AUSTRALIAN ROAD TRIP (OSA 2): OUTBACK

                                                                                  Port Augusta 19.11.2023

 

 

Tavataan sa-no-a, että matka on tärkeämpi kuin päämäärä. Palaan joskus tähän filosofiaan ja siihen kuinka käyttökelpoinen se ei ole sittenkään varsinkaan urheilussa, mutta tämän Australian road tripin toisen vaiheen osalta se pitää kyllä paikkansa.

Voi kai sanoa pakkomielteeksi ajaa liki 4.500 km erämaassa, keskellä ei mitään, vain saadakseen kokemuksen siitä tunteesta millaista on ajaa erämaassa, keskellä ei mitään.
Mitään vaivan arvoista nähtävää reitilläni ei ollut, sen tiesin jo etukäteen. Uluru, joo, mutta sinne olisi päässyt lentämällä paljon helpommin.

  

Tämä autopatikka oli kuitenkin yksi reissuni ns. pakollisia ja kuulunut bucket-listalleni jo vaikka kuinka kauan. Alun perin se piti toteuttaa junalla pohjoisrannikon Darwinista etelän Adeleideen, mutta sitten kävikin ilmi, että matka legendaarisella The Ghan -junalla maksaa ihan valtavasti, tonneja. Sitten ajatus ajaa samaa väli kaatui niin ikään kuluihin. Auton vuokraaminen erikseen itärannikolle ja sitten toinen auto tähän aavikon läpi ajamiseen olisi kaikkine one-way fee kuluineen (=jos auton palauttaa eri paikkaan, josta sen ottaa) sekä lentoineen tullut myös järjettömän kalliiksi. Niinpä laskeskelin vaihtoehtoa, että ajan Australiassa ympyrän. Kilometrejä tuli paljon, mutta toisaalta muutama tuhat vähemmän kuin 2016 kun ajoin Yhdysvallat rannikolta rannikolle. Tähän päädyin, mutta aikataulusyistä ja Pohjois-Australian epävarmojen sääolosuhteiden takia jätin piston Darwiniin suunnitelmista.
Toteutunut lenkkini oli outbackin osalta seuraava:

Ajopäivät 
1:  Cairns – Hughenden 600 km
2:  Hughenden – Mt Isa 522 km
3:  Mt Isa – Tennant Creek 662 km
4: Tennant Creek – Alice Springs 511 km
(välissä yksi lepopäivä Alice Springsissä)
5: Alice Springs – Ayers Rock/Uluru 444 km
(kaksi kokonaista päivää Ulurussa, sisäistä ajoa n. 100 km)
6: Ayers Rock – Kings Canyon  302 km
(kokonainen päivä Kings Canyonilla)
7: Kings Canyon – Cooper Pedy 762 km
8: Cooper Pedy – Port Augusta 540 km

 

Lähteissä vannotin itselleni, että tavoistani poiketen, en hae elämääni jännitystä testaamalla kuinka pitkälle tankillisella pääsee. Muutamista kirjoista tai blogeista olin lukenut kuinka piinaavia olivat olleet ne viimeiset kymmenet kilometrit, kun ei ollut varmuutta riittääkö bensa seuraavalle huoltoasemalle asti.
Tein itselleni säännön, että käyn joka kerta heti tilaisuuden tullen tankkaamassa, kun auton bensamittari näyttää puolta tankkia. Lisäksi joka aamu ennen liikkeelle lähtöä tarkistin Google Mapsista etukäteen bensa-asemien sijainnit. Tähänkään ei yksistään voi luottaa, sillä kaikilla asemilla ei välttämättä olekaan bensaa jäljellä juuri tänään, mutta näiden kahden perussäännön kombolla selvisin kuitenkin hyvin vaikka bensa-asemien väli saattoi olla hyvinkin 300 km.
Ajatus, että täytyy mennä liftaamaan tien poskeen 33-38°C kuumuudessa ei houkutellut, kun nopeasti kävi myös selväksi, että kanssakulkijoita on harvassa.
Päätin olla pohtimatta sitä vaihtoehtoa, että auto hajoaa erämaassa tavalla tai toisella, sillä pelkäsin tuon painajaisen tulevan uniin, ja aiheuttavan vaan uuden riskitekijän. 

