AITUTAKI JA RAROTONGA (COOKINSAARET)

 

                                                                                               Muri, Rarotonga 11.1.2024


Kaksi viikkoa keskellä Tyyntämerta Tammikuun alussa kuulostaa juuri niin hienolta kuin se olikin.
Kahden tiivistahtisen road tripin, Australian ja Uuden-Seelannin yli 2 kuukauden autoilun jälkeen, olin arvellut kaipaavani paria ”lomaviikkoa” reissaamisen väliin. Hyvin mietitty, totean itseeni tyytyväisenä nyt kun lähden reissun neljänteen vaiheeseen, ison meren yli kohti Etelä-Amerikkaa. 

Sitä ennen pari kaunista riviä Cookinsaarilta.

  

Aikavyöhykkeet 

Pääsin leikkimään aikavyöhykkeillä, kun olin sekä ensimmäisten joukossa juhlimassa uutta vuotta 2024 Aucklandissa, että ihan viimeisten joukossa Rarotongalla, Cooksaarilla. Vähän erikoista on ollut se, että kun olin tottunut olemaan reissussa koko ajan enemmän tai vähemmän Suomea edellä, niin tällä hetkellä olenkin maksimaaliset 12 tuntia jäljessä.

Kuten olen aiemmin kertonut, minua kiehtovat nämä tämmöiset, ei voi sanoa luonnon eikä edes maantieteen kummallisuudet, sillä aikavyöhykkeethän ovat vain ihmisten päättämiä juttuja.
Kai se on jossain räknätty, että näin on parempi, että kaikkialla maailmassa sama kellonaika tarkoittaa suurin piirtein samaa. Voisihan nimittäin olla niinkin, että kaikkialla maailmassa olisi vain yksi kellonaika, ja sitten päivänvalo olisi vaan eri paikoissa eri kellonaikaan.
Kun Dolly Parton laulaa ”working 9 to 5”, niin sekin menisi heti vaihtoon, sillä jos nyt lähtökohtaisesti Lontoota/Greenwichiä pidettäisiin edelleen nykyisessä päivärytmissä, niin nashvillelaisen Dollyn pitäisi laulaa tavallista päivätyötä kuvatakseen ”working 3 to 11”. 
Suomessa Matti Rönkä toteaisi ”Hyvää iltaa” klo 22.30. 

Kun reissua suunnitellessa ehdin hetken olla huolissani, että mitenkähän jaksan kun 7 tunnin aikaero Amerikkaankin sotkee jo unirytmin, varsinkin sieltä palatessa, niin nyt Aucklandin ja Rarotongan aikaero on peräti 23 tuntia! Onneksi oivalsin aika pian, että elimistöni ei taida huomata, että siinä välissä vaihtuu vain ihmisen keksimä vuorokausi. Auringonvalon suhteen aikaeroa on vain 1 tunti.

Suurempi muutos on edessä ihan kohta, kun lennän Sydneyn kautta Chilen Santiagoon, jolloin todellistakin aikaeroa on 10 tuntia. Yö ja päivä heittävät melko totaalisesti nurinniskoin.
Vähemmän varmaan huomaan, että siinä samalla saan taas melkein kokonaisen vuorokauden lisää elämääni. Sen saman, jonka olen menettänyt hivuttautuessani vaiheittain itään päin, ja jota suuntaa jatkan taas kevään aikana aina Suomeen asti. Kunnes ollaan +/-0 tilanteessa. 
Turha reissu.

  

Kahdet uuden vuoden juhlat

Uusi vuosi kahteen kertaan ei ollut niin hyvä idea kuin miltä se kuulostaa.
Voi olla, että ajan mittaan oivallus kasvaa vielä korkoa, mutta juuri nyt siihen panostaminen ei tunnu ihan niin hienolta kuin kuvittelin. Sidoin koko reissun aikataulun nimittäin tähän ideaan, kuten olen kertonut. 

Osuihan se (Auckland-Cooksaaret) hyvin lähelle oikeaa paikkaansa suunnitelmassa muutenkin, kun kerta halusin selvitä reissusta menettämällä vain yhden koriksen pelikauden, mutta pientä säätöä olisin voinut tehdä ilman tuota pakkomiellettä.

