VIETNAM

                                                                                       Luang Prapang (Laos) 11.10.2023

Vanhana Neuvostoliiton kävijänä olin luonnollisesti varannut mukaan ylimääräiset farkut ja sukkahousuja, jotka myymällä voisin sosialistisessa maassa kustantaa parin viikon olemiseni helposti. Pettymys oli suuri, kun Saigonin ja Hanoin kadut olivat täynnä tekstiilikauppiaita, jotka myivät merkkituotteitaan niin halvalla, etten pärjää kilpailussa. Ja voiko noita syyttää edes feikkituotteiksi, kun ne on tehty täällä Vietnamissa todennäköisesti samalla tehtaalla, samoin käsin, missä nykyään melkein kaikki merkkivaatteet ja -tavarat tehdään? Täytynee palattuani hakea EU:lta jotain vientiyrittäjän riskiturvaan pohjaavaa korvausta.

Muutenkin olin valmistautunut Vietnamiin huonosti, tai en ollenkaan.
En tiedä miksi, sillä se on ollut kuitenkin reittisuunnitelmissani vahvasti ihan alusta asti. Karkea suunnitelmani oli matkustaa junalla etelästä pohjoiseen. Google Mapsin karttaan oli vihreällä ”Haluan käydä”-täpällä merkitty vain Ho Chi Minh City, Hanoi ja Halonginlahti. Nämä tiesin ja niissä kävinkin, mutten jaksanut keksiä mitään muuta. Ja junalla matkustaminen unohtui saman tien. Jostain syystä Filippiinien jälkeen minua ei kiinnostanut enää kaivella aikatauluja ja muuta tietoa, tai matkustaa epämukavasti paikkoihin, joista en tiedä yhtään mitään. 

  

Ronkelin kiukuttelua

Olen alkanut tuntea jonkinlaista reissuväsymystä. Osin se on ihan fyysistä, sillä jatkuva kuumuus ja varmaan siitä johtuva epämääräisyys elintoiminnoissa, mm. vatsan toiminnassa, vaikuttaa ruokahaluun ja fiiliksiin. Positiivista tietysti se, ettei paino ole päässyt nousemaan. Päin vastoin, housut meinaavat tippua välillä jalasta. Toisaalta, vaikka kakkostyypin diabeetikolle on hyvä, että paino pysyy kurissa, niin pitäisi kuitenkin verensokerin vuoksi syödä säännöllisesti. 

Viime viikot olen syönyt yhdistetyn aamiaisen ja lounaan vasta iltapäivällä siestan aikaan. Usein vain joku hätäri, sillä monet ravintolat ovat kokonaan kiinni, tai vähintään sillä mentaliteetilla, että ennen illallisaikaa on turha odottaa saavansa mitään tuoretta ja vastatehtyä. Varsinkin etnisten raflojen suosikeillani intialaisilla on semmoinen kummallinen osaamattomuus, että Google mapsin mukaan ravintola on auki, ovet ovat auki, mutta silti kun ehdit istumaan, niin tullaan sanomaan, että tuletko uudestaan klo 19.30 jälkeen. Kerran ehdin jopa tilata tarjoilijalta, kunnes omistaja tuli sanomaan että ”closed”. Olen niitä sitten kärttyisenä kouluttanut. 

Olen ollut harmissani myös siitä, että kun ennen reissuun lähtöä en ollut yhtään ronkeli, pikemminkin odotin mielenkiintoisia itämaisia makuja, niin nyt, muutaman vatsataudin jälkeen, ja nähtyäni kuinka kadun varressa jalkakäytävällä perheet pyörittävät lihapullia 34 asteen helteessä, joita sitten on tarjolla ravintolan illallisella, niin minulta on jäänyt paikallisten liharuokien syöminen todella vähiin. Ja kun tarjolle tuodaan niin montaa sorttia, että oikeastaan kaikki jättävät puolet ruoista syömättä, maistavat vaan hiukkasen kaikista, niin epäilykseni on vahva, että joku on jo näykkinyt samalta lautaselta aiemmin, ja joku tulee jatkamaan vielä minunkin jälkeeni. Että ruoka on täällä sananmukaisesti jaettu kokemus.