CAIRNSISTA KOHTI SUURTA TUNTEMATONTA

Alkumatka Cairnsin rannikkokaupungista Pyramid-vuoren juurelta koko itärannikon mittaisesta Bruce Highwaysta erkanevaa Gillies Range roadia oli aivan mahtava! Vuoristoinen, hyväkuntoinen tie mutkitteli vuorten rinteitä yli Mulgrave-kansallispuiston vehreänä. Pääsin yhden kuorma-auton peesiin, joka ajoi niin kovaa, ettei minulla ollut mitään tarvetta yrittää ohi, edes lyhyissä ohituskaistan pätkissä. Missään muualla mikään ohitus ei olisi tullut kysymykseenkään tien mutkaisuuden takia.
Vasta myöhemmin, kun rahtari ei päässyt isolla autollaan ohi hitaammista karavaanareista, käytin tilaisuuden ja ohitin hänet, pysyäkseni omassa aikataulussani.

Vuorten jälkeen maasto alkoi tasaantua, mutta jatkui edelleen yllättävän vehreänä ja kauniina.
Kummastelin tien varsilla näkyviä mittatikkuja, jotka kertoivat tien käyttäjälle, kuinka syvää tielle noussut vesi on. Kuvittelin näiden olevan vaan rannikon erikoisuus, mutta on osoittautunut, että varsinkin täällä pohjoisessa voi tulvia ihan mikä puro tahansa. Nähtyäni pari paikallista kaatosadetta, en ihmettele yhtään. Vastaavaa voisi kokeilla Tampereella esim. Satakunnankadun ja Kuninkaankadun kulmassa.

   

   

Mittatikku kertoo yltääkö jalat pohjaan

  

Luonnonmullistukset ovat niin yleisiä, että tällaisia kauko-ohjattavia
ilmoitustauluja on paljon. Ne kertovat autoilijoille mitkä tiet
ovat mm. metsäpalojen tai tulvien takia suljettuna.

Australiassa vuodenajat jakautuvat vähän eri tavalla. Etelässä puhutaan tutusti neljästä vuodenajasta, merkittävin ero meikäläisiin on tietysti siinä, että kaikki on päinvastoin. Kevät on vaihtumassa juuri kesään. 
Pohjoisessa puhutaan muun tropiikin tapaan vain kuivasta kaudesta ja sadekaudesta. 
Yhteenvetona voi sanoa, että mitä kauempana päiväntasaajasta ollaan, sitä selvemmin vuodenajat erottuvat.

Ihmetystä herätti myös erikokoiset ja muotoiset kivipaasit tien reunoilla. Luulin niitä ensin taideteoksiksi, mutta sitten kun niitä jatkui ja jatkui, niin ymmärsin että jostain luonnon työstä on kysymys. Tietäjät tiesivät majapaikassa kertoa, että ne ovat termiittikekoja. Lopulta niitä oli kaikkialla läpi Queenslandin ja Pohjoisen-Territorion pohjoisosan. Siellä täällä niiden päälle oli puettu t-paitoja, yksi osoitti jonkun kyltin kanssa mieltään jne. Paikallista huumoria. 

Ehdin jo ihmetellä, kun en ollut koko matkani aikana nähnyt luonnossa yhtään ainoaa elävää kengurua. Tien varret olivat heti Sydneystä alkaen täynnä auton alle jääneitä ressukoita, mutta ensimmäinen elävä loikki yhtäkkiä edestäni vasta täällä pohjoisessa, parin tunnin ajon jälkeen Cairnsista. Hihkaisin onnesta ääneen.

Minun ikäluokkani (+/-10 vuotta) muistaa suositun telkkarin piirrossarjan Kössi Kenguru. Minä taas sain käytännössä koko elämäni mukana seuranneen lempinimen ihan muista kuin kimmo-ominaisuuksien ansiosta. Olin varmaan 3.-4.luokkalainen, kun Niemisen JP tuli hyvin nuorena valmentajana tuuraamaan omaa valmentajaamme. Ajan tavan mukaisesti palaute oli suoraa. Kun töppäsin jossain tilanteessa: ”Säähän olet ihan kössi”.
Adjektiivi muuttui substantiiviksi ensin koriksessa, sitten yläasteelle siirtymisen myötä, kun samalle luokalle tuli joukkuekaverini Vuorenmaan Jusse (RIP), niin myös koulussa minua alettiin kutsua Kössiksi. Pian ihan opettajia myöden. Tämän reissun myötä olen ensimmäisen kerran liki 50 vuoteen kaikille ihmisille taas Jukka. En viitsi kiusata pyytämällä lausumaan Koessia.
Sitä paitsi Jukka on erään respan tytön mukaan söpö nimi.