Aucklandissa onnistuin hotellin valinnassa hyvin. President Hotel on nimestään huolimatta vähän tunkkaisen hajuinen, ei yksin minun ikkunattomassa huoneessani, mutta sijainti on uudenvuoden vaihtumista ajatellen erinomainen. Se sijaitsee n. 200 metrin päässä Skytowerista, josta ammutaan vuosittain maailman ensimmäiset raketit, joten tuo vähän Näsinneulan näköinen torni on tuttu suomalaisillekin uutisten seuraajille. Sydneyn ilotulituksethan ovat vasta 2 tuntia myöhemmin.

Otin vuoden 2024 vastaan muutaman metrin päässä hotellini etuovesta. Katu oli tupaten täynnä väkeä, tietenkin, mutta meininki oli iloista eikä känniääliöitä näkynyt ainuttakaan. Kysyin asiaa respasta, joka kertoi, että kyllä myös Kiwi-kansa juhlii humalahakuisesti, mutta vasta rakettien jälkeen.

Minä menin heti vuoden vaihduttua nukkumaan, sillä vain muutaman tunnin unien jälkeen oli lähtö lentoasemalle. Aucklandista Rarotongalle suuntautuvalla tammikuun 1.päivän aamulennolla oli lähes yksinomaan kotiin palaavia Cookinsaarten kasvatteja. Vain muutama muu turisti lisäkseni. 

Päästyäni resorttiini, tunnelmaa vähän latisti, että kaikki aaton illallispöydät oli varattu, ja minulle tarjottiin ruokailua oman kämppäni terassilla. Mikäs siinä muuten, huoneeni terassi oli ihan parhaalla paikalla, suoraan merelle päin, mutta juuri sinä iltana olisin toivonut saavani vähän yhteisöllisyyden kokemusta. Itse olen vähän huono tunkemaan porukoihin, joten ilta kului kuten muutkin illat reissussa. Yksin.

Yksin joko on tai ei ole, ei siihen pohjimmiltaan liity mitään arvovarauksia, ei se ole hyvä tai huono asia. Yksinäisyys sen sijaan on useimpien mielestä ikävä tunne, eikä minulla yleensä ole sen tunteen hallinnan kanssa ongelmia, mutta nyt koin voimakkainta yksinäisyyden tunnetta tämän puolen vuoden aikana.

  

 
Rarotonga

Cookinsaaret on saariryhmä Tyynellämerellä. Se on käytännössä itsenäinen kaikilta osin, mutta on Uuden-Seelannin liitännäisvaltio. Käytännössä tämä tarkoittaa, että saarten puolustus- ja ulkopolitiikkaa hoidetaan Wellingtonista, mutta päätösvalta viime kädessä on saarivaltiolla itsellään. Ilmeisesti tämän Kiwi-yhteyden (Uusi-Seelanti) takia myös täällä valtion muodollinen päämies on hörökorva Charles III. Valuutta on yhteinen NZD, mutta saarilla on muutama oma kolikko, mm. kolmikulmainen 2 NZD on kuulemma keräilijöiden suosiossa.

Mikä olennaista, maa on kuitenkin parlamentaarinen demokratia. En ole tullut ajatelleeksi, reissun aikana olen vasta oppinut, että esimerkiksi Yhdysvallat ei ole parlamentaarinen demokratia. Se on ”vain” demokratia. Ero on ainakin siinä, että kun esim. Suomessa hallituksen täytyy nauttia Eduskunnan luottamusta, niin Yhdysvalloissa hallituksen täytyy nauttia presidentin luottamusta. Mielenkiintoinen ero, mutta tuli koetelluksi Suomessakin 1981, kun Kekkonen kehotti hallitusta eroamaan, mutta tuleva presidentti Mauno Koivisto totesi, että hallitus jatkaa niin kauan kuin se nauttii Eduskunnan, ei siis presidentin, luottamusta. Tietysti Yhdysvalloissa koko kuvio on toisenlainen, presidentti on hallituksen nimittäjä, sen johtaja, eikä pääministeriä ole edes olemassa. Joku, jota ei kiinnosta, saattaa ajatella, että turhanpäiväistä näperrystä, mutta jollei tätä eroa tunnisteta, voi vallankaappaus jäädä huomaamatta.      

