AUSTRALIAN ROAD TRIP (OSA 3): ETELÄ-RANNIKKO

 

                                                                                                             Sydney 3.12.2023




Itärannikon ja erämaan jälkeen oli aika viedä 6 viikkoinen road trip päätökseen ajamalla Australian eteläistä rannikkoa St Augustinesta Adeleideen, Great Ocean Roadia Melbourneen ja vielä takaisin Sydneyyn. Ihmemaa Ozissa tuli ajettua lopulta yli 10.000 km.
  
Tässä kirjoituksessa kokemuksia tältä viimeiseltä pätkältä, mutta myös yleisiä huomioita Australiasta.


   

Port Augustinesta Adeleideen

Vaikka pikkukaupunki Port Augustine ei sinällään ollut kummoinen, sinne pääseminen aiheutti suurta mielihyvää, sillä olin selviytynyt outbackista, valtavasta erämaasta ongelmitta, ja ennen kaikkea toteuttanut pitkäaikaisen haaveeni. Jostain syystä minun mieleni on rakennettu niin, että tuommoiset vähän kummalliset ja askeettiset paikat, joissa on jotain tavoiteltavaa, jättävät paljon syvemmän jäljen kuin hienot biitsit tai hotellit uima-altaineen.

St Augustinessa näin meren ensimmäisen kerran sitten Cairnsin. Olin ajatellut, että voin viipyä siellä toisenkin yön, jos kaupunki miellyttää. Motellini oli kuitenkin aika kälyinen ja kun kaupungissakaan ei ollut mitään minulle, niin päätin säästää tuon aikatauluni salliman bonus-päivän myöhempään.

Ajoin lyhyen 300 km siirtymän Adeleideen, joka osoittautui ihan miellyttäväksi kaupungiksi. Se on 1,4 miljoonan asukkaan suurkaupunki ja Etelä-Australian osavaltion pääkaupunki. Etelä-Australia on muuten ainoa osavaltio, jolla on maaraja muihin osavaltioihin. Erämaaraja, mutta kuitenkin.

Motelliltani pääsi ratikalla kätevästi keskustaan, joka ei suinkaan sijaitse meren rannassa, vaan n. 30 min päässä sisämaahan päin. Kaupungin ydinkeskusta on neliön muotoinen, jota ympäröi kaikkialta hienot ja isot puistot. tavallaan se on kuin keskellä metsää, irrallaan muista kaupunginosista. Neliön kukin sivu on nimetty terassiksi: West Terrace, North Terrace…
Neliön keskellä on Victorian aukio ja sen vieressä upea kauppahalli, jossa söin kahdessakin paikassa, mainioita kala-tacoja sekä erittäin hyvän lihaleivän, jossa oli pitkään haudutettua härkää ja tajuttoman hyvät kastikkeet. Kysyin kahteen kertaan, mutta en kehdannut kolmatta, kun en saanut murteesta taas mitään selvää, joten epäselväksi jäi mistä tuo makean suolainen soosi oli tehty. En tunnistanut sellaista koskaan ennen syöneeni.

Adeleiden keskusta on todella kaunis, sillä siellä on säilynyt paljon vanhoja rakennuksia. Jostain luin, että kaupunki on säilynyt niin hyvin, koska se välttyi aikanaan kultaryntäyksen lieveilmiöiltä.
En ihan ymmärtänyt logiikkaa, mutta uskotaan. Adeleide eroaa muista vanhoista suurista kaupungeista siinä, että sitä eivät perustaneet brittien karkottamat rangaistusvangit vaan ihan tavalliset siirtolaiset.

Vierailin mm. vanhassa (osa)valtion kirjastossa, joka on upean näköinen. Valtavan kokoinen vanha puoli toimii käytännössä lukusalina, ja uuden siiven todellisen kirjastokäytön lisäksi siellä näytti olevan kaikenlaista aktiviteettia ihan meidän kirjastojemme tapaan. 

