SUMATRA

Medan 22.9.2023

Reissun kolmas Indonesian kohteeni oli Sumatra, joka on Borneon jälkeen toiseksi suurin saarivaltion maapläntti. Sumatra on monessa mielessä mielenkiintoinen ja yksi reissuni kärkikohteita. Missään vaiheessa en ole edes harkinnut sen jättämistä pois reitiltäni. Niitä paikkoja ei ole kovin montaa.

Odotukset olivat siis korkealla ja Sumatra vastasi niihin komeasti.
Sitä ennen poikkesin kuitenkin Kuala Lumpurissa, Malesiassa.

Viisumikikkailu via Kuala Lumpur

Jaavan Yogyakartasta lensin 23:ntena Indonesian päivänäni Malesiaan, Kuala Lumpuriin.

Indonesiaan voi saada erilaisia viisumeita. En ollut hankkinut pitempiaikaista viisumia etukäteen, vaan ajattelin selviäväni vähemmällä stressillä (=byrokratialla) hankkimalla 30 päivän Visa on Arrival -luvan vasta lentokentältä. Minulla olisi ollut siis viikko jäljellä viisumissani, mutta laskin etten millään selviä Sumatrasta viikossa, enkä halua edes yrittää. Minun täytyi siis poistua maasta, vain palatakseni takaisin.

Ensin tarkoitus oli yöpyä vaan lentokenttähotellissa ja jatkaa sitten heti Kuala Lumpurista Medaniin, Sumatran suurimpaan kaupunkiin. Tunnin lento Malakansalmen yli. Varasin hauskan kopperon kapselihotellista, jossa hostellin puitteisiin ja jakamisen filosofiaan perustuviin vaatimattomiin yhteistiloihin on sijoitettu futuristisen näköisiä kapseleita, joissa jokaisella on periaatteessa oma yksityinen tila. Niitä vuokrataan ympäri vuorokauden fiksusti 6 tai 12 tunnin ajaksi, mutta ei niissä pitempään viihtyisikään.

Kapseli oli hyvin tekninen, ja hieman pelkäsin, saanko kurkkuni kipeäksi ilmastoinnin takia, mutta heräsin varsin hyvin nukutun yön jälkeen terveenä. Jatkoin takaisin viereiselle lentokentälle, mutta vain hypätäkseni kaupunkiin vievään junaan. Varasin Kuala Lumpurin keskustasta Bukit Bintangin alueelta majoituksen 3 yöksi.

Kuala Lumpurin kapselihotelli ajoi 12 tunnin ajan asiansa.

Maailman toiseksi korkein rakennus aukeaa piakkoin.

Kun Yogyakartassa olin hoitanut vatsani kuntoon syömällä hämmentävän paljon länsimaista pikaruokaa, niin Kuala Lumpurissa maistuivat taas idän ihmeet. Intialainen ja pakistanilainen ruoka oli niin herkullista, ja huomattavasti enemmän minun makuuni kuin esim. indonesialainen. Olen ehtinyt perin juurin kyllästyä keitettyihin/höyrytettyihin/paistettuihin/käristettyihin vihannessekoituksiin ja siihen iänikuiseen riisiin, jota paikalliset syövät aamiaisella, lounaalla ja illallisella.

Bukit Bintang on mainio alue turistille Kuala Lumpurissa. Uskallan kehua vaikken ole muualla majoittunutkaan. Kämppäni oli tosi hienossa Axon Suites pilvenpiirtäjässä, joka näyttää aivan huippuhotellilta, mutta nähtävästi siellä on vuokralaisena useampia yrityksiä, joilla on erinäinen määrä huoneistoja, joita sitten edelleen vuokraavat matkustajille.
Mahtava infinity-allas katolla, 39.kerroksessa, josta näkyivät kaikki kaupungin maamerkit:
Petronas-tornit ja Menara-torni, molemmat aikanaan maailman korkeimpia rakennuksia.
Juuri kohta on valmistumassa Warisan Merdeca Tower josta tulee 679 metrisenä maailman toiseksi korkein rakennus.

