huvituksekseni olen ottanut seurata katujen varsilla olevia yksityisiä liikenteen ohjaajia. Jostain ilmestyy yhtäkkiä joku tyyppi pillin ja lipun kanssa ja alkaa ohjata liikennettä.
Autoilijat tottelevat pysähtymiskäskyjä n. 50% todennäköisyydellä, skootterikuskit 20% tarkkuudella. Tämä riittää kuitenkin siihen, että löytyy pieni väli johon parkkiruudusta peruuttava auto saa työnnettyä itsensä. No, tämä on tietysti ihan mukavaa kansalaisapua, mutta edelleenkään en tajua mistä nuo isojen risteysten keskelle heilumaan menevät tyypit saavat valtuutuksensa? Ja kuka maksaa, jos tulee kolari tuon huitomisen seurauksena tai siitä huolimatta?

Taisin joskus aiemmin kirjoittaa jossain yhteydessä, kuinka säälin ihmisiä. Se jatkuu. 
Ei minusta olisi lottovoittajaksi. Demarikasvatuksen lapsena saaneena minun tekee mieli jakaa rahaa kaikille ihmisille.
Kun Ubudissa näin pikkutyttöjen myyvän huiskia kadulla, aloin sääliä sitä isosiskoa. Pienempi tanssi ja ilveili, hänelle se kaikki oli pelkkää leikkiä, mutta isompi ymmärsi jo seuraukset, jos kauppaa ei tule. Jouduin pidättelemään itseäni, etten mennyt antamaan rahojani hänelle saadakseni hänet onnellisen näköiseksi.
Tai kun täällä Yogyakartassa ostin palatsin läheiseltä käsityöläispajalta kankaalle maalatun teoksen, josta en oikeastaan edes ymmärtänyt mitään ja jota tuskin kuljetan edes kotiin asti, niin tunsin hetken mielihyvää, kun luottokortti lauloi ja annoin miljoonan köyhemmille.
Tai kun Prambanan temppelillä opiskelijapoika tuli virkatakissaan kysymään saako tulla harjoittelijan roolissa oppaakseni, ja kun otin mielelläni avun vastaan, niin näin että hänelle tuli jo siitä hyvä mieli. Sitten kun annoin hänelle ylisuuren tipin kierroksen jälkeen, hän näytti järkyttyvän, herkistyi selvästi ja kiitti painamalla kämmenensä yhteen ja kumartamalla syvään, empi selvästi polvistuisiko edessäni. Meinasin itsekin alkaa itkeä oman hyvyyteni äärellä.  
Minun eroni nykydemareihin on vain siinä, että minä haluaisin kylvää omia rahojani.

 

Aamulla kaikessa rauhassa kamat kasaan ja iltapäivällä Yogyakartan lentokentälle, ja nokka kohti Kuala Lumpuria. Siellä muutama päivä ja sitten Sumatralle.