Löysin ison kirjakaupan, josta sain hankittua pari kevyttä ja näppärän tuntuista Lonely Planetin suunnittelukarttaa, joiden avulla olen päässyt eteenpäin Uuden-Seelannin ja Patagonian reissun suunnittelussa.

Minun piti käydä katsomassa paikkaa, jossa Mika Häkkinen ajoi vuonna 1995 F1:ssä pahan kolarin ja meinasi kuolla, mutta unohdin. Siihen aikaan olin muutaman vuoden vähän aikaa kiinnostunut formuloistakin, mutta kun kerran nyt unohdin, niin se kertonee, että en ole enää.

Adeleide on sellainen kaupunki, jossa voisin (parin päivän kokemuksella) hyvinkin asua, mutta toisaalta tuskin sinne lomalle enää eksyn.

  

Adeleiden kirjaston vanhan puolen charmia

Great Ocean Roadia kohti Melbournea

Adeleidesta jatkoin loputtomien viiniviljelysten lomassa Nelsoniin, joka on pieni kylä ihan Etelä-Australian ja Victorian osavaltion rajalla. Kello hyppäsi taas 30 min eteenpäin. Yksi nelsonilainen kertoi, että hermot ovat koetuksella, kun vie esim. lapsia kouluun vain parin kilometrin päähän, mutta rajan yli, niin välissä aikavyöhyke vaihtuu. Ja vielä hankalampaa on, kun puhelimen kello vaihtelee itse aikaa sattumanvaraisesti, kun se ei paikallista aina oikein sijaintiaan.

Nelsonin seudulta Booking.com ei tarjonnut mitään vaihtoehtoja, joten arvoin itselleni Google Mapsista huoneen eräästä homestaysta, joka oli kunnostettu vanhan poliisiaseman tiloihin. Oikein kodikas paikka ja viihdyin oikeastaan hyvin, vaikka ensin pelkäsin vilustuvani, sillä ulkolämpötila oli pudonnut äkisti puoleen. Vielä pari päivää aiemmin erämaassa oli ollut 30-38°C ja nyt tärisin vasta kesää aloittelevassa Nelsonissa 15°C koleudessa. Onneksi toivuin uusavuttomuudestani ja tajusin pistää irtopatterin töpselin seinään. Huoneesta tuli todella miellyttävä. En osaa ehkä selittää, mutta tunsin sellaista syksyisen mökkeilyn lämpöä, joka ei ole itsestään selvää vaan siinä säilyy tietoisuus ja arvostus villasukkia ja hohkaavaa lämmönlähdettä kohtaan.  

Nelsonissa ei ole kai totuttu juuri kaltaisiini sattumalta tuleviin turisteihin, sillä kylän ainoa kioski/kahvila/ravintola meni kiinni klo 17.00. Myöhästyin 5 minuuttia.
Majapaikkani tarjosi illallista, mutta se olisi pitänyt osata varata edellisenä päivänä. Emäntä neuvoi minut huoltamolle, josta ostin tyhjäksi snack-tiskin päivän (tai ehkä useamman) kuumalampun alla kuivuneet kananugetit, fish and chipsit ja muut paneroidut suupalat. Nelson on kuulemma ihan keskeinen paikka pitkiä patikkaretkiä tekeville, mutta ilmeisesti he suunnittelevat menemisensä paremmin.


Nelsoniin olin suunnitellut yöpysähdyksen, koska katsoin sieltä ehtiväni hyvissä ajoin Peterboroughiin, ihan Great Ocean Roadin (GOR) länsiportille. Laskin, että kun olen siellä heti klo 14.00, kun check-in seuraavaan majoituspaikkaan aukeaa, ehdin vielä laukut kämpille heitettyäni katsomaan reitin kuuluisimmat näköalapaikat. Sääennusteet nimittäin povasivat seuraavalle päivälle sateita, joten halusin nähdä apostolit hyvän sään aikana. Kerrankin olin järkevä.