Ihmismieli on semmoinen. Kun jokin asia alkaa etomaan, niin se ei järkisyillä miksikään muutu.
Olin monta vuotta syömättä kokonaan makkaraa, kun armeijassa oksensin yövartiossa ollessani sotkun höyrylenkin Niinisalon koiratarhan jäiseen hankeen. 

Kuitenkin, kun olen pakottanut itseni syömään jotakin, niin mieliala on parantunut saman tien. Kai tämä tästä taas, viimeistään parin viikon päästä, kun pääsen Australiaan. Kunnon leipää nyt ainakin tekee mieli tavattomasti ja raikasta salaattia. Vietnamilainen salaatti on ainakin kaupungissa pakokaasujen harmaannuttamaa. Tai sitten pestyn näköistä, hanavedellä pestyn näköistä. 

Ei nimi kaupunkia pahenna

Ensin lensin eteläisen Vietnamin suurkaupunkiin, Ho Chi Minh Cityyn, jonka alkuperäinen ja edelleen ihmisten käytössä oleva tutumpi nimi on Saigon. Nimi vaihdettiin virallisesti Vietnamin sodan jälkeen, kunnioittamaan suurta itsenäisyystaistelun johtajaa ja kokokommunisti Ho Chi Minhiä. 

Kuten tiedetään, nimien vaihtaminen ei ole koskaan helppoa, mutta ei ole identiteetin vaihtaminen muutenkaan. Kerron tositarinan vanhalta työmaaltani, jossa uutta työntekijää rekrytoidessani soitin työhakemuksen perusteella Lealle (nimi muutettu). Haastattelu puhelimessa sujui niin hyvin, että pyysin häntä konttorille ja tein työsopimukset valmiiksi, sillä toiveella että jos tavatessamme varsinaisessa työhaastattelussa ei ilmene mitään ikävää, voimme toivottavasti tehdä sopimuksen saman tien.

Kaikki sujuikin hienosti ja annoin työsopimusluonnoksen luettavaksi. Lea alkoi takellella heti alkuun ja meni vähän kiusaantuneen näköiseksi. Hän sanoi, että hänen nimensä on Leo eikä Lea.
Seuranneista minuuteista olen elämässäni ylpeä. Pidin nimittäin pokkani ja pahoittelin asiaa lyöntivirheeksi, vaikka nolotti oma virheeni tietysti tavattomasti. Nyt kun tarkemmin katsoin, niin kyllähän hän vähän enemmän nuorelta mieheltä kuin naiselta vaikuttikin. Sitten häkellyin lisää, kun huomasin pöydällä hänen itse tekemänsä työhakemuksen, johon hän oli kirjoittanut nimekseen Lea. Toisaalta huokaisin helpotuksesta, virheeni syy selvisi, olin vaan kopioinut sen sieltä. 

Sitten Leo jatkoi, että itseasiassa työsopimuksessa myös hänen sosiaaliturvatunnuksensa on väärin. Niiden kanssa touhunneena tiesin kuitenkin, että jos sotussa olisi yksikin lyöntivirhe, se ei olisi mennyt henkilöstöjärjestelmästämme läpi. Hänen antamansa tunnus on olemassa! Mistä hän sellaisen väärän olisi osannut antaa?
Leo näki empimiseni ja selvitti tyylikkäästi, että hän teki työhakemuksen jo puoli vuotta sitten ja pian sen jälkeen hän oli käynyt sukupuolenvaihdosleikkauksessa. Tämän seurauksena etunimi ja sotu olivat muuttuneet. 

Sain työkavereilta kerrankin tunnustusta asiallisuudesta, että osasin suhtautua aivan kuin tämä olisi meillä aivan arkipäiväistä.  