Kuala Lumpurissa join reissun ensimmäisen pikkuhuppelin. Ensin pari mahtavan vilkkaalla Jalan Alor ruokakadulla ja sitten pieni laatikollinen Tigeria lähikaupasta mukaan. Kuuntelin Youtubesta Brucea ja valvoin myöhään. Köllöttelin luksuslakanoissani ja katselin suoraan sängystä pilvenpiirtäjiä ja elokuvista tuttuja maisemia. Tuolla se Catherine Zeta-Joneskin voimisteli Petronas-tornin rakenteissa. Nautin oman elämäni helppoudesta.

En osaa sanoa onko Kuala Lumpurissa mitään erityistä, pilvenpiirtäjien ja ostoskeskusten lisäksi, mutta minä pidin kaupungin city-ilmapiiristä. Turistit olivat vain sivuasia katukuvassa, eivät kaupungin bensatankki, ja kaikki palvelut olivat lähellä ja saatavilla. Minun on vaan helpompi ymmärtää kaupunkilaisten logiikkaa. Saatan hyvinkin palata vielä Kuala Lumpuriin.

Petronas tornit ovat ehdottomasti Kuala Lumpurin
tunnetuin maamerkki.

This Hard Land

Maihinnousu Sumatralle kävi paljon helpommin kuin ensisaapuminen saman maan Balille.
En tiedä miltä osin se johtui kokemuksesta, tiesin mitä odottaa ja tehdä, sekä vireämmästä mielentilasta. Selvisin byrokratiasta joutuisasti. Ainoa hermoja raastava asia oli jälleen pankkiautomaatti, josta minun piti nostaa useampi miljoona, koska Sumatralla ei suurkaupunkien ulkopuolella juuri harrasteta korttimaksua. Automaatti tarjoaa näennäistä mahdollisuutta nostaa 2,5 miljoonaa kerralla, mutta käytännössä maksimi on laitteesta riippuen 1-1,5 miljoonaa. Ja kun englannin kielen sanavarastoni on rajallinen, niin ruutu täynnä muodollista tekstiä ei todellakaan ole suosikkini. Jono kasvoi takanani ja oikaisin, nostin ihan liian vähän.

Sumatralla minulla oli 3 ennalta mietittyä pääkohdetta. Saaren pohjoispuolella sijaitseva

Gunung Leuserin kansallispuisto, Lake Toban kraatterijärvi sekä länsiosissa sijaitseva Padangin kaupunki saaristoineen.

Harkitsin myös vierailua saaren luoteiskärjessä, Acehissa, joka lienee suomalaisille saaren tutuin paikannimi. Siellähän Martti Ahtisaari sai 2005 neuvoteltua rauhansopimuksen Acehin alueen itsenäisyysmielisten ja Indonesian hallinnon välille liki 30 vuotta kestäneen väkivaltaisen sisällissodan jälkeen. Siinä sodassa ehti toinen osapuolikin vaihtua lennossa, kun alun perin Hollannin kolonialismia vastaan alkanut kapina jatkui vielä Indonesian hallintoa vastaan.

Rauhansopimusta edeltävän vuoden joulukuussa 2004 juuri Acehin edustalla Intian valtamerellä maanjäristys aiheutti valtavaa tuhoa aiheuttaneen tsunamin. Taas sain huomata, kuinka kapea näkemys itselläni on aiheesta ollut. Luulin, että suomalaisille tutumpi Thaimaa oli siinä katastrofissa suurin kärsijä, mutta 300.000 kuolonuhrista peräti 240.000 oli indonesialaisia.
Sumatran pohjois-, minusta kyllä luoteiskärki Aceh on kuulemma jälleen sukeltajien unelmakohde. Kirkkaissa vesissä saattaa törmätä vaikkapa II-maailmansodan aikaiseen japanilaiseen tankkiin. Minulla alkaa korviin sattua yli 2 metrin syvyydessä, joten jätin Acehin väliin.