  

Meri huuhtoo Twelwe Apostoles monumentit aikanaan syleilyynsä

  

The Grotto

Great Ocean Road muodostuu kolmesta lohkosta. Idästä länteen päin ajaessa, joka lienee se tavallisin kulkusuunta 

1) ensimmäisenä on Torquaysta Apollo Bayhin asti upeaa ihan meren rantaa kulkevaa, mutkittelevaa rantatietä n. 100 km. Juuri sellaista mistä tien nimikin lienee peräisin. 

2) Sitten Apollo Bayn jälkeen, Cape Otwaysta alkaen tie uppoaa mystiseen satumetsään, joka on täynnä Austaralian luonnolle tyypillisiä, muualla maailmassa usein näkemättömiä eläimiä.
Siellä näin ensimmäisen vapaana liikkuneen koalan konttaavan tien yli. Sellaiselta vauvan ryömimisen ja konttauksen sekoitukselta se näytti. Onneksi näin ajoissa ja ehdin väistää, mutta pysähtyä en uskaltanut, kun perässä tuli autoja.  Ja kohta myöhemmin näin autojen pysähtyneen tien reunaan ja ihmisten tähyilevän puihin. Arvasin tietysti, että heillä oli koalahavainto, ja vanhalla 90-luvun erotuomarin härskiydellä löysin kolon omalle autollenikin. Täytyy myöntää, että koalat ovat ihan tavattoman suloisia.
Tällä kauempana rannasta kulkevalla pätkällä on myös pieniä pistoteitä, joita pitkin pääsee myös autolla yhdelle majakalle ja muutamille rannoille. Pääosin ihmiset liikkuvat siellä kuitenkin patikoiden.
Yksi tällainen saavutettavissa oleva hieno ranta on Johanna Beach jonne motivoiduin tietysti menemään suomalaisen suuhun taipuvan nimen takia. Jo yksin rantaan vievä tie on aivan mahtava – vahva suositus, jos GOR:lle menet. 

Nimistä puheenollen, myöhemmin vastaan tulivat myös Ulladulla ja Minnamurra.

3) Tien viimeisellä (itäisimmällä) lohkolla Great Ocean Road kulkee korkealla kalliolla näköetäisyyden päässä jyrkänteestä. Tälle pätkälle ominaista on, että sieltä löytyvät GOR:n valokuvatuimmat ja kuuluisimmat maamerkit, kärjessä tietenkin Twelwe Apostoles. Rannan tuntumassa meressä seisovat valtavat kivipaasit ovat kieltämättä näyttävä luonnonihme, mutta katoava sellainen.
Eroosion seurauksena jo muutama ”apostoli” on romahtanut, samoin vähän matkan päässä oleva ”London Bridge”. Silti tuolla pätkällä riittää ihmeteltävää ja kauniita kalliomuodostelmia, meren aaltojen väsymättä muotoilemia luolia, poukamia, reikiä, koloja, niiden päälle muodostuneita kaaria ja luonnonaltaita.

Minä ajoin Great Ocean Roadin väärään suuntaan, lännestä itään. Porukalla matkustaville ehkä perinteinen idästä länteen suunta on vähän parempi, sillä pysähdyspaikat ovat silloin oman kaistan puolella. Kuskin kannalta, ja siis yksin reissaavalle, minun länsi-itä valinta oli parempi, koska kuskin puolelta näki esteettömämmin kuin auton läpi. Mainitsemiani pysähdyspaikkoja on kuitenkin ihmeellisen vähän australialaisten ylivarovaisen liikennekulttuurin vuoksi, mutta tästä lisää vähän myöhemmin.  
       
Yövyin yhden yön Apollo Bayssa, joka on aika hyvä paikka tähän tarkoitukseen. Jos olet patikoijatyyppiä, niin sieltä on lyhyin matka Cape Otwayn poluille, joissa voi viettää yön yli retkiäkin. Ja jos et, niin sieltä kun lähtee aamusta liikkeelle, ehtii tehdä pari pistoa autiorannoille sekä vielä ajoissa lopun Apostoleja ihmettelemään. Näinhän minäkin tein, vain päinvastaisessa järjestyksessä, enkä tietenkään ole tätä aikataulua itse keksinyt.    