Ymmärrän siis hyvin, etteivät ihmiset ole mieltäneet Ho Chi Minh Cityä arkikäyttöön, koska eturivin kommunistit eivät huomanneet vaihtaa aikanaan myös sotua.

Vietnamin sota 10% alennuksella

Vain pintapuolisesti valmistautuneelle Saigonissa ei ole juuri muuta nähtävää kuin Vietnamin sotaan liittyvät kohteet. Hotellini tarjosi kuitenkin kaikista pienen alennuksen. Löytyy Cu Chi tunnelit joista sissikapinalliset kävivät sotaa Saigonissa etelän selustassa, löytyy patsasta ja muistomerkkiä, Mekong joen suistot sekä vaikuttava War Remnants Museum, jossa itsekin vietin yhden iltapäivän.

Sinällään en ole erityisen kiinnostunut sodista, etenkään tekniikasta ja aseista, vaan pikemminkin syistä, jotka johtivat sotaan, asioista jotka vaikuttivat sen kulkuun ja miten sota päättyi. Olen siis kiinnostunut ihmisistä ja etenkin politiikasta, koska niiden osalta sotien välillä on paljon yhtäläisyyksiä, toistuvuutta, ja siis opittavaa oman aikamme tulkitsemiseen.

Vietnamin sota ei ole kiinnostanut minua erityisemmin koskaan edes näiden syy-seuraus suhteiden näkökulmasta, mutta onhan sen rooli suosimassani länsimaisessa populaarikulttuurissakin niin suuri, että väkisinkin olen siitä jotain oppinut. 

Kuten tyypillistä, Vietnamissakin rintaman eri puolilla sodittiin ihan eri asioista. 

Amerikkalaiset menivät estämään kommunismin leviämistä, puolustamaan demokratiaa, joka on sinänsä oikea ja oikeutettu tavoite. Sitähän amerikkalaiset ovat tehneet muistaakseni 1900-luvun alusta asti - eikös se ollut presidentti Wilson, joka tuon maailmanpoliittisen roolin Yhdysvalloille ensimmäisenä linjasi? Wilson oli demokraatti ja amerikkalaisen sanonnan mukaan kuulemma demokraatit yrittävät kutistaa armeijan mahdollisimman pieneksi ja silti puuttua kaikkiin maailman konflikteihin. Rebublikaanit taas yrittävät saada mahdollisimman ison armeijan, joka ei puutu mihinkään. Mutta Wilsonin jälkeen amerikkalaiset omaksuivat vähän yksimielisemmin roolinsa ristiretkeläisten työn jatkajana, maailmanpoliisina ja länsimaisen demokratian levittäjinä.   

Yhdysvaltojen motiivit eivät kuitenkaan ole aina olleet niin kiistattoman aatteellisia, vaan usein takana on ollut halu turvata raaka-ainevarojen vapaa liikkuminen, esim. öljyn osalta.
Yhtä lailla joskus voidaan kyseenalaista Yhdysvaltojen keinot estää kommunismin leviämistä, kun maa on tukenut diktaattoreita ja tyranneja vain estääkseen kommunististen diktaattorien tulon heidän tilalleen. 

Pyhittääkö ylevä tarkoitus kaikki keinot, ei tietenkään, mutta vaikeuttaahan se meidän ulkopuolisten moralisointia. Euroopassa, suomettunut Suomi tietysti etujoukoissa, on nähty varsin typerää teini-ikäisen isänmurhaa, kiukuttelua Yhdysvaltojen aggressiivisuudesta, tai puuttumisesta maailman menoon. Muutama vuosi sitten somessa kiersi ”faktalaatikko” jossa lueteltiin kaikki sodat, joissa Yhdysvallat on ollut tavalla tai toisella mukana. Jostain syystä nyt, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan ja Suomessa näköalattomimmatkin ymmärsivät vihdoin Suomen aseman ja liittoutumattomuuden järjettömät riskit, ryhtyivät kannattamaan Natoon liittymistä, ja nyt he ovat moralisoimassa sitä, että Yhdysvallat keskustelee ulkopolitiikastaan Ukrainan osalta. Monet vaativat Yhdysvaltoja puuttumaan aktiivisemmin sotaan, tukemaan Ukrainaa voimakkaammin tai vähintäänkin suojaamaan Suomea. Jenkkien aktiivinen ulkopolitiikka on hyvästä, jos se turvaa meidän oman vapautemme. Muualla se on imperialismia.