Tuliperäinen saari on koetellut asukkaitaan viime vuosinakin. Kun kysyin kuskilta eivätkö sumatralaiset pelkää oikukkaita tulivuoriaan, kuskin ääni painui alas kun hän myönsi, että kyllä pelkäävät. Olikohan tuo vuonna 2017, kun yksi ohittamamme tulivuori purkautui ja tuhosi kokonaisen kylän. Kuskin mukaan virallinen tieto kertoo, että siinä kuoli vain yksi ihminen, mutta että kaikki tietävät ettei se voi pitää paikkansa. Uhreja täytyy olla paljon enemmän, mutta siitä ei puhuta julkisesti, sillä kaikki pelkäävät turistien katoavan, jos siitä pidettäisiin ääntä. Kovaa tekstiä mieheltä, joka itse elää turistien kuskaamisesta ja opastamisesta.

Bukit Lawang

Suuntasin siis ensimmäiseksi Bukit Lawangiin, joka on portti Gunung Leuserin valtavaan kansallispuistoon.

Olin sopinut majoittajani Sumatra Cheeky Monkeys kanssa, että he hakevat minut Medanin lentokentältä. Kaikki toimi hienosti ja 4 tunnin yksityiskyyti mukavassa autossa maksoi n. 43€. Siis suurin piirtein sama kuin entisaikojen kotimatka Salhiksesta kotiin Raholaan.
Voin vaan kuvitella kuinka kauan matka olisi kestänyt julkisella bussilla, säätää kaikki liput yms. sekä olla perillä joskus yöllä ja junailla sitten kyyti vielä loppumatkaksi. En ole jälkikäteenkään keksinyt syytä miksi minun pitäisi tässä asiassa tehdä elämäni epämukavammaksi muutaman kympin takia. Aitojakin kokemuksia haluan toki saada, mutta onneksi voin itse vaikuttaa miten.

Matkalla Bukit Lawangiin huomio kiinnittyi siistissä rivissä kasvaviin palmuihin. Luonnonvaraisia metsiä näki Sumatralla enää harvakseen, käytännössä vasta kansallispuistossa, joka on suojeltu. Myös paikalliset ovat huolissaan palmuöljytuotannon tuhotessa heidän ja eläinten elinympäristöä. Sumatran toinen vitsaus on kumipuuviljelmät, jotka aiheuttavat samankaltaista luonnon köyhtymistä eikä paikallisten ihmistenkään voi sanoa niistä rikastuvan, sillä kiinalaiset harrastavat sananmukaisesti ryöstöviljelyä.

Palmut siistissä rivissä eikä orangit silti tykkää!?

Bukit Lawang on todella viehättävä kylä, joka sijaitsee jokien rannalla, kansallispuiston vuorten juurella. Juuri tuolla Unescon suojeleman puiston kulmalla sijaitsee alue, jossa ihminen voi tavata sukulaisensa orangin luonnossa. Oranki on se isokokoinen punakarvainen ihmisapina, joka on kai geneettisesti lähinnä nykyihmistä. Opas kertoi, että sen monissa kielissä, alunperin malaijista tuleva nimi orangutan muodostuu sanoista orang=ihminen ja utan=viidakko. Siis viidakkoihminen. Paikalliset sanovat Mawas. Tutkijoiden mukaan nykyihmisen ja orangin väliin ei geneettisessä kehityskartassa sijoitu kuin nokialaiset.