No niin, asiaan. 
Cookinsaarilla (en ymmärrä, miksei se ole suomeksi Cook-saarilla, joka olisi paljon selvempi) asuu vain 18.000 asukasta. Saarten pääkaupunki Avarua sijaitsee väestöltään suurimmalla Rarotongalla, jossa asuu yhteensä 14.000 asukasta. 
Olen kulkenut pääkaupungin läpi nyt useamman kerran ymmärtämättä mistä kaupunki alkaa, mihin se loppuu. Saaren keskellä ovat vuoret, ei erityisen korkeat, ja niiden ympärillä kulkee kahdessa kehässä tiet. Samalla rannikoita pitkin on asettunut koko saaren asutus. Lähimpänä rantaa ovat lomaresortit ja muut turistimajoitukset, rantatien toisella puolen muut palvelut, ja seuraavassa ringissä vuorille päin alkavat sitten paikallisten omat majoitukset. Mittasuhteista kertoo, että saarta kiertää kaksi bussireittiä, clockwise ja unclockwise, jotka kiertävät tämän suurimman saaren pysähdyksineen noin 45 minuutissa. 

Avaruan (jossa tietenkin on myös lentokenttä) lisäksi toinen merkittävä turismikeskittymä sijaitsee saaren päinvastaisella puolen, kaakkoisessa Murin kaupungissa. Siellä on Rarotongan komeimmat laguunit ja se taitaa olla paikka, johon kannattaa palvelujenkin takia suunnata, jos jostain syystä haluaa jäädä tänne.  Rarotonga on ehdottomasti kaunis paikka, jos ei tietäisi paremmasta.

  

Vietin Rarotongalla 2 x 4 yötä. Uuden vuoden siis Club Raro resortissa, jossa palvelu oli minusta epäystävällistä. Silloin kun edes vaivauduttiin, hymy väännettiin naamalle väkisin, kysymyksiin sain vain minimivastauksen, ei sellaisia ”mutta sinähän voisit tehdä näin…” Oikein mikään ei sujunut. Mietin tosissani, loukkasinko jotakuta heistä heti tullessani jotenkin, miksi käyttäytyvät näin vai ovatko he kaikille samanlaisia? En kyllä muista mitään sellaista tilannetta. Ehkä olin vaan heidän mielestään liian seksikäs.

Laadukkaiden resorttien palvelu oli kummallisessa ristiriidassa saaren asukkaiden ja pienempien liikkeiden palveluun nähden. Ihmiset olivat myös Rarotongalla yleensä tosi mukavia, tai sitten ainakin normaaleja, eikä naama norsun veellä koko ajan. Saarelaisten mukavaa perusluonnetta todistaa mm. se, että odotellessani bussia lentokentälle, kohdalleni pysähtyi komea avolava-auto, jonka kuski oma-aloitteisesti tarjosi kyytiä. Tartuin mahdollisuuteen, sillä sen olin jo ymmärtänyt, ettei tällaisella saarella ole rikollisuutta ensinkään.
Kuski oli länsimaalaisen näköinen, mutta päivetyksestä ja komeasta autosta päätellen saaren vakiasukas. Tämä vahvistui keskustelussa. Hän esitteli itsensä, mutta tapani mukaan unohdin nimen saman tien. Sitten hän kertoi olevansa kirjailija, mutta minulla meni mielessä sekaisin sanat author ja editor, joten oletin hänen olevan paikallisen lehden toimittaja.   
Sitten lentokentällä odotellessa muistin, että kirjailijahan se author onkin! Arvelin ettei saarella voi olla kovin montaa kirjailijaa, joten Googlasin: ”Rarotonga author”
Kuvahausta tulikin heti hänen kuvansa, Marc Cameron. Joo, etunimikin kuulosti tutulta, Marc se muuten olikin. Eikä kuvasta voinut erehtyä, sama tyyppi.
Amerikkalainen kaveri, joka asuu saarella lähes vakituiseen, tykkää varsinkin kirjoittaa Rarolla.
Sitten googlaamalla löysin tietoa, että hän kirjoittaa Jack Ryan kirjoja, joka kuulosti heti tutulta. 
Ne ovat kuulemma osa Tom Clancy -sarjaa tms. Oikein tuttu nimi sekin, jonkin sortin dekkaristi siis. En lue juuri muita dekkareita kuin vuotuiset Seppo Jokiset, tietenkin, mutta täytynee tutustua kaverin ainakin tulevaan tuotantoon. Eihän sitä tiedä, vaikka seuraavassa romaanissa seikkailisi suomalainen maailmaa kiertävä lasten koripallovalmentaja. 