Pian kenguruja oli tiellä ihan jatkuvasti, laumoittain. Opin ennakoimaan niiden liikkeitä, että autoa pakoon pomppiessaan ne eivät välttämättä väistä sille puolen missä ovat, lyhyemmän matkan mukaan, vaan seuraavat yleensä laumaa. Niinpä siis tien oikeassa reunassa olevat kössit, jotka voisivat vaan seistä turvallisesti paikallaan, saattavat pomppia suoraan eteesi, joten vauhdin hidastaminen oli aina välttämätöntä, muutenkin kuin kuvausta ajatellen. Alkuun kaivoin kameran joka kerta, mutta sitten lopetin, kun aina hidastaessani tai pysähtyessäni ne hyppivät kahta kauheampaa vauhtia pöpelikköön. Yhden kerran sain ne pysähtymään ja katsomaan uteliaana, kun huusin perään:
”Kössi, älä mene! Se olen minä, veljesi!”
Kerrassaan huvittavaa, kun villieläin tunnistaa itseään kutsuttavan Kössiksi, vaikkeivat edes paikalliset ihmiset osaa sitä lausua. 

 

Ensimmäinen majapaikkani oli Hughendenissa. Erämaassa olennaista majapaikan valinnassa on sen etäisyys edelliseen ja toisaalta myös seuraavaan majapaikkaan. Jos en olisi ajanut ensimmäistä väliä riittävän pitkälle, olisin joutunut seuraavan päivämatkan jättämään turhan lyhyeksi, koska 
muuten taas kolmannen päivän ajo olisi venynyt mahdottomaksi. Lisäksi on aina huomioitava, etten voi venyttää ajopäivää ohi auringonlaskun, sillä autoni vakuutukset ja lupani ajaa outbackissa, loppuu siihen, kun aurinko painuu horisontin taakse. Kaikki on siis mietittävä etukäteen.

Hughend sijaitsee kartalla itärannikon Townsvillesta vaakasuoraan itään lähtevän 800 km mittaisen Flinders Highwayn varressa. Tie vaihtaa nimeään myöhemmin Cloncurryssa, mutta on käytännössä samaa tietä aina Waramunguun asti (n. 1600 km), jossa se kohtaa kuuluisan pohjoisesta etelään erämaan halkovan Stuart Highwayn (2700 km), jolla on oikein lempinimi ”The Track”.
Googlasin, että nimensä tielle antanut Stuart oli ensimmäinen eurooppalainen, joka kulki erämaan halki pitkälti juuri tuota samaa reittiä. Edellä mainitsemani risteävän tien Flinders taas ensimmäinen, joka purjehti ja kartoitti koko mantereen ympäri. Hänen nimeensä törmää monessa yhteydessä.

Tyypillistä tuon Hughendin kulmakunnan majoituspaikoille on, että yksikään niistä ei ole löydettävissä mistään Booking.comeista tms. Googlen kartalta osan niistä löysin, osan vain kylän omalta nettisivulta, mutta yksikään ei ilmoita hintojaan tai varaustilannettaan siellä, vaan kaikkiin täytyy ottaa yhteyttä puhelimella. Ja sitten kun soittaa, niin kukaan ei vastaa. Joltain nettisivulta löysin niiden yhteystietoja, nettilomakkeita tai sähköposteja, mutta neljästä ehdokkaasta päädyin siihen, johon vähiten houkutteli mennä, mutta sieltä sain vastauksen. Aika karu paikka, haisi pahalle. Naapurihuoneen kaveri tuli vahingossa omilla avaimillaan huoneeseeni, kun erehtyi huoneesta. Reilun tuntuinen kaveri, joten en nostanut numeroa, mutta olisin toki lähteissä kysynyt respan äijältä, miten se oli ylipäätään mahdollista, mutta eihän siellä ketään ollut paikalla. 
Jätin aamusuihkun suosiolla väliin, koska vähemmän pelotti oma tunkkaisuus kuin kaupan päälle saadut ötökät. 

Mieltä kuitenkin virkisti, kun aamutankkauksella Hughenden bensiksellä aikuisikään ehtinyt rouva huomasi St Helena paitani ja kysyi, olenko käynyt siellä? Keskustelimme pitkän tovin ja kerroin reissustani tietenkin oikein mielelläni. Oli aika vaikuttavaa, että juuri hän oli kiinnostunut ja tietoinen ihan toisella puolen maailmaa sijaitsevasta pikkusaaresta. Olen nimittäin huomannut, että monet australialaiset ovat aivan yhtä tyhmiä ja sivistymättömiä muusta maailmasta kuin amerikkalaiset. Sivistyksen mittari on se, kuinka kiinnostunut ihminen on itselleen tuntemattomasta, että jaksaa olla utelias. Nainen nosti ”Ozzien” (kuulemma australialaisten omakäyttämä lempinimi) pisteitä silmissäni valtavasti.  