Orankiuros on usein tuplasti isompi kuin naaras ja se painaa jopa 80 kiloa. Yksi vähintään tämän kokoinen jahtasi meitä viidakossa 50 metrin matkan, kun kyllästyi perässään kulkeneisiin, mölyäviin ja liian lähelle menneisiin turisteihin. Kun he sitten pakenivat sen taukopaikan suuntaan, jossa istuskelin, niin meinasin mennä polulle tukkeeksi: hemmetin itsekeskeiset tiedostavat pölvästit eivät osaa kunnioittaa edes toisten kotia! Tulkoot syödyksi. Mutta pakenin sitten itsekin, kun oppaatkin olivat selvästi huolissaan.

Ape. Suomeksi apina.

Monkey. Suomeksi apina.

Oppaani valisti minua, kun kysyin miksi välillä sanovat ”monkey” ja välillä ”ape” niin näkyvin ero on kuulemma siinä, että monkey:lla on häntä (ja ne ovat pienempiä), kun taas apet ovat hännättömiä, isompia ja siis ihmisen kaltaisia. Suomen kielen sanakirja kääntää molemmat apinoiksi. Kuinka monitahoinen ja rikas suomen kieli onkaan, niin tällaisissa kansallisesti vähemmän merkityksellisissä asioissa se on kuitenkin turhankin yksinkertaistava. Kai tämäkin asia on Clasun biologian tunneilla joskus opetettu, mutta minulta mennyt ohi vähän samasta syystä kuin Agricolalta: epäolennaista eikä kosketuspintaa.

Oppaalta kuulin myös, että orankinaaras ei hautaa kuollutta poikastaan vaan pitää sitä sylissään vaan kunnes se mätänee niin, että luut tippuvat sylistä. Jotkut häiriintyneet orangit ovat myös syöneet kuolleen poikasensa jäänteet. Tästä pääsinkin aiheeseen, sillä Sumatralla kerrotaan olleen myös ihmissyöjiä, siis kannibaaleja. Opas myönsi näin joskus aikoja sitten olleen, se oli äärimmäinen keino häpäistä vihollinen, mutta että tuoreemmat tapaukset ovat häiriintyneiden ihmisten tekoja eivätkä todista enää mistään kulttuurista sen enempää kuin Virpi Butt todisti tamperelaisten ruokavaliosta.

Päiväretki viidakossa oli mahtava kokemus, siitä huolimatta, että kuumuus ja etenkin kosteus tekivät välillä olostani todella heikon. Selvisin vähän lyhennetystä lenkistä kuitenkin kunnialla ja mikä tärkeintä: törmäämättä yhteenkään käärmeeseen, joita kohtaan minulla on suorastaan kammo. Täälläkin ne tosin luikertelevat pakoon ihmistä, kuulemma.

Paluumatka viidakosta oli seikkailu. Laskimme jokea isoilla toisiinsa sidotuilla renkailla. Kun tyrskyt lensivät ylitseni, makasin ainoana turistina renkaassa ja annoin kolmen oppaan ohjata. Katselin satumaista viidakkoa, joka kohosi jyrkästi molemmin puolin jokea. Aina suvantokohdissa ehdin miettiä, kuinka etuoikeutettu olenkaan.

Päiväretkellä sademetsässä kastui litimäräksi ensin hiestä
ja sitten koskenlaskussaa.

Butki Lawangin kylä elää joella, joessa ja joesta.

Joki laski Bukit Lawangin keskustaan ja näin nyt elävänä nuo monista covid-vuosina katsomistani Youtube-videoista tutun kylän rannat, sillat ja vedessä touhuavat paikalliset. Bukit Lawangissa kaikki asuvat joessa ja kulkevat märissä vaatteissa joka päivä. Vaatteet kuivuvat heidän päälleen, kunnes kastuvat taas. Voin vaan kuvitella kuinka paljon täällä on virtsatien tulehduksia.

Lisäksi olen huolissani sumatralaisten tupakoinnista. Lähes kaikki tupakoivat, Cheeky Monkeyn nuoret oppaat aivan ketjussa. Kohteliaasti eivät koskaan minun vieressäni, mutta omassa porukassaan tai sitten vetäytyivät sivulle. Joskus kauempaa oli vaikea erottaa, poltetaanko matkan päässä roskia vai onko siellä tupakkirinki koolla.