Takaisin Vietnamiin. Alunperinhän Vietnamin sota alkoi sen useimpien alueiden (Vietnam ei ollut yksi nykyisenlainen valtio) ollessa Ranskan kolonialismin alaisena. Kuten muissakin entisissä siirtomaissa, myös Vietnamissa näkyy yhä edelleen varsin voimakkaasti vanhan siirtomaaisännän vaikutus. Varsinkin etelässä, Saigonissa, on jonkun verran ranskalaisia kahviloita tai vähintäänkin siellä myydään croissanteja siellä täällä. Vaikka kolonialismia vastaan ja itsenäisyyden puolesta on sodittu ankarasti, niin silti niitä kulttuurin ja hallinnon malleja on jätetty silti elämään. Brittien jäljiltä puoli maailmaa ajaa väärällä puolen tietä, läntinen afrikka puhuu Ranskaa – itäinen englantia, Etelä-Amerikka jakautuu portugalitaustaiseen Brasiliaan ja muut maat espanjalaiseen vaikutuspiiriin, Filippiineillä kapinallisesta Lapulapusta huolimatta tunnustetaan kristinuskoa ja espanjalaisten roolia sen maahantuojana arvostetaan. Esimerkkejä riittää.

Kun kauhistellaan ”valloittajien” yksinomaan pahoja tekosia, niin minulle tulee aina mieleen Monty Python elokuvasta nerokas pätkä, jossa nasaretilaiset haukkuvat roomalaisia, että mitä hyvää he ovat muka tuoneet. J
oku toteaa, että – akveduktin - vesijärjestelmän. Toinen sanoo selän takaa, että viemäriverkoston. Johtaja yrittää vetää yhteen, ”jos ei oteta huomioon vesiverkostoa ja viemäröintiä, niin muuta hyvää roomalaiset ovat muka tuoneet?”
Porukasta tulee vielä muutama myönnytys
”Lääketieteen”
”Niin ja koulutuksen”
”Tiet”
”Viini!”
”Kaduilla uskaltaa nykyään kävellä öisin”
Ja johtaja yrittää taas koota: ”OK. No jos unohdetaan puhdas vesi, puhtaanapito, tiet, yleinen järjestys, turvallisuus, lääketiede, koulutus ja viini, niin mitä hyvää muka roomalaiset ovat tuoneet meille?!”
”Rauhan”, joku älypää vielä keksii.    

Juuri näinhän meille käy usein amerikkalaistenkin kanssa.


Ja taas, takaisin Vietnamiin! Vietnamin kansa taisteli lopulta itsenäisyytensä puolesta enemmän 
kuin niinkään kommunismin puolesta. Tai varsinkin ne etelän vietnamiset, jotka olivat vielä kommunismia vastaan, kääntyivät Yhdysvaltoja vastaan, kun jenkkien sotiminen lähti käsistä.
Yhdysvallat yritti pärjätä pommittamalla ja hallitsemalla ilmatilaa, tietysti pitääkseen omat tappiot mahdollisimman pienenä, mutta vietnamilaiset piiloutuivat viidakkoihin, soille ja vuorille. 
Suurvalta ei kehdannut myöntää, että se ei voi voittaa tätä sotaa, ja siksi amerikkalaiset sortuivat käyttämään napalmia ja myrkkykaasuja, polttamaan ison osan Vietnamista ja Laosista. Näin aiheutettiin valtava siviiliuhrien määrä, elinkelpoisen luonnon tuhoutumista, useamman sukupolven vammautumisia. Lisäksi amerikkalaiset sotilaat alkoivat pelätä ja turhautua, jolloin he sortuivat kidutukseen ja muihin sotarikoksiin. Vaikka joskus lasten ja naisten tappaminen johtui siitä, että vietnamilaiset laittoivat myös heitä ihmiskilvikseen sekä käyttivät heitä myös itsemurhapommien kuljettajana amerikkalaisten joukkoon, niin äkkiä luulisi, että viimeistään siinä vaiheessa maan johtajat olisivat oivaltaneet, ettei heillä ole enää oikeutusta sotaan.