  

Rekat outbackissa saattavat olla jopa 54 metrisiä, niissä on 3 tai 4 vaunua.
Onneksi myös suoraa ja tyhjää tietä riittää, joten ohi pääsee kyllä.

Mount Isan väliyöpymisen kautta Pohjoiseen territorioon

Australia jakautuu kuuteen osavaltioon sekä kahteen mantereella olevaan territorioon sekä lukuisiin territorioihin saarilla. Tasmania on saarista ainoa, joka on oma osavaltionsa.
Osavaltioiden ja territorioiden ero on ymmärtääkseni siinä, että Australian liittovaltiolla on laajemmat oikeudet puuttua territorioiden lainsäädäntöön. 
Maantieteellisesti Länsi-Australia (lähinnä suurkaupunki Perth ja tavattomasti erämaata) lohkaisee kartalta n. kolmanneksen, sitten keskellä on päällekkäin Pohjoinen territorio (pohjoisen Darwinin kaupunki ja sademetsät sekä keskellä mannerta olevaa rutikuivaa erämaata, mm. Uluru)  ja Etelä-Australia (mm. Adeleide). Itärannikolla on pohjoisimpana Queensland (Cairnsista alas Brisbaineen), sen alapuolella Uusi Etelä-Wales (Sydney) ja kaakkoiskulmassa vielä Victorian osavaltio (Melbourne). 
Lisäksi Yhdysvaltojen tapaan pääkaupungin Canberran ympärillä on oma Australian pääkaupunki territorio, itärannikolla Sydneyn ja Melbournen puolimatkassa. 
Matkailun yksi hyöty on, että motivoituu opiskelemaan maantiedettä.

Takaisin erämaahan. Jos edellinen päivä oli vähän yllättänyt vehreydellään ja korkeuseroillaan, niin matkalla Hughendenista Mount Isaan pääsin varsinaisen outbackin tunnelmaan. 
Google Maps antoi ajo-ohjeen: ”Jatka 498 km suoraan, sitten kaarros vasemmalle”

Lopulta Mount Isaan päästyäni kummastelin miten keskelle – jälleen kerran: ei mitään – oli pystytetty valtava kaivos. Kävi ilmi, että sillä on pitkä ja merkittävä historia ihan Australiankin mittapuulla. Jos olisin grammaakaan kiinnostunut malmeista, niin muistaisin mitä sieltä louhitaan. 
Enemmän minua kiinnosti tieto, jonka kertoi majapaikkani emäntä, että Mt Isassa on merkittävä suomalaisyhteisö. Sinne oli aikanaan muuttanut suurehko joukko suomalaisia kaivostöihin ja heidän jälkeläisilleen kaupungissa on edelleen mm. suomalainen kirkko ja suomenkielinen koulu- / opetusta. 

Minulle Mt Isa oli vain pakollinen väliyöpyminen, en antanut itselleni lupaa kiinnostua, jäädä ottamaan selvää. Hain vaan marketista itselleni iltapalaa. Oli virkistävää, ja herkullista, syödä pienen huoneenkopperoni sängynlaidalta mikrossa lämmitettyä eineslasagnea. Lähes herkistyin, kun pääsin leikkimään kotia. 
Mietin samalla, että jos joku jaksaa kadehtia reissuani, niin näkisipä minut nyt. Saattaisi mieli muuttua, jos ei ymmärrä tätä hienoa hetkeä.


   

Pohjoiseen territorioon

Mt Isasta lähdettyäni kohtasin varmaan sen kaikkein legendaarisimman outback-maiseman. Täysin tasaista, silmin kantamattomiin. Tämä paikka sijaitsi aivan Queenslandin ja Pohjoisen territorion rajalla, joten samalla kelloni pompahti puolella tunnilla taaksepäin. Australiassa osa osavaltioista siirtyy kesäaikaan, osa ei. Länsi- ja itärannikon aikaero on 2 tai 3 tuntia (kesällä). Välissä siis myös puolikkaita tunteja. Aivan mahdoton sekasotku näin road trippiä ajavalle. 
 