  

Apollo Baysta alaken satoi viikon

Melbourne

Melbournessa jouduin viettämään yhden yön laitakaupungin halvassa homestayssa, kun en löytänyt keskustasta järkevää ja kohtuullisen hintaista majoitusta la-su yölle. Näin pitkään reissuun tulee väistämättä ”ohi” -päiviä, 
Tällöin on mielestäni järkevää myös säästää kaikesta turhasta. Majoittua halvalla, syödä edullisesti ja hoitaa alta välttämättömiä asioita. Kävin ostamassa Resmedin kaupasta uuden CPAP-maskin, kun heinäkuun alussa käyttöön otettu alkaa näyttää loppuun nukutulta. Australiassa uniapnealaitteiden käyttö lienee yleistä, koska laitakaupungin ostoskadulla olevassa liikkeessä oli sunnuntaina melkoinen vilske. Löysin googlaamalla Melbournesta vielä 5 muuta varusteita myyvää liikettä.

Varsinainen majoitukseni oli upea asunto pilvenpiirtäjän 30. kerroksessa ihan kaupungin ytimessä, CBD:ssä, kuten ydinkeskustaa kutsutaan. Kämppä oli niin viihtyisä, että vähän juutuinkin sinne, mutta enemmänkin sen takia, että Apollo Baysta alkaen satoi yli viikon yhteen mittaan. Siis myös Melbournessa.

Melbournessa ja sen laitamilla oli kuitenkin ohjelmaa, joihin menin tietenkin, satoi tai paistoi. CBD:ssä sijaitsee pieni kuja, joka on nimetty kunnianosoituksena AC/DC orkesterille, jonka jäsenet asuivat kaupungissa sen tehdessä läpimurtoa. Angus Young ja Bon Scott löytyvät maalattuina kujan seiniltä, mutta löytyi seiniltä muitakin rockin klassikoita. Kumpikaan äijistä ei ole Melbournesta kotoisin, ei edes Australiasta sillä molemmat ovat syntyneet Skotlannissa, ja Australiassakin elivät lapsuutensa ihan päinvastaisella puolen mannerta. Scott länsirannikon Perthissä, Young komppikitaristiveljensä kanssa Sydneyssä, mutta läpimurron aikoihin siis toisensa löytänyt bändi vaikutti Melbournessa. Ei kuitenkaan tällä kujalla, vaan St. Kildan idyllisessä kaupunginosassa sijainneessa kämpässä, jonka naapurissa asunut Rosie, on ikuistettu yhteen bändin ensimmäisistä hiteistä Whole Lotta Rosie.
Minä tutustuin bändiin Tampereen Lamminpäässä. Muistan kummallisen hyvin, kun yläasteen koulukaverini Marko Säynekoski esitteli lapsuudenkodissaan minulle albumin Back in Black. 
Se oli ensimmäinen albumi, jossa lauloi Brian Johnson, sillä Bon Scott oli kuollut viinaan vähän aikaisemmin. Kun bändiin tutustuin vähän paremmin, pidin Scottin aikaisesta aaseedeeseestä vielä enemmän, kun se oli vähän enemmän bluesia. Säykistä tuli muuten sittemmin musiikkitoimittaja, joka näkyy kirjoittavan mm. Soundiin ihan säännöllisesti. Olen joskus kiitellyt Clasun koulukavereiden suurta vaikutusta musiikkiharrastukseni heräämisessä, mutta en muista olenko maininnut koskaan Säykkiä. Kyllä hän oli ehdottomasti yksi ihan ensimmäisiä vaikuttajia.