Saigonin sotamuseon kuvat ja tarinat ovat kamalaa katsottavaa. Hämmästelin, kun jotkut perheet toivat sinne myös nuoria lapsia, joiden ei mielestäni olisi tarvinnut niitä kuvia vielä nähdä.
Museo on ehdottomasti näkemisen arvoinen. Ainoa mitä olisin toivonut, että amerikkalaisten näkökulmaa olisi tuotu edes hieman paremmin esiin. Heidänkin teoilleen on ollut syy, vaikkei ehkä jälkikäteen oikeutettu, mutta syy kuitenkin. Jotta historiasta voidaan jotain oppia, pitäisi ymmärtää, että kaikkeen ihmisen tekemään on olemassa joku motiivi, eikä pidä olla niin lapsellinen kuin jotkut amerikkalaiset, tai tuoreesti oma entinen pääministerimme Sanna Marin, jonka mielestä on vaan hyvä ja paha, joista pitää valita puolensa. Siinä muka kaikki. Ei ihme, että sotia riittää.   

  

  

Pojat on poikia, sodankin aikana

Hanoi

Ha= joki  Noi= (kaupungin) sisällä on Vietnamin pohjoinen keskus, jo varsin lähellä Kiinan rajaa.
Kiinan kanssa Vietnamilla on kireät välit, vaikka aatteellista yhtäläisyyttä löytyykin ja vaikka Vietnam on toteuttanut talousuudistustaan Kiinasta oppia ottaen. Ymmärsin niin, että valtio on yksipuoluejärjestelmä, epädemokraattinen, mutta kansalaisilla on lännen tapaan mahdollisuus omistaa ja toteuttaa markkinatalouttaan. Ja jollen jo todennut, niin mainittakoon, etten muista missään maailmassa nähneeni niin runsasta ja aktiivista markkinataloutta kuin Hanoissa.
Kauppaa käytiin kaikesta ja jatkuvasti. 

Hotellini sijaitsi idyllisen vanhan kaupungin alueella, kaikkein vilkkaimman baarikadun naapurikorttelissa. Kertaakaan en päässyt illalla kämpille, ettei minulle olisi tyrkytetty tekstiilien, rihkaman, kyytipalveluiden ja halvan tuopin lisäksi kenkien kiillotusta sekä seksipalveluita. 
Sutenöörit tulivat esittelemään puhelimestaan naisten valokuvia, joista sopi valita. Jostain syystä parin metrin päässä edellisestä oleva baarin sisäänheittäjä, kenkien kiillottaja tai sutenööri kuvitteli, että olen kiinnostunut juuri hänen tarjonnastaan, vaikka hyvin näki, kuinka kieltäydyin juuri edellisestä tarjouksesta.

