LAOS

                                                                                       Singapore 22.10.2023



Hanoista jatkoin matkaa Laosiin. Kun Vietnamia kuljin etelästä pohjoiseen, niin Laosissa matkustin Indokiinan niemimaata päinvastoin etelän suuntaan. Sisämaa jakautui minun suunnitelmassani kolmeen etappiin: pohjoisosan Luang Prapang, keskiosan Vang Vieng ja siitä n. 100 km etelään maan pääkaupunki Vientiane. Näitä kohteita olivat minulle suositelleet sekä reissumentorini Pieti että vanha korisjunnuni Sakke.

Hanoista olisi päässyt kaikkein halvimmalla Luang Prapangiin bussilla, mutta nettiblogien mukaan rajamuodollisuudet ovat lentokentillä paremmin hoidossa. Lisäksi tietysti aikataulusyistä en halunnut istua turhaan bussissa, kun löysin vielä järkihintaisen lennon.  

 

  

Luang Prapang

Koko Laos on 70% vuoristoa. Varsinkin pohjoispuolella ainoat tasangot myötäilevät Mekong jokea, joten eipä ihme, että laskeutuessa lensimme pitkän matkaa solassa, jolloin molemmin puolin kohoavat vuoret olivat korkeammalla kuin lentokoneemme. 

Vajaan 70.000 asukkaan pikkukaupunki on viehättävä ja yllätti minut täysin. Itse olin odottanut Laosissa olevan kurjuutta ja köyhyyttä, mutta Luang Prapangissa kaikki toimi, paikat olivat kunnossa ja siellä oli todella siistiä. Kaikki kaipaamani palvelut olivat saatavilla, ihmiset olivat ystävällisiä.
Yhtään kerjäläistä en muista nähneeni, ja vaikka kauppiaita riitti, sillä markkinat pystytettiin hotellini viereiselle kadulle joka ilta ja toiselle puolen korttelia joka aamu, niin he eivät käyneet kauppaa aggressiivisesti vaan kunnioittivat, kun sanoin ”ei kiitos”.

Luang Prapangissa on hyvä ravintolatarjonta. Paikallisten ja intialaisten ravintoloiden lisäksi kaupungista löytyi keskieurooppalaisia ravintoloita ja kahviloita. Suurimman vaikutuksen tekivät Zurich -nimisen konditorian kokojyväleipä (ai että oli hyvää!) sekä laosilaisen Tamarind-laaturavintolan maistelulautanen sekä banaaninlehden sisässä kypsennetty kala. Tuo kala oli herkullista, mutta muuten kalan syöminen jäi vähiin, sillä toisin kuin oletin, Mekong-joen varrella sitä ei ollutkaan tarjolla joka kuppilassa. Ilmeinen syy selvisi, kun googlasin, että Mekong on maailman saastuneimpia jokia.  

  

Mekong joki Luang Prapangissa

Kong

Lounastaessani Mekong-joen rannalla Luang Prapangissa ymmärsin olevani jonkun suuren äärellä.
”Kong” on maailman mahtijokia. Se alkaa Tiibetistä ja laskee lopulta Vietnamin eteläosissa Etelä-Kiinan mereen. Me tapasimme Mekongin kanssa jo aiemmin Saigonissa ja nyt Laosissa istuin sen rannalla niin Luang Prapangissa kuin myöhemmin Vientianessa.

Laosilla on 3 naapurivaltiota, joiden kanssa Mekong muodostaa ainakin osan rajasta. Pohjoisessa Myanmar, sitten Vientianesta etelään Thaimaa ja vielä Kambodza. Tätä samaa jokea nousi aikanaan Martin Sheen partioineen etsiessään seonnutta Marlon Brandoa (Ilmestyskirja.Nyt). 
Pari Beerlaoa nautittuani älysin laittaa napit korviin ja kuuntelin tietenkin: ”This Is The End, My Only Friend…” 