  

Matriki Beach Huts mereltä päin

 

  

Ja terassilta merelle päin

Aitutaki  

Vajaan tunnin lento Rarotongalta Aitutakille, n. 300 km, meni huomaamatta. Kokonaisuudessaan laguunin ympäröimä Aitutaki näytti ilmasta hämmentävän pieneltä, mutta juuri niin kauniilta kuin olin etukäteen ajatellut. Eikä mielikuva muuttunut sen viikon aikana, jonka sain saarella viettää. Jos uskot paratiisiin, kannattaa käyttäytyä ihmisiksi, sillä se on ihan tavoittelemisen arvoista.

Alkuun vähän hämmennystä herätti Rarotongaan jäänyt rinkkani sekä uuden kämpän alkeellisuus.
Matriki Beach Huts sijaitsi upealla paikalla, aivan rannalla. Terassiltani beachin hiekalle oli matkaa 10 metriä ja sitä sitten toinen mokoma mereen. Palmujen siimeksessä, riippumattojen, parin rantatuolin, nuotiopaikan, kissojen ja kanojen ympäröimänä. Kämpässä ei ollut ainuttakaan ikkunaa, vain hyttysverkon peittämä reikä seinässä merelle päin sekä luukku, joka voitiin sulkea, jos sateen suunta sitä vaati. Jyrkkien lappeiden ansiosta talossa oli vain kaksi seinää, joiden alla oli pelkkää hyönteisverkkoa, joten ilmastointi kämpässä kyllä toimi. Toisaalta nämä lappeet haukkasivat kaikki äänet lähistöltä, joten saatoin sisällä kuulla esim. muovisen hedelmäpussin hennon rapinan ulkoa. Sitten voi vaan kuvitella kuinka raikuvina kukkojen kilpahuuto ja meren kohina ajoittain kuului.
Kaikki oli vähän sinne päin. Osa aterimista ja tuuletin oli ruosteessa, ovi lukittiin munalukolla.
Heti ensimmäisenä iltapäivänä gekko säntäsi seiniä pitkin pakoon, kun siirsin keittiön tavaroita.
Vettä oli kolmea sorttia: juomavesi haettiin kauempaa kannuun, tiskivesi tuli hanasta ja suihkuvesi oli sitten vielä erikseen. Kaikkia niitä piti säästää.  

Mutta kun sain seuraavalla lennolla kolmen tunnin päästä rinkkani, vaihdoin uimashortsit pyhäshortsien tilalle ja kahlasin laguuniin, huokaisin syvään onnesta. Tämä paikka oli täsmälleen sellainen, jota vain romanttisimmissa beach-kuvissa olin koskaan nähnyt.

  

Kun kävelin lähistön kaupoille, kävi ilmi, että skootteri on täällä välttämätön. Tällä saarella ei ole tapana kävellä. Tien reunat ovat kapeita ja herätin selvästi kummastusta. Paluukävelyllä viereeni pysähtyi paikallinen pariskunta autollaan ja tarjosi kyydin.
Toisen kerran saman päivän aikana!   

Vuokrasin skootterin loppuajaksi, ja jälleen se toi ihmeellisen vapauden tunteen. Onneksi vuokra ei ollut kallis, olikohan vajaa 15€/vrk, joten ehdottomasti hintansa väärti. Liikunta olisi tehnyt kyllä itselleni hyvää, mutta ilma oli liian kuuma ja jotkut kohteet olivat vähän liian kaukana käveltäväksi, ainakaan asiointimielessä. Taxeja on saarella vain 2 kpl, joten parempi vaihtoehto olisi pyytää peukalo kyytiä. Oman auton vuokraamisessa ei mielestäni ole järkeä, saari on siihen ihan liian pieni. Skootteri sen sijaan on täälläkin ehdoton kulkupeli, mutta poiketen esim. Indonesiasta, Filippiineistä tai Vietnamista, täällä kysytään ajokorttia. Minun 80-luvulla ajetulla ajokortillani skootteri irtosi kuitenkin helposti, sillä silloin moottoripyörän ajolupa tuli Suomessa automaattisesti autokortin siivellä. Ihan hullu ajatus, että lähtisin oikealla moottoripyörää ajamaan, mutta tähän tarkoitukseen se kortti oli tosi hyvä.

Paikallisillekin tekisi hyvää opetella kävelemään enemmän. Ylipaino on Cookinsaarilla epäilemättä suurin kansanterveydellinen haaste. Nuorista aikuisista lähtien arviolta 75% aitutakilaisista on huomattavan lihavia. Lapsissakin hankalan näköisesti liikkuvia pullukoita on jo huolestuttavan paljon.