  

St. Kildan talo jossa AC/DC piti majaa ja jonka naapurinmuijalta
sai nimensä iskusävelmä Whole Lotta Rosie

AC/DC Lanella seinästä reväistyn näköinen Bon Scott

Melbourneen olin aikatauluttanut myös elokuvissa käynnin, sillä olihan Napoleon leffa tullut ensi-iltaan edellisellä viikolla. Olihan elokuvalla hetkensä, ja mahtipontiset joukkokohtaukset olivat visuaalisesti hienoja, mutta minä en ihmeemmin piittaa sotaleffoista muutenkaan. Ridley Scott oli tehnyt tästä rakkauselokuvan, jolle karheaa tartuntapintaa antoivat minusta vähän irralliset     
sodat, joiden keskeinen tehtävä oli kai sitoa leffaa historiaan ja aikaan. Minusta Napoleonin tarinassa olisi niin paljon muutakin kerrottavaa, syvempiä tasoja, jotka kertoisivat paitsi miehestä, myös meidän ajastamme. Ranskassa on kuulemma närkästytty Scottin antamista lausunnoista, joissa hän tyypillisenä brittinä toistaa Napoleonin pituuteen liittyvää psykologista väitettä ja yrittää sillä selittää Napoleonin tarvetta kompensoida pituuttaan sotaisuudella.
Historian tutkijoiden mukaan Napoleon oli kuitenkin kutakuinkin keskimittainen sen ajan ranskalainen mies, 165-169 cm. Sen sijaan ohjaaja Scott itse on selvästi lyhyempi (174 cm) kuin aikamme brittimiesten keskipituus 178,2 cm. Enemmän kuin tyhjänpäiväiset detaljit, harmittaa että Napoleon, jonka elämässä olisi aineksia, vaikka kuinka laajaan, monitasoiseen ja mahtavaan pitkään laatusarjaan, jää tämän elokuvan myötä todennäköisesti tekemättä. 
Leikin vielä kriitikkoa ja totean näyttelijöistä, että heidän katson onnistuvan työssään, jos he pystyvät häivyttämään oman persoonansa, että katsojat näkevät Napoleonin, eikä Joaquin Phoenixiä esittämässä Napoleonia. Tämä onnistui kyllä työssään erinomaisesti, mutta Vanessa Kirby oli kyllä ihan liian kaunis esittämään Josephinea. Ainakin minä näin koko ajan vain Vanessan.  

Melbournesta lähteissä ajoin Mornington Peninsulan kauniiseen niemeen, sillä siellä sijaitsee kaunis The Briars tila, jossa on lääniä niin patikoijille, koululaisryhmille retkeilyyn ja ennen kaikkea eläimille rauhoitettuun elämään. Todella upeiden maisemien keskellä on The Briars majatalo, jonka aikanaan (1846) rakensi Alexander Balcombe. Hän oli syntyjään St Helenan saarelta ja asunut siellä Briars House nimisessä talossa, johon sijoitettiin muutamaksi kuukaudeksi asumaan myös Ranskan keisari Napoleon Bonabarte. Napoleon piti juuri Briarsin ajastaan St Helenalla eniten, sillä hän sai seuraa kahdesta pikkulapsesta, Alexanderista ja hänen siskostaan, jotka eivät osanneet välittää vieraaksi tuodun sedän taustasta. Kun Balcombe myöhemmin muutti Australiaan, myös hän muisti tuota aikaa niin lämmöllä, että halusi rakentaa tarkasti samanlaisen rakennuksen kuin mitä Briars House Atlantin pikkusaarella oli ollut. 
Ja kyllähän talossa samoja piirteitä edelleen on, vaikka se on toiminutkin jo aikansa homestay asuntolana retkeilijöille. Talo oli parhaillaan remontissa mutta sain luvan käydä pihalla ja kurkistella ikkunoista. Puistonvartijana toimiva nainen oli kiinnostunut ja vaikuttunut, kun kerroin oman taustani asiaan, että kävin juuri elokuussa St Helenalla alkuperäisessä Briars Housessa. 


  

The Briars House Melbourne's

  

Alkuperäinen Briars House St. Helenalla.
Onhan niissä samaa näköä, mm. kattorakenteet.