Luang Prapangista pääsee Mekongia pitkin laivaretkelle pohjoiseen, varsinaisiin viidakkoseikkailuihin, jossa voi tavata luonnossa harvinaisia tiikereitä ja elefantteja. Samoin sieltä saattaa kuulemma edelleen löytää alkuperäiskansoja, joilla on vielä viime vuosisadalla ollut ruokalistallaan ihmisiä. Tuli kovasti Sumatra mieleen. 
Nämä kaikki ovat kuitenkin hyvin harvinaisia ja niihin törmääminen vaatii rutkasti hyvää tuuria. Huonoa tuuria voi sen sijaan hyvinkin riittää, sillä edellisiä yleisempiä ja vaarallisempia ovat sodan aikaiset räjähtämättömät pommit, joihin kuolee ja loukkaantuu edelleen vuosittain ihmisiä. 

Vientianessa Mekongin toisella rannalla on Thaimaa. Lähinnä Euroopassa ja Yhdysvalloissa aiemmin liikkuneena olen jo ehtinyt unohtaa, että rajoilla on todella merkitystä. Jos ei muuten, niin rajoilla ihmisen luomat voimat näyttävät määräysvaltaansa, mutta heidän auktoriteettinsa riittää vain toisiin ihmisiin. Luonto tekee mitä haluaa. 

En tiedä johtuuko rajasta vai maaston muodosta, mutta Vientianessa ei päässyt enää niin lähelle joen rantaa kuin Luan Prapangissa. Tai ainakaan joen rannassa ei ollut ravintoloita samaan tapaan. Luang Prapangissa virta oli myös paljon vuolaampi, vettä näytti olevan enemmän. Aivan valtavasti.


   

Kuang Sin yläjuoksulla ennen ensimmäistä putousta

  

Ja alajuoksulla, tai keskijuoksulla tms.

Kuang Sin putoukset

Luang Prapangin lähistöllä sijaitsevat myös Kuang Sin vesiputoukset, joka on yksi kauneimpia paikkoja, joita olen koskaan elämässäni nähnyt. Ihan äkkiä mieleeni ei tule muita vertaisia kuin Madeiran Pico do Areeiron patikkapolku.

Kuang Sin vesiputous ei ole korkein ja massiivisin, mutta se on kaunotar, joka putoaa kerroksittain ja muodostaa upeita altaita, kunnes laskee taas seuraavaan. Näitä tasoja riittää toinen toisensa perään. Ainakin näin lokakuussa, sadekauden käännyttyä kuivaksi kaudeksi, virtaus oli huomattavan runsasta.   

Kiipesin jyrkkää ja mudasta liukasta rinnettä aina yläjuoksulle, tai sanotaanko että putouksen päälle. Selvisin matkasta ehjänä, vaikka jouduin keskittymään jokaiseen askeleeseen, ennakoiden jo seuraavaa. Samalla mietin jokaista siirtoa harkiten mistä otan kädellä kiinni, sillä tosiasia on, että tasapainoni ei ole enää entisellään. Jos horjahdan tai lähden kaatumaan, en osaa enää korjata. Viidakko on niin tiheää kasvillisuutta, että jyrkkyydestä huolimatta siellä saisi vauhdin useimmissa paikoissa kyllä pysähtymään, mutta pelkäsin rikkovani jalkani tai muuten kolhivani itseäni, joka vaikuttaisi koko reissun jatkamisen mahdollisuuksiin.

Yläjuoksulla on vähän suon kaltainen kosteikko, jossa kuivan polun löytäminen oli työn takana. Vettä valui lähes kaikkialta kohti putousta. Myös siellä oli kuitenkin kaunis uimiseen soveltuva vähemmän virtaava suvanto, jossa pulikoi useampi ihminen.

Minun ei tarvinnut mennä uimaan. Alajuoksulle palatessani kastuin putouksen korkeimman kohdan tuottamaan vesisumuun. 

Sitä katsellessa mietin jätinkö Venezuelassa olevan maailman korkeimman Angelin putouksen turhaan pois reissusuunnitelmistani. Se olisi mahtavaa nähdä, mutta maan turvallisuustilanne ei oikein houkuttele. 