Toinen hieno puolipäiväretki tehtiin läheiseen Bat Caveen, lepakkoluolaan. Se on nimensä mukaisesti iso luolasto, jossa on useampia ”huoneita” joihin pääsee vain haastavan ryömimisen ja kiipeämisen jälkeen. Vähintään puolet minua pienempi oppaani kulki siellä ketterästi ja otti myös minun reppuni kantaakseen, kun en meinannut taipua tai mahtua kaikista koloista. Kieltämättä vähän pelkäsin, että telon itseni siellä, mutta niin vaan selvisin perille asti ja vielä takaisinkin. Sen jälkeen käveltiin Landok-joen rantaan valokuvauksellisen kauniiseen paikkaan, jossa minä kävin uimassa ja opas valmisteli minulle lounasta.
Majoituspaikan pihasta mukaan otettu ananas oli uskomattoman hyvää, samoin suoraan puusta, siitä vierestä, poimitut passion hedelmät.

Parempikuntoiset, karaistuneemmat, kiinnostuneemmat voivat viedä Gunung Leuser kansallispuistokokemuksensa vielä aivan toiselle tasolle. Suosittuja ovat yön yli patikoinnit, jolloin saa nukkua viidakossa elukoitten keskellä, tai jos motivaatiota ja pätäkkää löytyy, niin voi tehdä vaikka pari viikkoa kestävän vaelluksen, jossa on mahdollisuus nähdä kaiken muun lisäksi Sumatran tiikeri tai Sumatran elefantti.
Orankeja ja näitä kahta muuta ei voi nähdä muualla maailmassa kuin Borneossa ja täällä.

Kelpaa uintipaikaksi

Raha on kuin roskaa

Majoituspaikkani Sumatra Cheeky Monkeysin väki oli mahtavaa. Neljä nuorehkoa miestä olivat kaikki niin sydämellisiä, samoin hauska naiskokki, lapset ja koirat - ja ihan kaikki muutkin.

Olin ollut paikalla vajaan tunnin, kun tulivat pyytämään mukaansa uimaan.
“Hey Papa! You come to swim to the river?”
Yksi kavereista huomasi hämmästykseni ja kysyikin ihan fiksusti, saako sanoa minua Papaksi. Mikäs siinä, olinhan jo reissuroolissani vastannut jälleen yhdelle kyselijälle, että joo, on minulla 2 lasta. Jatkokysymykseen, että tyttö ja poika. Ja edelleen päästäkseni aiheesta, ja etten valehtele itseäni pussiin, lopetin keskustelun toteamalla, että he ovat jo aikuisia. Jos olisi kysynyt vaimosta, olisin rakentanut jotain Farrah Fawcettin ympärille.

Ihmettelin mielessäni henkilökunnan valtavaa määrää, mutta kaikki taisivat olla enemmänkin perhettä, joten työ ei ollut siinä mielessä työ kuin meillä ajatellaan, vaan se oli heidän elämäänsä. Meikäläisen on vaikea ymmärtää täkäläistä ansaintalogiikkaa.

Enemmän kuin majoituspaikkani business-ideaa, ihmettelin, että kun lähes jokaisen kodin edessä on pöytä, jossa on myynnissä muutama vesipullo, usein pari hedelmää, ehkä pussi perunalastuja tms., niin mietin, että pysähtyykö noihin a) kukaan b) koskaan ostoksille. Miten joku viitsii nähdä vaivaa, heittäytyä yrittäjäksi?