Viimeisellä rannalla  

Shire of Mornington Peninsula niemen lisäksi olin varannut aikaa upealle Philip Islandille. Molemmista piti löytyä vaikka mitä luonnonihmeitä, luonnonvaraisista pingviineistä, emuihin, koaloihin ja kenguruihin, pelikaaneihin ja lukemattomiin lintumerkkeihin. Minä en oikein laske mitään arvoa sille, että näkisin eläimen jossain eläintarhassa, vangittuna. Villieläin vapaana ja kesyyntymättömänä on uljas näky, mutta en halua suosia elukoitten kustannuksella luotua bisnestä. Ehkä juuri tämän periaatteellisuuden vuoksi minulla ei ole yhtään kunnon kuvaa koaloista tai edes kenguruista. Muuta kuin verkkokalvollani, hyvä niin.

Juuri tuolloin sade alkoi kuitenkin kiihtyä, meren rannalla se tarkoitti myös myrskyä, jonka keskellä pysäköity autokin meinasi siirtyä kylki edellä naapuriruutuun. Adventtisohjon sijaan kahlasin tänä vuonna viikon verran tulvavesissä. Yleensä tähän aikaan täällä on kuulemma ongelmia lähinnä kuumuuden kanssa.

Patikoinnin saattoi unohtaa jo turvallisuussyistä, mutta ei minua kyllä huvittanutkaan lähteä kastumaan, kun lämmityslaitteita ei ainakaan motellitason majoituksissa ole, ja kuten olin saanut huomata, ei juuri paremmissakaan. Vaatteiden kuivumisesta ei olisi ollut siis mitään tietoa.
Ajoin kuitenkin aika lähellä rannikkoa, yövyin muutamassa motellissa, mutta luovuin suosilla unelmoimasta Victorian rannikon nähtävyyksien näkemisestä. Jos joskus saan mahdollisuuden, palaan tänne vielä joskus mielelläni, sillä todella kauniilta alue näytti. Niin rannikon pienet kaupungit kuin sisämaan vuoristoisemmat alueet ja vehreät laaksot.

Näille seuduille, Melbournen lähistölle rannikolle sijoittuu Nevil Shuten kuuluisa maailmanlopun odotuksesta kertova On the Beach (Viimeisellä rannalla) -kirja. Kirjassa tuhon tuo maailmansodan jälkeinen ydinlaskeuma, joka lopulta tavoittaa maailman viimeisimmänkin kolkan. Tuolta onneksi vältyin, mutta myrsky ja tulvat tuoneet sateet antoivat vähän tunnelmaa maailmanlopusta.


  

Kun vettä tulee niin paljon, että kastelujärjestelmät ovat
polvia myöden veden peitossa.

Highway to hell

Yhteenvetoa road tripista Australiassa.

Luovutin auton 6 viikon jälkeen takaisin aurinkoiseen Sydneyyn. 
Kilometrejä ehti kertyä tarkalleen 10.496. 
Mitsubishi ASX osoittautui oikein hyväksi kulkupeliksi yhden hengen road tripille. Se kiihtyi oikein mukavasti käskettäessä, siinä on tosi isot peilit, ja se on kelpo ajettava. Vaikka se on kompakti SUV, se pysyi tukevasti tiessä kiinni. Vähän korkeampi ja pystympi ajoasento palkitsi eikä autosta nousu pitkän ajon jälkeenkään tuottanut koskaan vaikeuksia. 

Auton vuokraus Australiassa on melko kallista. Jucy on maanosan tunnetuin halpisvuokraamo ja sinne minä maksoin autosta 2300€. Polttoaine (91) maksoi 1,85-2,98$ (1,12-1,81 €)/litra.
Tietulleja oli vain ihan suurimpien kaupunkien ohitusteillä ja ne olivat niin halpoja, etten ole kiinnittänyt niihin huomiota, kun ne veloitetaan automaattisesti vuokraamon laskussani.
Yhdensuunnan maksut (one way fee) ovat todella kovia, mutta ovathan etäisyydetkin pitkiä.
Vakuutuksien kanssa kannattaa olla tarkkana. Perusvakuutus ei pidä sisällään juuri mitään, joten maksoin suosilla mahdollisimman kattavan vakuutuksen, joka siis mukana tuossa vuokraushinnassani. Perusvakuutuksen mukaan esim. moottoririkko ja auton hinaus, siis kun vuokraamo antaa sinulle paskan auton, ja viat joille et itse voi mitään, kuuluvat asiakkaan vastuulle, jos ei niitä ole lisävakuutuksella hoitanut. 