Angelin putous on niin korkea (yli 800 m), että vesi muuttuu sumuksi ennen kuin se putoaa maahan. Näen toisinaan painajaisia putoamisista, milloin mistäkin. Kuinka hienoa olisi, kun voisi luottaa, ettei mätkähdä maahan koskaan vaan palaisi luonnon kiertokulkuun pehmeänä sumuna. Voisi vaan nauttia matkasta.

How body from spirit slowly does unwind 

Until we are pure spirit at the end

                            - Theodore Roethke

 

  

Junalla Vang Viengiin

Luang Prapangista jatkoin matkaa junalla. Hotellin vetäjä suositteli junaa, koska bussimatka kestää huonojen teiden takia niin kauan. Kuulemma 180 km matkaan menee autolla yli 4 tuntia. Niinpä juna-asemalle vievä shuttle haki minut 2 tuntia ennen junan lähtöä. Kiersimme poimimassa muita kyytiin. En lopulta ymmärtänyt miten junakyyti on ”paljon nopeampi”, jos junalle täytyy lähteä 2 tuntia aiemmin, ja itse matka vie junallakin yli 1,5 tuntia.

Rautatiesema ei sijainnut kaupungin keskustassa vaan syvällä maaseudulla. Niinpä tietysti, ei täällä voi vetää rataa mihin tahansa. Valtava asemarakennus keskellä ei mitään, tyyliltään kai sosialistista realismia, johon lisätty hyppysellinen rönsyilevää buddha-styleä.

Rautatieasemalla oli mittavat turvajärjestelyt, tarkemmat kuin lentokentällä. Jouduin jättämään aurinkovoidepullon heille, sillä ponnekaasua ei saanut viedä junaan räjähdysvaaran vuoksi. Lentokentällä vajaata viikkoa aiemmin oli oltu suurpiirteisempiä. 

Rautatieasemalla istuin munkkia vastapäätä odottamaan junaa. Tervehdin hymyilevää munkkia nyökkäämällä. Kohta välistämme käveli vanhempi nainen, joka meni melkein kyykkyyn kävellessään ja minusta hän peitti kädellä vielä näkyvyytensä munkkiin päin. Aloin vilpittömästi ihmeissäni hymyillä leveästi, lähes nauraa ja katsoin munkkiin asenteella ”Näitkö?” Munkki hymyili leveästi takaisin, tottahan häntäkin hymyilytti tuollainen ”silly walk”, mutta oli samalla tietenkin pidättyväinen.
Minulla syttyi oivalluksen valo vasta hetken päästä, kun siitä meni vähän nuorempi nainen, joka hänkin meni kumaraan ja käveli pikku kyykyssä ohitsemme. Tajusin sen liittyvän munkkiin ja mietin voinko kysyä munkilta asiasta, mutta en saanut hänen enää katsekontaktia. Ja kenties hän ei olisi edes puhunut kieliä. 

Pietiltä sitten kysyin myöhemmin tästä. Hän kertoi, että lähtökohtaisesti munkkeja kunnioitetaan antamalla heille esim. bussissa istumapaikka, kuten vanhuksille, ja heille kumarretaan. Munkit kuulemma kuitenkin ymmärtävät, että me länsimaalaiset emme tunne heidän tapojaan. Pieti lohdutti, että tarvittava peruskunnioitus kyllä välittyy.
Hyvä niin. Olinhan kuitenkin tervehtinyt istuessani, tosin en munkkiuden takia vaan niin kuin ihmisiä nyt muutenkin yritän aina tervehtiä. Ja jos hän osasi hymyillä hämmästykselleni/huvittuneisuudelleni/kanssani, niin ainakin huumorintajumme kohtasivat sillä hetkellä. Ehkä hänkin on katsonut Monty Pythonia.