Suomessa pitäisi käydä ensin aikuiskoulutuskeskuksen ”Minäkö yrittäjäksi?” -kurssi, tehdä liiketoimintakuvaus, miettiä ensisijainen kohderyhmä,  kartoittaa liiketoimintaympäristön mahdollisuuksia, hankkia y-tunnus, hygieniapassi, keskustella verottajan kanssa mahdollisesta tuotosta ettei vaan joudu harkintaverotuksen uhriksi, hankkia pätevä kirjanpitäjä, kenties keskustella Kelan ja työttömyysturvakassojen kanssa statuksen muutoksen vaikutuksista mahdollisiin tukiisi, ottaa yrittäjävakuutus, liittyä yrittäjäjärjestön paikallisosastoon, käydä heidän kesäpäivillään Viikinsaaressa verkostoituaksesi ja saadaksesi vertaistukea, teettää ”toimitusjohtaja” käyntikortit, hankkia leasing Volvo. Mutta sitten jo toisen kvartaalin tuloslaskelmaa ja tasetta ihmetellessäsi toteat, että parin vesipullon viikkomyynnistä saatu kate jää auttamatta liian pieneksi.

Ehkä pienimuotoinenkin yrittäminen motivoi täällä, kun ei ole vaihtoehtoja. Pienetkin rahavirrat ovat kotiin päin, kun se tehdään kotona. Kauppaa tehdään ilman kommervenkkeja koko ajan, siinä elämisen ohessa. Jos asiakas kysyy, onko teillä Fantaa, niin myyjä sanoo kyllä ja kipaisee toiseen kojuun ja ostaa sen naapuriltaan, ja myy sitten turistille. Pieni kate jää kaikille. Tai kun majoituspaikastani kysyn voinko saada heiltä kyydin seuraavaan kohteeseeni, niin tottahan toki. Eivät he itse aja, kun ei ole autoa, mutta saavat komission kyydin ajajalta. Sama pyykkäyspalvelun suhteen. Muutama välistä vetäjä joka kerta, ostat mitä tahansa, mutta yksikään niistä ei taida olla verottaja.

Indonesiassa rahaa on kuin roskaa. Kun sain Cheekyn tyypeiltä skootterikyydin 10 km päähän lähimmälle pankkiautomaatille, tuskailin taas automaatilla nostorajoitusten kanssa. Nyt nostin 6 eri nostokerralla miljoonan/kerta, mutta kun automaatista ei saanut kuin 50 000 IDR seteleitä, niin noita seteleitä pullotti taskussani 120 kpl.

Raha on kuin roskaa, paitsi pahempaa. Pienimpiä seteleitä ei voi antaa oikein tipiksikään, kolikoista puhumattakaan. Koskaan eikä missään ole kohteliasta tipata kaikkein pienimmillä hiluilla. Siinä katoaa se idea kiittämisestä.
Roskat voi heittää roskikseen, mutta rahaa en kehtaa, etten vaikuta ylimieliseltä, epäkunnioittavalta. Olen piilotellut niitä sitten kaappien päälle ja jalkalistojen väliin.

Lake Toba

Lake Toba on maailman suurin kraatterijärvi Sumatran pohjoisosissa. Se syntyi pari miljoona vuotta sitten maapallon toistaiseksi suurimmassa tulivuoren purkauksessa, joka meinasi samalla lopettaa kaiken elämän koko maapallolta. Purkauksessa syntyi valtava kulho, joka on 100 km pitkä ja 30 km leveä. Järvi on peräti 500 m syvä. Lake Toban rannat ovat luonnollisesti korkeat, kuin kraatterin reunat ainakin, ja järven keskellä on suurikokoinen Samosirin saari.

Paikka on erityisesti sumatralaisten sekä elämysmatkailijoiden suosiossa. Vaikka paikka on kuvankaunis, ehdottomasti yksi hienoimmista, jota olen koskaan nähnyt, se ei sovellu massaturismille, koska yhteydet järvelle ovat huonot. Käytännössä ainut järkevä reitti taitaa tulla Medan kaupungista. Sieltä yksityinen autokyyti kestää 3-4 tuntia. Tiet kulkevat pikkukaupunkien ja kylien läpi ja ovat pääosin erittäin huonokuntoisia. Järven eteläpäässä on myös lentokenttä, mutta ainakaan itse en löytänyt sieltä lentoja kuin Medaniin ja Jakartaan. Supersaverit yms. hakukoneet eivät kenttää tunnista ensinkään.