Mutta olivathan varsinkin aitutukilaiset ihanan leppoisia. Lähes kaikki räväyttivät kohdatessa leveän (sananmukaisesti) hymynsä, heiluttivat tai huikkasivat jotain. Tuli vähän samanlainen tunne kuin alkureissusta St Helenan saarella, jossa käytännössä kaikki tervehtivät. Siellä saattoi kuvitella päätyvänsä kahvipöydän keskustelunaiheeksi. Näin se varmaan meni:
”Oletteko nähneet, Mantiksessa majoittuu suomalainen mies.” 
”Mitenkähän sekin on tänne päätynyt? Tai siis lauantain koneella tietenkin, kuinkas muuten.”
” Se osti kaupasta kaikki Pepsi Maxit”
”Liian seksikäs kyllä minun makuuni” narisee viimeinen rouva.

Aitutakilla on tietysti totuttu turisteihin ihan eri tavalla, mutta silti he saivat päivästä toiseen minut hyvälle mielelle.

  

Aitutakilla tiedetään hyvän ruoan vaikutus mielialaan.

  

Kun laguuni loppuu ja alkaa avovesi

Sininen laguuni

Aitutakin saariryhmää ympäröi siis laaja laguunialue. On jännä nähdä meren tyrskyävän kaukana ulapalla, kun matalaa rauhallista merta riittää välissä monin paikoin satoja metrejä. Kauempana myrskyävä meri on sinistä, laguunin vesi vihreää ja ihan lähellä se näyttää aivan kirkkaalta.
Jos oikein ymmärsin, niin laguunin muodostavat matalikot, jotka ovat kuin matalia jonomuotoisia saaria. 

Laguunissa on omanlainen elämänsä. Jos jonkinlaista Frutti di Mareen kelpaavaa näkyy pohjassa, ui vastaan tai löytyy ajautuneena rannalle. Kämppäni opaskirjassa varoiteltiin astumasta kivien päälle, sillä se voi ollakin Stonefish, Kivikala, joka on pistäessään äärimmäisen vaarallinen. Niitä on alueella, mutta ymmärsin, että ne ovat kuitenkin varsin harvinaisia, joten en antanut sen rajoittaa elämääni. Sen sijaan ötököistä, mönkijöistä ja nilviäisistä en yleensäkään tykkää, joten en myöskään erikseen hakeutunut niitä tutkimaan.

Mahtava kokemus oli päästä veneretkelle, jossa oli mukana isäntämme Mathiaksen lisäksi vain naapurikojun itävaltalainen Mike. Kävimme avoveden puolella ihmettelemässä tyrskyissä lekottelevia jättiläiskilpikonnia. Mike sukelsi niiden peräänkin, mutta minä en uskaltanut niin möyryävään veteen mennä elämäni ensimmäisellä snorklaus-kerralla. Tai olin minä edellisenä päivänä hetken harjoitellut laguunissa, ja tietysti joskus 45 vuotta sitten snorklannut Tottijärvellä mökillä, mutta siitä kokemuksesta ei ollut enää mitään apua.    

Kun päräytimme takaisin laguunin sisään, minäkin uskaltauduin mereen. Olin edellisenä päivänä kaivanut rinkkani perältä myös GoPro-kamerani, joka oli ollut turhana lisäpainona jo puolen vuoden ajan. Käytän sitä joko nyt, tai myyn/annan jollekulle.
Sainkin kuvattua muutaman vedenalaisen videon, jossa seikkaili lisäkseni valtavan kokoisia kaloja, pieniä kaloja, kaikenlaisia muita meren eläviä sekä meren virtauksissa vaappuvaa, kuin tuulessa heiluvaa, korallia.

Vaikken osannut sukeltaa snorkkelin kanssa, niin kokemus oli aivan mahtava! En muista pitkään aikaan saaneeni sellaista adrenaliinipiikkiä mistään. Elämys sinällään oli upea, tietoisuus ettei se ole ihan jokaisen saavutettavissa toi lisäarvoa, mutta myös tyytyväisyys itseeni toi hyvää mieltä. Olin saanut itseni kokeilemaan taas ihan uutta, en jäänyt veneeseen odottelemaan. 