Pietihän on buddhismiin tutustunut perusteellisesti. Kannattaa lukea mm. hänen reissublogejaan, jos et ole jo niin osannut tehdä. 

http://pietinreissu.blogspot.com/search?q=laos

Pieti kertoi, että buddhismissa kunnioitusta osoitetaan kaikkea elämää kohtaan. Joskus ne saattavat tuntua meikäläisestä huvittavalta. Kunnioitus tehdään itsensä vuoksi, ei toista varten, vaikka se toiselle osoitetaankin. Vaikka siis käyttäytyisit kuinka moukkamaisesti, teet vain palveluksen toiselle, joka saa mahdollisuuden kohdata oman ärsyyntymisensä. Toisten puolesta ei siis tarvitse tuntea huonoa mieltä. 
Totesin Pietille, että sittenhän minun ei tarvitse kuin olla oma junttimainen itseni. Ja toisaalta kohtaan kyllä oman ärsyyntymiseni säännöllisesti sillä talojen seinillä siellä täällä liehuu Laosin lipun lisäksi Neuvostoliiton sirppi ja vasara lippuja.   

 

Kiitos, että sain kohdata oman ärsyyntymiseni

Vang Vieng on pieni kaupunki todella kauniilla paikalla valokuvauksellisen kauniiden vuorten ympäröimänä. Kaupungilla oli maine nuorison rymypaikkana. Kaupungin ilmettä on kuulemma viime vuosina siistitty, kun siitä tuli ulkomaalaisten turistien huumesekoilujen keskus. Laosissa on edelleen voimassa kuolemantuomio, jota käytetään mm. huumeiden salakuljettajiin. Hyvä niin.

Nyt kaupunki haluaa perustaa turisminsa aktiivilomailijoihin. Siellä on tarjolla jos jonkinlaista aktiviteettia. Itse vuokrasin skootterin ja ajelin ympäristössä yhden päivän. Kävin mm. yhdellä neljästä sinisestä laguunista, joka on varmasti ollut aikanaan todella kaunis paikka, mutta nyt niin kansoitettu, että käännyin aika nopeasti kannoillani.
Enemmän kuin itse nähtävyys, elämykseksi muodostui silta, jonka jouduin ylittämään päästäkseni sinne. Sillan kantena toimivista laudoista osa oli lahoja, osa poikki keskeltä, osa halki pituussuunnassa ja loput olivat vaan irtonaisia. Rikkinäisen päälle oli laitettu toinen, määrä korvaa laadun tällä sillalla. Noudatin Siquijorilla oppimaani skootterin ajon turvaperiaatetta: kun alkaa pelottaa, lisää kaasua. Niinhän vanha valmentajakollega Kilpisen Karikin aina sanoo: ”Vauhti korjaa virheet”


  

Tätä iloista siltaa et kävele yksin, mutta skootterilla voit yrittää, kunhan väännät hanaa!

  

Upeiden vuorien ansiosta päätin yrittää kuumapallolentoa nyt uudemman kerran. 
Ensimmäinen yrityshän kariutui Keniassa Masai Maran safarilla ankaran vatsataudin seurauksena. Olin ajatellut alun perinkin, että kuumapallolento kannattaa tehdä paikassa, jossa on erityisen hienot maisemat, ja siinä mielessä Vang Vieng on oikein hyvä vaihtoehto.
Lähes kaikkiin aktiviteetteihin, ihan kaikkialla maailmassa, täytyy herätä ennen kukonlaulua. Se ei sovi minulle nykyään enää yhtään. Ennen olin aamuvirkku, mutta en ole ollut enää vuosikausiin. Jälleen yöunet jäivät lyhyeksi, kun sain unen vasta kello yhden jälkeen ja herätä piti viideltä. Heräsin tietysti jo neljältä, koska en saa nykyään nukuttua levollisesti, jos aamulla on tiedossa aikainen herätys. 

Väsymys karisi nopeasti, kun meidät vietiin hyvin tehokkaasti organisoidun ryhmän kokoamisen jälkeen kuumapalloille, jotka olivat jo lähtövalmiina. Ilman sen kummempia turvallisuuskoulutuksia hyppäsimme koriin ja se nousi ilman parissa minuutissa.  