Vähäinen kasvillisuus oli matalaa, joten horisontti näkyi 360° pelkkänä suorana viivana. Äärimmäisen valokuvauksellinen paikka. Omat taitoni eivät riitä ainutlaatuisen tunnelman ikuistamiseen kameralla, mutta ainakin some-kaverini saavat videoiden muodossa hajua mistä puhun. Kuten Aarnion Pete muistutti videon nähtyään, minullekin mieleen tuli heti siellä Queenslandin ja Northern territoryn rajalle pysähdyttyäni Alfred Hitchcockin North By Northwest (olikohan se Vaarallinen romanssi suomeksi?). Siis tietenkin se kohtaus, jossa myrkytyslentoja tekevä pienlentokone jahtasi James Stewartia keskellä tyhjää maisemaa. Ajoin Amerikan Great Fildsien läpi Chicagosta Black Hillsille vuonna 2016, mutta täällä outbackissa tietoisuus, että lähimpään asutukseen voi olla useampi sata kilometriä, saa autiuden tuntumaan ihan ytimissä.  

Noin sata kilometriä ennen Waramungua, Stuart Highwayn risteystä, törmäsin isoon maastopaloon. Kauempaa katselin, että edessä taitaa olla rankkasade tai peräti joku myrsky, kun pilvet näyttivät tippuvan ihan menosuuntaani. Pian kuitenkin ymmärsin, että kyse ei ole roikkuvista pilvistä vaan päinvastoin taivaalle nousevasta savusta. Mitä lähemmäksi pääsin, sitä enemmän se näytti olevan aivan tien varressa. 

Olin nähnyt maastopalojen tuhonjälkiä matkan varrella jo kymmeniä. Queenslandissa olin joutunut seuraamaan viranomaisten tiedotteita, olin nähnyt palaneita autoja, sulaneita liikennemerkkejä teiden varsilla, mutta nyt näytti siltä, että joudun päättämään todella, mitä teen.

  

Päässä hyrräsi nopeasti: kiertotietä ei ole, tai se on tuhansien kilometrien mittainen, siis ihan eri matka sitten. Tien varteen joku viranomainen oli tuonut kyltin: ”Savu haittaa näkyvyyttä, sytytä ajovalot.”  Tästä päättelin, että tämä palo on ainakin viranomaisten tiedossa. Ja kun savun ja liekkien keskeltä vastaani ajoi toinen henkilöauto, päätin jatkaa. Kun olin niin lähellä, että näin todella mitä edessä on, painoin kaasua ja pyyhkäisin nopeasti pahimman palopaikan läpi. 
Kieltämättä jännitti, kun ihan tien vartta tuhoavien liekkien ja autoni välissä oli vain toinen kaista, 2-3 metriä, ja sen takana tietysti roihuava isompi kasvillisuus. Lämpö tuntui niiden muutamien sekuntien aikana auton oven läpi. Palosta lensi jotain pieniä oksia, kekäleitä tms. kopsahdellen autoani päin. 
En kuitenkaan pelännyt kuin oikeastaan sitä, että rengas osuu johonkin ja poksahtaa. Vaikka olin jo ohittanut pahimman näkyvän tulipaloalueen, tienvarret kytivät edelleen. Tielle ei olisi voinut pysähtyä sielläkään.

Selvisimme Mitsubishin kanssa tästä kuitenkin ongelmitta. Mieltä jäivät kuitenkin painamaan eläimet, jotka pakenivat liekkejä tielle. En pystynyt väistämään yhtä liskoa, joka katseli pelokkaan näköisenä liekkeihin. Pelastuttuaan täpärästi tulimeren keskeltä, se jäikin heti auton alle. Tulipalo oli saanut myös pikkulinnut sekaisin. Useampi lintu lensi päin nokkaani kuin tahallaan. Ne eivät siis vain epäonnistuneet väistössään vaan tuntui kuin ne olisivat hyökänneet autoani päin. 

Etusäleikköni esitteli karua sulkasatoa Tennant Creekissa, jossa oli seuraava yöpymiseni. 
Tennant Creek löytyi kohta Stuart Highwaylle etelään käännyttyäni.
Pikkukaupunki sijaitsee siis Northern Territoryn alueella, itselleni uudessa osavaltiossa. 

Osavaltion vaihtuminen näkyi yllättävän selvästi. Ensimmäinen huomio heti Tennant Creekin kaupunkiin ajettuani oli, että aboriginaaleja, alkuperäiskansan asukkaita, oli kaduilla selvä enemmistö, kun aiemmin en muistanut törmänneeni heihin vielä ollenkaan. Tai ainakaan en ollut kiinnittänyt huomiota. Ehdin hetken jopa ihmetellä, miten täällä keskellä Australiaa on yhtäkkiä näin suuri afrikkalaistaustainen yhteisö, mutta pian pysähdyttyäni erotin toki heidän piirteistään selvät erot afrikkalaisiin, vaikka ihonväri olikin minusta yllättävän musta. 