Ajaminen Australiassa on suomalaiselle varsin helppoa. Näin varsinkin siksi, että australialaiset ovat suomalaisten tapaan sääntöuskovaisia. Minä pidän siitä, että vilkkua täällä käytetään hyvin.
Myös moralismi on hyvin suomalaista, sääntöjen rikkojaan ei osata oikein suhtautua, vaikkei sillä olisi mitään merkitystä tilanteessa. Tältä osin täällä ollaan jopa pölhömpiä kuin Suomessa. Jos pysähdyt tien reunaan, jossa ei ole erikseen sitä varten merkittyä paikkaa, tai yrität tehdä U-käännöstä ajettuasi harhaan, niin tööttö soi takuuvarmasti, sillä nämä on Australiassa kielletty. Sillä ei ole juuri merkitystä vaarannatko liikennettä vai et, esim. tyhjällä parkkipaikalla jos ajat ruutujen yli, niin se toinen lähistölle sattunut autoilija jähmettyy, kun ei tiedä mitä pitäisi tehdä, vaikka hän on 50 metrin päässä sinusta. Tai jos tien sivussa odotat, että takaa tuleva ajaa ohi voidaksesi kääntää autosi, niin tuo takaa tuleva pysähtyy kauhuissaan, paskoo housuihinsa tai soittaa torvea.
Jos Afrikassa, Indonesiassa jne. ehdin tottua sihen, että tööttöä käytetään varoittamaan kanssakulkijaa, että ”huomasithan, että minä olen täältä tulossa, ota varovasti” niin täällä sitä käytetään suomalaiseen tapaan tuomitsemaan toisten tekeminen.

Australialainen sääntöuskovaisuus näkyy muuallakin kuin liikenteessä. Se on oikeastaan ihan sairasta. Kaupassa jos kuljet väärästä ovesta tai asetat ostoskorisi kassalla väärälle tasolle, niin koko toiminta pysähtyy. Majoittuessasi saat todennäköisesti luettavaksi ja allekirjoitettavaksi 3-4 sivua pitkät säännöt ja ohjeet. 
Sitten kun voitan Eurojackpotissa tulen tänne taas ja otan mukaan juristit, jotka kulkevat viikon edelläni ja käyvät kälyisimmänkin motellin isännän kanssa läpi pykälä pykälältä kaikki säännöt ja ohjeet, niiden lainmukaisuuden, tulkinnat, perustuslaillisen ja kansainvälisten ihmisoikeuksien näkökulman, ja vasta sitten suostun maksamaan sen 60 dollaria yöstä. Kalliiksihan se minulle tulee, se juristien palkka, mutta oppivathan tärkeilemään pykälillään.

Minä koin ristiriitaisena, ja tietenkin ihan hölmönä, että kaiken turvallisuushössötyksen ohessa nopeusrajoitukset olivat huonokuntoisilla sivuteilläkin ihmeen korkeita. Varsinkin Pohjoisella Territoriolla oli pomppuisia ja kapeita kaistoja, teitä, joissa ei ollut reunaviivan jälkeen pinnoitetta yhtään. Jos 130 km nopeudessa olisi rengas tippunut tieltä, olisi auto saattanut hyvinkin lähteä käsistä. Siksi esim. rekkoja kohdatessa tai ohittaessa täytyi ratista pitää kunnolla kiinni, ettei tuuli tai ilmavirta heilauta autoa yhtään sivusuunnassa.