 

Pallon noustessa pelkäsin hieman korin matalia laitoja, jotka olivat selvästi alempana, kuin videoilla, joita olin nähnyt mm. Afrikan safarilta. Hyvä jos minua lantioon asti. 
Pelkäsin siis 
a) että putoan kyydistä 
b) että koko pallo putoaa 
c) että kuuma liekki, jota kuljettaja aina välillä tussautti pallon sisään, polttaa minut tai jonkun muun. Se oli vain kymmenien senttien päässä ja kuumuus tuntui aina iholla. 
d) entä jos meiltä loppuu kaasu kesken? Onhan nimittäin tunnettu tosiasia, että kaasu loppuu kesken aina juuri silloin kun olet grillaamassa, niin miksei sama pätisi kuumapalloon?

Vaan hyvinhän tuo meni. Viimeinen asia, josta olin vähän huolissani, oli laskeutuminen. Etenkin, koska kuumapallolento ei kuulunut matkavakuutuksen perusosaan vaan sitä varten olisi pitänyt tehdä erillinen laajennus. OP-Pohjola ei kuitenkaan ehtinyt reagoida vähän myöhään lähettämääni pyyntöön, joten olin lennolla ilman sitä koskevaa vakuutusta. Kuvittelin, että juuri laskeutuminen on se vähän vaarallisempi osa, mutta ainakin tällä kertaa kapteenimme hoiti laskeutumisen todella pehmeästi. Minulle on epäselvää, miksei kuumapallolento kuulu matkavakuutuksen piiriin. Mitään aidosti vaarallista siinä ei kokemani perusteella ole, kaikki pelkoni olivat omien korvieni välissä. 

Hotellille päästyäni olin jälleen onnellinen, kuten aina, kun olen saanut toteutetuksi jotain vähän isompaa. 

Itse Van Viengin kaupunki on aika kälynen. Parhaimmillaan keskinkertaisia ravintoloita on läjäpäin, mutta kaupunki on likainen ja rähjäinen verrattuna esim. Luang Prapangiin.
Mutta ehdottomasti Vang Viengiin kannattaa pysähtyä pariksi päiväksi näiden aktiviteettien vuoksi. Kuumapallolento tai sellaisella moottoroidulla häkkyrällä lento on näissä maisemissa ehdottomasti hintansa väärti, etenkin kun se hinta (115 USD) on neljännes esim. Masai Maran (420 €) hinnasta.  
Lisäksi siellä voi mennä kajakilla koskimelontaan, uida kelluvilla renkailla luoliin tai kiivetä mahtaville näköalapaikoille, joihin minulla ei vaan riittänyt kunto. Yhtä kokopäiväretkeä mietin, mutta en halunnut kulkea porukan jatkona ja ehdoilla koko päivää. Ja todennäköisesti siellä olisi kuitenkin ollut yllätysohjelmana karaokea.

 

Vang Viengissä on hienot maisemat kuumapallolennolle

  

Kapteeni lukee todennäköisesti Maailman ääriin blogia

 
Vientiane

Vang Viengistä matka jatkui reilut 100 km etelään, nyt bussilla, koska tuo pätkä on hyväkuntoista moottoritietä. Erikoista oli tällä kertaa se, että kyse ei ollutkaan vuorolinjasta, vaan ensin meidät turistit kerättiin hotelleilta lava-autoilla, sitten kuskattiin johonkin pellon reunaan kaupungin laitamille. Siellä odottelimme tunnin erään ladon takana, kunnes viimeinen lava-autoista saapui ja pääsimme matkaan. Itse matkassa ei ollut huomauttamista, mutta tuosta liikkeelle lähdöstä protestoin kysymällä, että paljonko olisi maksanut lippu julkiseen bussiin, jolla on aikataulu. Eihän minulla mihinkään ollut kiire, mutta sainpa vähän rähjätä.  