Myös elintason lasku oli Pohjoisessa territoriossa silmiinpistävän suuri. Kadun kulmilla makasi ihmisiä, kuin kodittomia, ja majapaikkani aluetta kiersi korkea aita sekä öisin vartijat. Oman omaisuuden suojelemisesta varoitettiin kaikkialla. Poissa oli se aiemmin Australiassa kokemani turvallisuuden tunne. Jostain luin, että Alice Springs on Australian murhapääkaupunki. Tosin vakavat väkivaltarikokset kohdistuvat sen artikkelin mukaan lähinnä omiin porukoihin, ei niinkään turisteihin.

Kolmas vastaan tullut erilaisuus oli, ettei kaupoissa tai monissa ravintoloissakaan myyty olutta vaan kaikki alkoholi myytiin alan erikoisliikkeissä. Tämä johtuu aboriginaalien keskuudessa vallitsevasta erityisen yleisestä alkoholiongelmasta ja jo mainituista järjestyshäiriöistä. 

Oli kiusallista nähdä, miten kömpelösti Australiassakin oli luotu lakeja, joiden ainoa ilmiselvä tarkoitus oli käytännössä rasistinen, estää alkuperäisväestöä tulemasta alkoholia nauttiviksi asiakkaiksi resortteihin. Ulurussa täytyi ravintolan kassalla näyttää majoituspaikan avain, jotta esim. ruoan kanssa sai tilattua olutta. 

Aboriginaaleista mieleen tuli hyvin vahvasti toinen aavikolle karkotettu alkuperäiskansa, Amerikan intiaanit. Arizonassa sijaitsevassa Monument Valleyssa ihan samat asiat tulivat vastaan. Olin siellä vieraillessani suunnitellut katsovani auringonlaskua terassilta viinilasillista nauttien, mutta se ei onnistunutkaan. No, minun tissutteluni väliin jääminen on pieni huoli, sillä molemmat alkuperäiskansat elävät huomattavasti maan valtaväestöä köyhemmin, kärsivät ihan samoista ongelmista. Ja hämmentävän paljon samankaltaisissa maisemissa, aavikolla suurten luonnon muodostamien alkuperäisasukkaille pyhien kallioiden juurella. 
 

  

Kata Tjuta helikopterista nähtynä.

Uluru, Kata Tjuta ja Kings Valley

 

Kuten alussa totesin, minulle matka oli nyt tärkeämpi kuin päämäärä, mutta toki sen taittaminen oli mielekkäämpää, kun oli joku järkevä syy. 

Uluru on valtava punainen kallio keskellä Australian erämaata. Se on Sydneyn oopperatalon ohella maan symboli ja vuoroon jokaisen matkaoppaan etu- tai takakannessa. Kallio tunnettiin pitkään nimellä Ayer’s rock, mutta vuosituhannen vaihteessa sen  alkuperäinen nimi Uluru on onneksi otettu käyttöön. Ayer’s Rock näkyy kuitenkin edelleen heti Ulurun perässä sulkeissa, kuin varmuuden vuoksi, ja lähistön ainoa majoitus- ja ravintolapalveluja tarjoava resort-kompleksi kantaa tuota maahantunkeutujien antamaa, 1800-luvun pääministerin nimeä. 

Olin tietysti nähnyt Ulurun monissa kuvissa ja videoissa, mutta yllätyin, kuinka vaikuttava näky se olikaan paikan päällä. Ei yksin kokonsa vaan pyöreiden muotojensa, värisävyjen vaihtelun auringon kulman ja pilvien mukaan sekä varmaan myös sitä verhoavan myyttisen sädekehän ansiosta. Kun Ulurun päälle kiipeämien lopullisesti kiellettiin muutama vuosi sitten, ja kun sen ympärillä on alueita ja kuvakulmia, joissa valokuvien ottaminen on kiellettyä, sillä alkuperäiskansalle pyhiä paikkoja ei heidän kulttuurinsa mukaan saa kuvata, niin samallahan tuo myyttisyys tavallaan vahvistuu.