Järven rannalla on pikkukyliä, kuten Parapat, jossa on myös majoitusta, mutta käytännössä valistuneet turistit siirtyvät laivalla Samosirin saarelle, Tuk Tukin kylään. Ensivaikutelma saarelle tultaessa on resort-helvetti, sillä Tuk Tukin niemen rannat on vuorattu majataloilla ja hotelleilla. Jostain syystä hyvin nopeasti käsitys vaihtuu, ja vaikka turismi on keskittynyt yhden kapean pääkadun varteen, niin Tuk Tukissa on silti varsin paikallinen tunnelma. Ehkä se valkenee, kun näkee pramean ulkokuoren taakse ja huomaa, että kaikki on vähän sinne päin, elämän jäljet näkyvät. Rantakadulla on kymmeniä pieniä ravintoloita, joista valtaosassa ei ole näin sesongin lopulla yhtään asiakasta edes parhaaseen illallisaikaan. Grillatun kalan he osaavat tehdä, se on herkullista. Listalla on myös länsimaisia ruokia. Spagetti on ainoa pastalaatu koko maassa, pizzat näyttävät tuunatuilta pakastepizzoilta, vaikka eipä täällä taideta pakastinta juuri käyttää, mutta maistuvat ihan hyvältä.
Leipää ei ole kuin aamiaisella, toast turistille. Oma väki syö riisiä.
Palvelu on ystävällistä ja sympaattista, mutta ei erityisen ammattitaitoista. Se ainoakin asiakas saattaa unohtua pöytään pitkäksi aikaa, saati että yritettäisiin saada lisämyyntiä. Jostain syystä kömpelyys tuntui kuitenkin vain positiiviselta asialta. Aidolta.

Eikä Tuk Tukista tarvitse ajaa kauas, kun vahvistuu, että turismi hoidetaan vaan kaiken oikean elämän ohessa. Joku käytti ilmaisua, vai oliko fakta – en tiedä, että kiinalaiset ovat rahoittaneet tänne lomaresortteja, mutta siirtyneet sitten muualle.
Nykyään siis mainiot fasiliteetit reppureissaajille. Buukkasin itselleni 3 lisäpäivää Tuk Tukiin.

Samosirin tiet ovat hyväkuntoisia, mutta kapeita.
Siksi asiakkaatkin ajavat skootterit ravintolan eteiseen.

Koulubussissa on myös tunnelmaa.

Lälläripyörästä vapautta

Kokeilin Balin Lembongan saarella kuukausi sitten skootterilla ajoa, mutta eihän siitä tullut mitään.
Sen majapaikan tie oli perunapelto syyskynnön jälkeen, joten ei kai ihme, ettei tasapaino riittänyt. Lisäksi liikenne Balilla oli niin mielipuolista, että siellä olisi pitänyt osata reagoida sekä käsitellä kaksipyöräistä erinomaisesti.
Kun näin Samosirin todella hyväkuntoiset tiet, päätin yrittää uudelleen. Ja hommahan sujui, kuin vain Tunturi-mopedin 40 vuotta sitten kouluttamalta mieheltä kuuluukin. Luonnollisesti minun on oltava varovainen ja ennakoitava kaikki mahdollinen, etten joudu äkkinäisiin tilanteisiin, sillä olen huono kaksipyöräisen käsittelyssä.
Ennakointi kuitenkin sujui, sillä liikenne Samosirilla on vähäistä eikä kaaosteoria täysin korvaa tieliikennelakia.