Vientiane oli selvästi isompi kaupunki, vaikka ennalta kuulemani perusteella odotin senkin olevan pienehkö kaupunki. Tarkistin, siellä asuu yli 600.000 asukasta. Se on Laosin pääkaupunki ja se näkyi erilaisten virallisten rakennusten määrässä. Kaikkialla oli presidentin linnaa, ministeriöitä, lähetystöjä yms.

Sinällään kaupungissa ei ole mitään ihmeellistä nähtävää. Buddha-puisto olisi ollut ilmeisesti näkemisen arvoinen, mutta ei huvittanut lähteä. Kuumuus tuntui jostain syystä erityisen rankalta, vaikka se oli se sama 33 C mikä nyt on ollut joka paikassa viimeiset 2 kuukautta. Kävin lähinnä syömässä ja muuten luin huoneessa kirjaa tai suunnittelin Australian road trippiä.

Vientianessa näkyi selvimmin vanha Ranskan siirtomaavallan aika. Ihan hotellin nurkalla oli loistava kahvila, josta sai maukkaita täytettyjä patonkeja. Söin siellä päivittäin aamiaisen /lounaani. Samoin vieressä oli Vientianen tunnetuin maamerkki Pataxayn riemukaari, jonka kuva näkyy olevan kaikkialla missä kaupunki on jotenkin esillä. Se on sotien muistomerkki, joka valmistui 10 vuotta toisen maailmansodan jälkeen ja 6 vuotta ennen Vietnamin sotaa.

Ainoan varsinaisen vierailuni tein pieneen museoon MAG UXO joka kertoi Vietnamin sodan aikaisten pommitusten tuhoista, ja ennen kaikkea siitä miten räjähtämättömät pommit aiheuttavat sitten myöhemmin räjähtäessään edelleen kuolemia ja vammautumisia ympäri maata. MAG on järjestö, joka etsii niitä ja tekee niitä vaarattomaksi. Laos on maailman kautta aikain eniten pommitettu maa suhteutettuna väkilukuun. Tuin toimintaa ostamalla polo-paidan (siis pikeen, kuten meillä sanotaan).

   

 

Vietnamin sotaan mennessä jenkeissäkin oli opittu suomalaisilta, että pesäpallo
kannattaa valjastaa palvelemaan sodankäyntiä. #tahkopihkala

9 vuotta, joka 8.minuutti, 24/7

  
Irrallisia huomioita Laosista

Kokonaisuutena Laos oli minulle positiivinen yllätys. Ei se ollut sen köyhempi tai kurjempi kuin muutkaan näistä käymistäni maista (Indonesia, Filippiinit, Vietnam). Ihmiset olivat ystävällisiä, koin muutaman upean paikan ja elämyksen, ruokatarjonta oli parempaa kuin verrokkimaissa.

Merkille pantavaa oli, näin Pepsi Max addiktina, että olen joutunut tyytymään Cokis Zeroon tai peräti sokeri Cokeen lähes koko reissun ajan, mutta Vietnamissa ja etenkin Laosisssa osat vaihtuivat. Cokista ei ollut enää missään, Pepsi on edelleen näissä vanhoissa kommunistimaissa vallannut markkinat. Ei se Max niin hyvää ollut kuin Suomessa, mutta kelpasi kyllä. 

Suurempi ongelma oli yleensä se, että juotavia ei meinannut saada kunnolla kylmänä ja lisäksi hotellihuoneiden minibarit (jos sellainen oli) olivat kytketty samaan sarjaan avainkortin sähkökatkaisijan kanssa. Jos siis poistuit huoneesta, alkoi myös minibar lämmetä. Yleensä pyysin sitä varten toisen avainkortin. 

Jääkaapeista puheenollen. Vähän erikoinen tapa täällä näyttää olevan myyntitarrojen pitäminen tuotteissa. Jos Suomessa snobit kiistelevät siitä, pitääkö Iittalan laseista poistaa ne punaiset pienet tuotemerkit, niin Indokiinan alueella tuntuu olevan sääntö, että kaikkiin jääkaappeihin, minibaareihin ja jopa vessanpönttöihin jätetään niiden ominaisuuksista todistavat tarrat.