Hanoin hauskin nähtävyys oli Train Street vai oliko se Road, jossa ihan aktiivikäytössä oleva rautatie kulkee pienen kadun tai kujan tavoin lähekkäin olevien talojen välissä. Paikalliseen turistirysään ei mennä kuvaamaan ja odottelemaan junan tuloa ihan noin vaan. Vartija estää pääsyn jollet menee kiskoille paikallisen ravintolan sisäänheittäjän mukana, joka varmistaa, että juot vähintään kahvikupillisen jossain radan varren kuppilassa.  Tuo muutaman sadan metrin pätkä oli juuri pari vuotta suljettuna turisteilta turvallisuussyistä, mutta oli avattu uudestaan tämän vuoden alussa.
Oli mielenkiintoista nähdä miten paikallisten yrittäjien stressitaso nousi silminnähden, kun junan aikataulun mukainen tuloaika lähestyi. Myyntihuippu oli tietenkin juuri sitä ennen, mutta selvästi. he myös pelkäsivät, että joku jää junan alle. Varmasti aidon ihmisistä välittämisen lisäksi siihen liittyi pelko oman elinkeinon menettämisestä heti, jos yksikin turisti hölmöilee itsensä hengiltä. 

  

Jostain syystä unohdin käydä ”Hanoin Hiltonissa”. Kyseessä on entinen vankila, josta on kuulemma jäljellä enää pieni rakennuksen osa, jossa sijaitsee museo. Kyseinen rakennus on kuuluisa sodan ajan vankilana, jossa mm. amerikkalaiset vangit ovat kertoneet kauhutarinoita. Museossa oli aikanaan myös John McCain, rebublikaani joka oli Obaman vastaehdokkaana presidentinvaaleissa. 
Harvinaisen miellyttävän ja reilun tuntuinen mies, joka oli lentäjänä sodassa ja joutui vangiksi, ja jota sitten Trump pilkkasi, koska ei pitänyt sankarina miestä, joka oli jäänyt vangiksi. Hanoin Hiltonista löytyy McCainin lentäjänasu. Harmittaa, että huomasin unohdukseni liian myöhään.   

Minulta kysyttiin Vietnamissa vielä tavallista useamman kahta kysymystä:
1) Miksi matkustan yksin?
2) Pidänkö vientamilaisista?
Tuota ensimmäistä olen aiemmin avannutkin, ja palaan siihen varmaan vielä myöhemmin reissun aikana, mutta jälkimmäiseen kysymykseen jätin vastaamatta, vaikka mieli teki sanoa, että ei, en erityisemmin pidä vietnamilaisista. Varsinkaan jos vertaa indonesialaisiin, filippiineihin tai vaikka kenialaisiin. Rehellisyyden nimissä on todettava, että otoskokoni Vietnamissa on hyvin pieni, vain viikon ajan tapaamiset, ja kokemukset ovat käytännössä kahdesta suurkaupungista. Kaupungeissa ihmiset ovat aina erilaisia, etäisempiä ja tylympiä.

Kaduilla Saigonin ja Hanoin ihmisillä on kummallinen tapa kiilata eteen, myös jalankulkijoilla. Astuttuaan eteesi he saattavat pysähtyä saman tien ja jäädä pällistelemään, tai kulkea hitaasti, jolloin joudut ohittaessasi väistämään kadun puolelle. Minä en ymmärrä miksi täytyy astua aivan toisen eteen tai ohittaa hänet, jollei aio kulkea nopeammin. Tai kun olet siirtynyt jalkakäytävältä kadun puolelle kävelemään, koska jalkakäytävä on täynnä skoottereita, niin yhtäkkiä joku peruuttaa skootterinsa eteesi, vaikka hyvin näkee, että olet aivan siinä vieressä. Vietnamilainen ei voi ottaa yhtä hitaampaa askelta ja antaa toisen mennä ensin, vaan kiilaa aina eteen. Tuommoiset ihmiset, jotka eivät havainnoi tai välitä kanssaihmisistä, ovat minun silmissäni mulkkuja.