Paikalliset eivät pue kypärää edes pikkulapsille, mutta minä otin sellaisen mielelläni, kun vuokraaja ehdotti. Aikanaan luovuin moposta hyvin nopeasti, kun kypäräpakko tuli Suomessa voimaan. Kuvittelin näyttäväni hölmöltä kypärä päässä, mutta kaverit ovat jälkeenpäin kertoneet, että näytin siltä ilman kypärääkin, kun kaasutin Tunturilla menemään hevitukka liihottaen, ja kun istuin aivan satulan takaosassa nojaten voimakkaasti eteenpäin. Epäilemättä.

Samosirin saarella skootteri on kuitenkin enemmän kuin kaksipyöräinen, se on mielentila, se on vapaus! Vähän kuin kävelemään oppineelle aukeaa uusi maailma, range kasvaa sitten konttausaikojen. Itsenäistymisen ensimmäinen vaihe.
Ajoin skootterilla kolme päivää pitkin saarta ja nautin henkeäsalpaavista maisemista. Useampikin reissaaja on kehunut Lake Tobaa yhdeksi maailman kauneimmista paikoista. En väitä vastaan.

Kiersin saarta ensin vastapäivään (Samosir on niukasti päiväntasaajan pohjoispuolella), sitten myötäpäivään. Jälkimmäisellä kerralla tie nousi korkealle vuorille ja kokemus oli vielä hienompi.
Haaveilin saaren kiertämisestä kokonaan, mutta takapuoleni ei kestä 8 tunnin satulassa istumista. Näkemättä jäi mm. Danau Aek Natonang, jossa on järvi ja siellä saari.
Kaltaiselleni friikille olisi ollut itseisarvo käydä saaressa, joka on järvessä (Danau Aek Natonang), joka on saaressa (Samosir), joka on järvessä (Lake Toba), joka on saaressa (Sumatra), joka on meressä.

Olen onnistunut reissulla välttämään palamisen tähän asti, vaikka olen siis viettänyt päiväntasaajan tuntumassa valtaosan ajasta, mutta skootterin selässä onnistuin nyt lievästi polttamaan käsivarteni, vaikka niissä olikin jo kelpo pohjaväri ja kertoimet. Oli niin mukava ajella, kun viima ei tuntunut yhtään kylmältä, joten en huomannut, että altistuin saarta kiertäessä tuntikausiksi suoralle auringolle. No, ei onneksi ollut vakavaa. Pari viimeistä päivää Lake Toballa olivat pilvisiä, jopa sateisia. Ensimmäisen kerran muuten tällä reissulla. Sadepäiväksi lasken, jos sadetta on niin paljon, että se täytyy ottaa huomioon tekemisissä.

Muutosten tekemisen vapaus

Lake Tobalta minun oli määrä jatkaa Padangiin. Sinne alun perin halusin, koska se on kuulemma indonesialaisen ruoan huippupaikka, ja koska kaupungin lähistöllä näytti olevan hienon näköinen saaristo.

Asia, siis koko Padangiin meno, alkoi epäilyttää tällä viikolla. Olen perin juurin kyllästynyt indonesialaiseen keittiöön, joten ei minun ainakaan sen takia kannata Padangiin mennä. En ole myöskään mikään beach-ihminen, ja enköhän vielä pääse hienoja rantoja ihailemaan ihan tarpeeksi muuallakin, viimeistään Australiassa, Cook-saarilla ja Karibialla. Kun vielä luin, että Padang on saaren konservatiivisinta islamistista aluetta niin totesin, ettei minun kannata sinne mennä, joten reilut 5 viikkoa Indonesiassa saa tällä erää riittää. Toivottavasti pääsen joskus palaamaan.

Olen viikko viikolta yhä vahvemmin ajatellut, että haluan käydä parissa tietyssä paikassa Filippiineillä, joten nopeiden liikkeiden miehenä muutin suunnitelmaa. Tätä tekstiä viimeistelen Medanissa, Kualanamun lentokenttähotellissa ja odotan aamulentoa Cebun kaupunkiin.
Sinne vetää velvollisuuden tunne. Palataan asiaan.