  

Wau!  4,8 kone!

Laosissa oli turvallista, en kokenut yhtä ainutta edes epämiellyttävää tilannetta, saati että olisin nähnyt jotain vaaraa missään. 
Tai no, yksi 10-vuotias pikkupoika löi samanikäistä tyttöä Vang Viengissä. Molemmat olivat koulupuvuissaan, joten varmaan kotimatkalla. Ajoin skootterilla ohi ja huusin pojalle jo kaukaa. Seurasin heitä pitkän matkaa ja vannotin, ettei tee sitä enää koskaan. Olin epäilemättä uudessa retkeilyhatussani pelottava näky.
Emme ymmärtäneet toistemme kieltä, mutta viesti tuli kyllä silti ymmärretyksi. Lopulta uskalsin jatkaa matkaa, kun tyttö alkoi kyynelten keskeltä viimein hymyillä. En tiedä oliko puuttumiseni hänestä huvittavaa vai oliko hän vaan kiitollinen, että joku välitti.
Mutta tämä oli siis ainoa aggressio, jota näin mukamas vähän vaarallisessa Laosissa.
Oikein hieno reissukohde, jos ei kaipaa rantalomaa.


Laosin matala elintaso näkyy siinä, että luottokortin käyttö on todella vähäistä. Siellä käytetään käteistä. Vähän sama ilmiöhän on kaikissa näissä Aasian maissa, mutta Laosissa vielä painotetummin.
Niissä harvoissa paikoissa, joissa kortti ylipäätään hyväksytään maksuvälineenä, muistutetaan ahkerasti, että loppusummaan lisätään 3-4% käyttökustannus. Suurin piirtein saman summanhan joutuu maksamaan pankkiautomaatilla rahaa nostaessaan, joten turisti kyllä maksaisi kortilla mielellään, jos se onnistuisi.  
Itselleni on vähän epäselvää, miksi kaikkialla on niin paljon rahanvaihtopisteitä? Kantavatko turistit edelleen niin paljon käteistä mukanaan?

Luottokortista ja käteisestä tulee mieleeni aina Juicen rivi:

”Tosi luottoa on vasta käteinen” joka viittaa tietenkin siihen, kun kaupat tehdään tai asioista sovitaan kättelemällä. 
Luin juuri loppuun Sakari Kuosmasen elämänkerran, jossa hän kertoo, kuinka oli Ideaparkiin ravintolaa pystyttäessään lyönyt kättä päälle Topi Sukarin kanssa ehdoista.
Kuosmanen neuvoo hauskasti, että ”Sukarin kanssa käteltyään on syytä tarkistaa ovatko kaikki sormet tallella”

 

Afrikka ja Aasia jäävät taakse, edessä Australia

Vientianesta lensin perjantai-iltana Bangkokin kautta tänne Singaporeen. Kaksi kuukautta sitten en ollut koskaan käynyt Singaporessa, nyt olen täällä jo kolmatta kertaa.
 
Olin etukäteen ajatellut reissun viiteen isompaan kokonaisuuteen.
Niistä kaksi ensimmäistä, Afrikka ja Aasia ovat nyt takana. Jäljellä Australia-Uusi-Seelanti, joka vähän samankaltaista kulttuuritaustaltaan, sitten aavan meren tuolle puolen Etelä-Amerikkaan ja lopuksi Keski-Amerikka-Karibia.

Maanantaina illalla vuorossa tämän reissun 25. nousukiito, määränpäänä Sydney.



  

Nämä naiset virittivät telineen kadulle ja jättivät raakamakkarat ilmeisesti kypsymään
auringon paisteeseen. Ainakin tunnin ne siinä roikkuivat, sitten poistuin vastapäisestä
ravintolasta. Ei, en syönyt makkaraa Laosissa. 

Sen sijaan kunnon kokojyväleipä oli niiin hyvää!
Paikassa oli länkkäri kokki ja omistaja, joten kylmäketju lienee tuttu.