  

Laguunissa minäkin uskaltauduin alas veneestä

  

Päiväretki vei meidät myös muutamalle autiolle saarelle. Mathias oli selvästi kiinnostunut linnuista ja esitteli meille linnun, joita löytyy maailmassa enää 7-8 saarelta. Myös Aitutakia ympäröiviltä muilta saarilta se oli kuollut sukupuuttoon, kun ihmiset toivat laivoissaan rotat. Tälle pikkusaarelle ei ole päätynyt kuitenkaan mitään petoeläimiä, joten linnulla ei ole luontaisia vihollisia ollenkaan.
Oli hämmentävää mennä ihan lähelle lintua, joka ei ollut kesy, mutta joka ei silti reagoinut meihin mitenkään. 

 

Zen

Toisella lintusaarella jäin rannalle odottamaan, sillä rämeikkö oli niin täynnä linnunpaskaa, ettei sitä olisi voinut välttää mitenkään. Enkä minä ihan niin kiinnostunut linnuista ole. Mathias oli jo yli 70- vuotias mies, itäsakasta lähtöjään ja varsin sisäänpäin kääntynyt. Hän selvästi ihmetteli, miksen ole kiinnostunut linnuista ja linnunpaskasta. Yritin selittää hänelle vastavuoroisesti paikkapuolustuksen murtamisen logiikkaa, tai kun sivusin jotain kokemustani aiemmin reissullani, niin hän ohitti sen täysin. Normaali ihminen olisi pelkästä kohteliaisuudesta kommentoinut jotain.
Vaimo oli ulospäinsuuntautuneempi, mutta hänelläkin oli jatkuva tarve selittää vain omia juttujaan. Miten minun pitäisi elää, syödä sitä tai tätä, meditoida meressä päivittäin… Mukavia ihmisiä varmaan, mutta hyvin omalaatuisia ja täysin omassa maailmassaan.

Viimeinen pysähdyspaikkamme oli One Foot Island (Tapuaetai), joka on matalien hiekkasärkkien ja luotojen ympäröimä pieni saari, jossa on kuulemma oma postitoimisto. Senkin kuulin vasta jälkikäteen. Juuri kaikesta tällaisesta Mathias ei välittänyt etukäteen kertoa, kun siihen ei liittynyt linnunpaska.  Olisin tietysti lähettänyt sieltä kortteja harvinaisella leimalla.
Hän kertoi kuitenkin mielenkiintoisen tarinan saaren nimen takaa. Isä ja poika olivat olleet kalassa toisen heimon ominaan pitämillä vesillä. Vaikkeivat he olleet saaneet vielä mitään saalista, pari kanootillista tappohaluisia sotureita lähti melomaan heidän peräänsä. Kun isä huomasi, etteivät he pääse karkuun, he menivät maihin tälle saarelle ja isä käski pojan mennä edeltä ja kiivetä jonkun puun latvaan piiloon. Sitten isä käveli pojan jälkiin astuen hänen peräänsä, jolloin näytti, että sinne meni vain yhdet jäljet. Soturit tulivat perässä ja huomasivat vain yhdet jäljet. Tappoivat isän, mutta eivät tienneet etsiä enää poikaa, joten hän pelastui isän ansiosta.   

  

One Foot Island. Vielä riittää vähän kahlattavaa.

 

Hiekkaluoto keskellä Tyynenmeren laguunia

   

Vettä pitkin hän tallusti paatille 

Mathias jätti meidät hiekkaluodolle ja käski kahlaamaan One Foot -saareen. Itse hän kiersi veneellä vähän syvemmän kautta.  Aivan epätodellisen hieno paikka tuo luoto. Puoleen sääreen syvässä meressä useamman sata metriä kahlatessani pohdiskelin Raamattua. Oli nimittäin vähän sellainen veden päällä kävelemisen tunne.
Olen lukenut viime aikoina tuoreesti Finlandialla palkittua Paavo Huotarin ja Ville Mäkipellon tietokirjaa Sensuroitu, joka kertoo perusteellisesti, miten Raamatun tekstejä on vuosituhansien saatossa muutettu kulloiseenkin aikaan paremmin sopiviksi. 
Minulta loppui usko hyvin pian rippikoulun jälkeen. Siellä innostuin koko asiaa pohtimaan ja tulin johtopäätökseen, että koko juttu, siis usko johonkin suurempaan voimaan, on ihmisen pelkoa tuntematonta kohtaan. Silti koen uskonnon, ja eurooppalaisena tietysti kristinuskon hyvin mielenkiintoisena asiana, sillä sen vaikutus maailman tapahtumiin on ollut aivan valtava, kuten olen blogissakin tällä reissulla toistanut moneen otteeseen.