Saman kansallispuiston sisällä on myös toinen, meille länkkäreille ei niin myyttinen tai tunnettu, mutta objektiivisesti ajatellen jopa hienompi kalliomuodostelma, Kata Tjuta.
Siellä samasta kiviaineksesta on muodostunut useamman kallion epämääräinen rykelmä jonka väleissä kulkevia vaellusreittejä oli hieno patikoida. Nautin Kata Tjutasta oikeastaan enemmän kuin Ulurusta, varmastikin tuon 4 tunnin hieman haastavan patikoinnin ansiosta.

Molemmat upeat nähtävyydet näin myös ilmasta, kun osallistuin 25 min. helikopterilennolle, joka lensi molempien kohteiden sivulla. Suoraan yläpuolelle ei kuitenkaan saanut lentää, joten vähän ohueksi ja nopeaksi tuo näkymä jäi. 

    

Karingana Lookout, Kata Tjutan mahtava näkoalapaikka 

   

Mainio 23€ majoitus muuten niin tolkuttoman kalliissa Ayers' Rock Resortissa.

Uluru-Kata Tjutan suhteen ehdin jo huolestua, kun ilmeni, että majoitukset Ayers rock resortissa olivat aivan törkeän kalliita. Yhden hengen huoneet olivat useampia satasia/yö, ja halvimmissa silti ulkovessa. Kolme yötä olisi maksanut pitkälle päälle tonnin eikä minulla siihen riitä budjetti. Vaikka hostelleissakin olen yleensä etsinyt sellaisen vaihtoehdon, jossa saan kuitenkin oman huoneen, niin nyt tartuin ainoaan mahdolliseen: varasin itselleni paikan 20 miehen dormiin. Lähinnä minua näissä kimppakämpissä on arveluttanut, pystynkö käyttämään niissä CPAP-maskiani. Saanko sähköä - ylettyykö jatkojohto?
Olin kuitenkin onnekas, tuvassamme oli enimmillään 7 äijää, joten kaikki saivat kerrossängyn alapunkan ja nekin oli jaettu puolikkailla väliseinillä niin että suora näköyhteys oli korkeintaan yhteen kaveriin.
Porukka oli lisäksi tosi mukavaa, joten oikeastaan nautin tästä erilaisesta majoituksesta tosi paljon. Nukuin tosi sikeästi ja sain myös juttuseuraa saksalaisista reissaajista.
Tämä mainio majoitus oli koko Australian toistaiseksi halvin, vain 23€/yö!
Resortissa kaikki muu, ruoat ja juomat olivat melko kalliita, sillä yleisesti suosittuun buffet-ruokailuun en lähtenyt. Afrikan safarilla kärsitty vatsatauti tuli kuumuuden ja kärpästen vuoksi liian kirkkaana mieleen. Kyllä buffetit jäävät tällä reissulla jatkossakin väliin.  

Kings Canyon sijaitsee Ulurun kansallispuistosta n. 3 tunnin ajomatkan päässä pohjoiseen.
Siellä sijaitseva resort oli oikein mukava. Sain upean huoneen ja ravintolassa sai hyvää ruokaa, annoksina pöytään. Auringonlaskuun suunniteltu valoshow jäi armotta huomiossa toiseksi, tai ei se ehtinyt oikeastaan edes alkaa, sillä luonnon järjestämä näytös, massiivisin ja hienoin näkemäni ukkosmyrsky oli aivan valtava! 
Olin jo Ulurussa kuullut yölliset ukkoset ja kahlannut ulkovessaan nilkkoja myöden lätäköissä, mutta tämä oli aivan omaa luokkaansa. 

Valitettavasti ukkoset alkoivat uudestaan aamuyöstä ja aikaiseksi asetettu herätys täytyi perua. Tämän vuoksi en ehtinyt ajoissa Kings Canyonin oikeastaan ainoalle varsinaiselle vaellukselle, Rim walk tms., sille ainoalle, jonka vuoksi sinne ylipäätään kannattaa mennä.
Vaativimmat reitit suljetaan (myös Uluru-Kata Tjuta kansallispuistossa) jo klo 11.00, jos päivän sääennuste näyttää liian kuumaa (36°C). Kävelin sitten kanjonin pohjalla kulkevan polun, joka oli kyllä tosi kaunis. Se myötäili pientä jokea, mutta molemmin puolin kohoavat vuoren seinämät muistuttivat koko ajan, että varsinainen lenkki niiden päällä ja rinteillä jäi tekemättä.  

   

Quuppa ja Neumann duo-keikalla meikäläisen takapihalla Kings Valleyssa.