Epäloogista on myös se, että ohituskaistan päättyessä, Australiassa hitaampi joutuu sulautumaan ohittajien sekaan. Tämä johti pari kertaa silminnäkijän kulmasta vaarallisen näköiseen tilanteeseen, kun hitaammin ajava joutui väistämään ja painamaan jopa jarrua, kun joku lähti vielä loppumetreillä ohittamaan.
Sitten oli niitä tuhnuja joilla ohittaminen kesti ikuisuuden, kun ei painettu kunnolla kaasua edes ohittaessa. Sellaiset kuljettajat ovat todella ärsyttäviä ja vaarallisia.
Suomalainen malli, että ohittajan pitää huolehtia, että pystyy palaamaan muun liikenteen sekaan, on paljon järkevämpi.

Toinen täysin sekopäinen tapa on, että esim. rekat saattavat näyttää takana ohituspaikkaa kyttäävälle vilkulla, että tie edessä on vapaa. Ongelma on vaan siinä, että he näyttävät vilkulla juuri sille puolen, jolta olet ohittamassa! Siis täällä oikealle. Tuo signaalihan tarkoittaa Euroopassa ja Amerikassa pikemminkin, että älä lähde ohittamaan ainakaan nyt – edessä on tulossa jotain. Asioissa voi olla erilaisia käytäntöjä, hyväksyn sen, mutta eikö silloinkin pitäisi olla joku logiikka? Kai täälläkin ole sääntö, ettei vilkuttavaa autoa saa ohittaa ainakaan sieltä vilkun puolelta? Ja nämä siis kehottavat ohittamaan oikealta, kun vilkuttavat oikealle. En minä ainakaan uskaltanut lähteä ohittamaan juuri silloin.

Vääränpuolinen liikenne tuotti loppuun asti pientä harmitusta, mutta ei yhtään vaaratilannetta.
Yhä autoa palauttaessani, vuokraamon pihaan kääntyessäni, pyyhkijät hinkkasivat kuivaa tuulilasia vielä kertaalleen.

Ja tämähän jatkuu heti perään Uudessa-Seelannissa, joten keskittyä pitää jatkossakin.

  

Ennen auton palautusta Sydneyyn, auto piti tyhjentää
mm. tyhjistä pulloista.

Ensi kerralla porukalla

Jos ikää ja terveyttä riittää, ja jos elämäntilanne sen sallii, niin haluan ehdottomasti palata Australiaan vielä joskus. 

Ei enää osana tällaista pitkää matkaa vaan keskitetymmin juuri sinne. Itärannikolla on vielä vaikka kuinka paljon näkemättä eikä nyt käydyissäkään montaa paikkaa, johon en voisi mennä uudestaan. Etelärannikko meni aika pahasti ohi tosi huonojen ilmojen takia. Se oli kuitenkin niin kaunista aluetta, että sinne haluan palata kaikkein eniten. Ja tietysti nyt kokonaan välistä jäänyt länsiranta (Perth ja muut) sekä ihan pohjoisin osa (Darwin ja Kakadun kansallispuisto) olisi hieno nähdä.

Kuten on ehkä käynyt ilmi, outback teki minuun kaikkein suurimman vaikutuksen, mutta sinne en koe enää tarvetta palata. Se on upea, mutta ei siitä miksikään muutu. Toivottavasti.

Yhtä kaikki, joku päivä kenties palaan paremmin valmistautuneena ja toivottavasti en yksin. 
Kuten olen jollain aiemmalla road tripilläni todennut, että yksin ajamisen harmillisin puoli on, että vieressä ei ole kartanlukijaa, googlettajaa, joka siinä ajon aikana katsoisi mitä kautta kannattaa ajaa, mihin pysähtyä, varaisi ravintoloita yms. Jos jokaista asiaa pysähtyy tutkimaan etukäteen, ei pääse koskaan perille tai jos sen tekee jo kotona, tieto ehtii vanhentua.
Pitkän yksin tehdyn reissun ikävimpiä puolia on, että välillä väsyy etsimään koko ajan jotain.

Huomenna matka jatkuu Uuteen-Seelantiin.

  

Paras otokseni aiheesta: Koala

Paras otokseni aiheesta: Kenguru