  

Risteily Halonginlahdella

Ha Long Bay on yksi maailman seitsemästä luonnonihmeestä. Aivan Vietnamin pohjoisrajalla sijaitseva lahti on osa Etelä-Kiinan merta, joka on tunnettu myös maailman yhtenä räjähdysherkimmistä alueista. Siellähän, Tonkinin lahdella tapahtuneen välikohtauksen jälkeen myös Yhdysvallat liittyi avoimesti Vietnamin sotaan. Ja nykyisin Kiina uhittelee alueella vähän kaikkien kanssa.

Halonginlahti on kuitenkin ihan Vietnamin rannikolla oleva saarirypäs, joten niiden omistuksesta ei kai ole kiistaa. Tuhansia pystysuoraan merestä nousevia viidakkomaisen vehreitä kallioita ja niiden välissä kulkevia syvänteitä, joita pitkin kymmenet turistilaivat kuskaavat ihmisiä ihailemaan ainutaatuista maisemaa.

Risteily on kallis. Minä maksoin siitä 200 USD joka on maan hintatasoon nähden ihan tolkuton hinta eikä kaikesta hienoudesta huolimatta ehkä sen väärti. Oletan kuitenkin, että monella muulla turistilla on sama logiikka kuin minulla: kun tänne asti tulee, niin tuo summa ei siinä kokonaisuudessa ole kuitenkaan liian paljon. En tiedä ovatko tehneet sen tahallaan, mutta ainakin itseäni hämäsi myös se, että kun muuten on tottunut käsittelemään kymmeniä tuhansia, satoja tuhansia ja miljoonia, niin siinä kokonaisuudessa ei sitten 200 tunnukaan niin isolta numerolta. Jos turisteille lyötäisiin hintalappu 4,8 miljoonaa, niin joku saattaisi jättää menemättä. Olen huomannut saman muuallakin: kaikkialla missä hinta ilmaistaan dollareina, hinnat ovat reippaasti kalliimpia kuin muuten. 

Risteily oli täynnä ohjelmaa. Ihan liian täynnä. Samaa mieltä oli aika moni kanssamatkustaja, mutta kiltisti menimme, kun lievästi autoritaarinen oppaamme tuntui loukkaantuvan, jos emme kuunnelleet ja muistaneet hänen sanomisiaan. Minulle eivät ryhmämatkat sovi muutenkaan, tunne itseni hölmöksi kävellessäni muiden perässä aamusta iltaan voimatta itse vaikuttaa aikatauluihini.
Enkä omatoimimatakailijana ainakaan ajaudu tilanteeseen, jossa huomaan maksaneeni 200 dollaria päästäkseni karaokeen.

Kokkauskurssilla opettelimme tekemään kevätkääryleitä tms.  Riisipaperiin käärittiin vihanneksia, jotain lihan tapaista sekä kastikkeita. En aina ymmärrä miksi kaikki kansat, esim. vietnamilaiset, ovat niin ylpeitä omasta ruoastaan. Tässäkin kastikkeet olivat ihan hyviä joo, mutta eihän muutama porkkanasuikale näkyleivän näköisen ja makuisen kääryleen sisässä oikeasti mitään ruokaa ole. 
Kun lisäksi itse yritin kasata tuota käärylettä, niin sehän mureni käsiini kerta toisensa jälkeen. Vaikka siis riisipaperi ja riisi paperia ovat eri asia, niin seuraus on aina katastrofi. Kopiokoneen huoltoa odotellessa kannattaa evääksi ottaa muuta kuin näitä kääryleitä. 


Matka jatkuu Laosiin

Vietnam jäi tänään taakse. Epätodennäköistä, että palaan sinne enää koskaan, mutta vannomatta paras.

Tätä kirjoittaessa makaan jo sängyllä Luang Prapangissa, Laosin pohjoisosassa. Lukion uskonnonopettajalla oli tapana huomauttaa minua, että esseissä minun pitäisi pysyä otsikossa, esittää vähemmän mielipiteitä ja lisätä faktojen määrää. Unohdin tämän jälleen, joten tästä tuli taas tällainen vapaan tajunnanvirran tuotos.