Mies joka tapasi dingon

Lauantaiaamuna heräilin aikaisin, sillä edessä oli reissun pisin ajomatka, n. 8 tuntia pelkkää ajoa kohti etelää. Kun vedin verhot sivuun, terassilla minua tuijotti kaksi dingoa.
Kun aloin kaivaa kameraa, ne siirtyivät vähän kauemmaksi, mutta toinen jäi uteliaana ihmettelemään minua edelleen. Välillä se nosti takajalkaa puun juurelle, ruopi päälle, ja pienen hetken se leikki häntänsä kanssa. Ihan kuin tavallinen koira.

Dingot ovat kuitenkin villieläimiä, arvaamattomia ja jopa aggressiivisia ihmistä kohtaan, joten niiden kanssa ei saa yrittää tehdä tuttavuutta, saati ruokkia niitä.  
Villieläimiä ruokkimalla ne saattavat osoittaa kesyyntymisen merkkejä, ne menettävät luontaisen halunsa välttää ja väistää ihmisiä, tyytyvät helppoon ruokaan, saavat ja levittävät tauteja. Eivätkä ne sitten kuitenkaan kesyynny vaan ovat aggressiivisia ja vaarallisia varsinkin lapsille, tai laumassa liikkuessaan ihan aikuisellekin ihmiselle.
Australiassa tehdään kyllä selväksi nämä asiat ja myös sakot ovat massiivisia esim. ruokkimisesta. 

Kunpa Suomessakin kaikki ihmiset ymmärtäisivät, että ihan samat luontosäännöt koskevat meidän villieläimiämme ja lintujamme: niitä ei pidä ruokkia eikä yrittää kesyttää. Eivät ne ole lemmikkejä. 
Minusta on peräti sairasta, että jotkut vanhemmat opettavat pikkukakaransa ajattelemaan, että luontokappaleet ovat leluja, joita saa kohdella oman tahtonsa mukaan, pelotella kun siltä tuntuu, ruokkia, ja siten tyydyttää omaa vallantunnetta.  

  

   

Tämä kuva ei ole minun huoneestani, liian viihtyisää.

Maanalaista menoa Coober Pedyssä

Sitten olikin aika suunnata kohta Etelä-Australiaa, ja takaisin ihmisten ilmoille rannikolle.
Matka oli kuitenkin niin pitkä, että se vaati yöpymisen Coober Pedyssä.

Ajoin ensimmäisen ajopäivän pitkän siirtymän kahdessa osassa. Ensin n. 3 tunnissa Stuart Highwaylle (se pohjoinen-etelä valtatie), jossa tankkaus, kolmioleipä ja vessatauko.
 Sitten takaisin rattiin ja n. 5 tuntia yhtä kyytiä Coober Pedyn kaivoskaupunkiin. Tai no yhden valokuvauspysähdyksen tein, kun ylitin Pohjoisen territorion ja Etelä-Australian rajan.

Coober Pedy on pieni kaivoskaupunki, tai pikemminkin minusta iso kylä. Sen tienvarret ovat täynnä pieniä ja isoja hiekkakasoja kilometrien ajan. Sitten perillä on isompia kuoppia ja koneita. Kaikki on hiekkapölyn peitossa. 

Hetken jouduin muistelemaan, miksi tänne edes halusin tulla, mutta sitten muistin jonkun dokkarin, jossa naureskeltiin maan alle rakennetuista hotelleista. Kaivoskaupunki nimittäin. Niinpä varasin Booking.comista Comfort Inn -ketjun hotellihuoneen, joka sijaitsee tosiaan maan alla. Vain respa oli maan tasalla. Ei se minuun tehnyt mitään vaikutusta, ja oli törkeän ylihintainen. Hotellin käytävät olivat hienot ja huoneessakin komeat kiviseinät, mutta kaikki muu tehty halvalla ja rumasti.

Viereisessä rakennuksessa, tai siis oikeastaan luolastossa, oli ihan hieno kaivostyön ja opaalin etsinnän museo. Aamulla museon läpi kyyristeltyäni hyppäsin autoon ja ajoin reilun 5 tuntia Port Augustaan. Ajettuani 11 päivää aavikolla, oli oikein miellyttävää nähdä jälleen meri ja hengittää tuulahdus raikasta meri-ilmaa. 

Huomenna maanantaina ajan Adeleideen, jossa vietän ainakin pari päivää asioita järjestellen. Sitten lähden kartoittamaan Australian etelärannikkoa. 
Sydneyyn palaan viimeistään 3.12. 

  

Keskellä aavikkoa tapasin tien varressa yhtäkkiä suomalaisia.