Kunhan pääsen taas nopeampien nettiyhteyksien pariin, täytyykin yrittää ladata Raamattu padille ja lukea se kerrankin alusta loppuun. En tiedä löytyykö se Elisa-kirjan valikoimista, tai jaksanko kuinka pitkälle, mutta katsotaan.  

Kirjoista puheenollen, uutena vuotena Rarotongalla kuuntelin loppuun näyttelijä Matthew Perryn elämänkerran, joka on tosi hauska ja hyvin kirjoitettu. Tietysti mukana on vähän myös sitä puuduttavaa julkkiksen elämän haasteita tuubaa, joka kiinnostaa vielä vähemmän kuin syrjäisen pikkusaaren linnunpaska, mutta pääosin kirja on kuitenkin ääneen naurettava, vähän liikuttavakin kuvaus sairaan ja yksinäisen pikkupojan elämästä, joka ei kadonnut hänestä koskaan.
Tuli mieleen toinen epätodennäköinen suosikkini, Roger Mooren elämänkerta, joka on samaan tapaan hemmetin hyvin ja hauskasti kirjoitettu. Vahva suositus molemmille.

Tuohon One Foot Islandin tarinaan liittyen ulkomuistista pieni lainaus Frendit näyttelijän kirjasta:

Martin Sheen, West Wingin presidentti Jed Bartlet, kertoo hyvin roolihahmolleen tyypillisen tarinan jossain bileissä Matthew Perrylle.
Pietari kysyy taivaanportilla mieheltä: ”Eikö sinulla ole lainkaan arpia?”
Mies vastaa ylpeänä: ”Ei, ei ole.”
Pietari jatkaa: ”Eikö elämässäsi ollut mitään, minkä puolesta olisi kannattanut taistella”

  

Jos pysähdyin niin mitään nähnyt en

Tunsin haikeutta lähtiessäni Aitutakilta, sillä viikko oli ollut ihan parhaita koskaan. Kun laskeuduttiin Rarotongaan sain hauskan heijastumakuvan lentokoneen moottorista, josta näkyy turvallisuuden tunnetta lisäävästi, että laskutelineet ovat alhaalla. Vanhana National Geographic kanavan Lentoturmatutkinta-sarjan fanina tiedän, että laskutelineiden merkkivalokin voi joskus mennä rikki, ja silloin lentäjät joutuvat miettimään miten saavat varmuuden, että telineet ovat laskeutuneet. Olin valmis vahvistamaan asian, jos tulevat kysymään.

Tuossa valokuvassa muuten toteutuu sama ilmiö kuin mistä Juice laulaa Risaisessa elämässä.  
Leskinen on kertonut jossain haastattelussa, että rivi ”Jos pysähdyin niin mitään nähnyt en” on tosielämän havainto nelostieltä, Jyväskylästä Muurameen päin, jossa on näkosuojana lauta-aita, joka on sillä tavalla lomittain, että ajaessa hahmottaa maisemat sen takana, mutta vauhdin hidastuessa, tai peräti pysähtyessä, näkyy pelkkä lauta-aita.
Tässä kuvassahan ei näkyisi kuin potkurin lapa, jos se pyörisi hitaasti, mutta kun kierroksia on riittävästi, niin todellisuus sen takaa hahmottuu oikein. 

  

Lentokoneen omakuva

Pitkä lento edessä

Sunnuntaina lennän Rarotongasta takaisin Aucklandiin (4,5 tuntia). Maanantaiaamuna Aucklandista ensin Sydneyyn (3,5 tuntia) ja muutaman tunnin stopin jälkeen koko reissun rankin lento Sydneystä Santiago de Chileen, peräti 12,5 tuntia. 
Lähtö Sydneystä on klo 12.25 ja Chileen saavutaan samana päivänä klo 10.55. Käytännössä tämä tarkoittaa, että siitä tulee kirjaimellisesti pitkä päivä. Toivottavasti suomalaisen kokemus yöttömästä yöstä auttaa jotenkin. 

Sitä ennen muutama päivä ihan laiskottelua, sopivasti liikuntaa ja vähän tulevan suunnittelua. 

Takaisin Rarotongassa. Vahingosta viisastuneena en mennyt mihinkään tylsään resorttiin.