CHILEEN JA PÄÄSIÄISSAARILLE

 

                                                                                       Santiago de Chile, 28.1.2024

 

 

Kun Cookinsaaret jäivät taakse, edessä olivat rankat matkustuspäivät ja siirtyminen uuteen maanosaan, Etelä-Amerikkaan. Tyynimeri tuli ilmasta tutuksi sillä lentelin sitä vähän älyttömästikin edestakaisin. Reissun pisimpänä lentopäivänä lähdin aikaisin aamusta Aucklandista ensin Sydneyhin ja lyhyehkön pysähdyksen jälkeen hurja yli 12 tunnin lento Santiagoon, Chileen. 

Ja ihan kun tämä ei riittäisi, niin muutaman välipäivän jälkeen Santiagosta takaisin Tyynellemerelle, Pääsiäissaarille ja tietenkin takaisin. 

Tyhmää sahaamista, myönnän, mutta kun vuosi sitten Kilroyn Timon kanssa reissua mietittiin kasaan, niin järkeviä vaihtoehtoja ei oikein ollut. Haikailin vaihtoehtoa, että olisin mennytkin Tahitille (Cookinsaarten sijaan), koska sieltä oli ennen koronaa ollut säännöllinen lentoliikenne Pääsiäissaarille. Näin olisin päässyt parilla samaan suuntaan vievällä pompulla järkevästi Etelä-Amerikkaan. Tuo reitti ei ole kuitenkaan auennut covidin jälkeen, ainakaan toistaiseksi.
Ei minua kuitenkaan harmita, sillä Cookinsaaret kiinnostivat ennaltakin vähän enemmän kuin Tahiti, ja nyt varsinkin Aitutakista muodostui minulle rakkaussuhde, ehdottomasti koko reissun yksi kohokohta. 

  

 

Lammikon yli, että loiskahtaa

Suomessa on tapana sanoa Atlanttia lätäköksi, niin on perusteltua kutsua Tyynimerta lammikoksi. Mutta lento siis itsessään ei tuottanut isompia ongelmia.

Pari sanaa valmistautumisestani lennoille. Tämä nyt on tämmöistä. Työkseen lentäville peruskauraa, mutta itselleni näitä täytyi hieman miettiä, ja toisaalta oppia sananmukaisesti ”lennossa”.

Pisimmille lennoille vaihdan college-housut jalkaan. T-paidan lisäksi Queenstownista ostamani huppari. Jalkaan pitkävartiset lentosukat ehkäisemään veritulppia. Kenkien suhteen minulla ei juuri ollutkaan vaihtoehtoja. Mahdollisimman väljät ja mukavat vaatteet ovat parhaat.
Pari korjattavaa asiaa vaatetuksessani kuitenkin huomasin nopeasti. Sen paremmin hupparissa kuin collarihousuissakaan ei ole vetoketjullisia taskuja. Aiemmilla pitkillä lennoilla käytin hupparin sijaan fleeceä, jossa on taskut. joten sain pikkukamat (kännykän, kuulokkeet ja lompakon) sinne talteen eikä niitä tarvinnut etsiä lentokoneen lattialta, kuten nyt. Fleecen pukeminen Rarotongalla tuntui kuitenkin koomiselta ajatukselta. Toisaalta tuo huppari oli huono valinta siksi, että se on keltainen ja näyttää helposti likaiselta. 

Kenkinä minulla on ollut jo yli puolivuotta, silloin kun jalassa on ylipäänsä kengät eikä läpsyttimet, Lowan lyhytvartiset hiking-kengät. Ehdoton suosikkimerkkini ainakin 15 vuoden ajan. Nyt lennolla ilmeni aika pian, että ne haisivat ihan kamalalle. Kun Aitutakin viimeisenä iltana kävelin beachia kämpille, minut yllätti yksi muita isompi aalto ja jalkani kastuivat läpikunnolla. Yritin kuivatella niitä terassilla vielä Murissa. Kun en niitä tarvinnut, en huomannut hajua ennen kuin otin ne sitten koneessa jalastani. Voin toivoa, että vieressäni istuneella nuorehkolla naisella oli nenä niin tukossa, ettei hän kärsinyt kärystä. Kyseinen neito pärski ja yski niin kovaa, että ihmettelin itse, miksei hän käyttänyt edes maskia. Joten ehkä tämä kävi vaihtarista.

Nyt voin jo ylimielisenä todeta, että kunnon reissarit erottaa perusturisteista ainakin siitä, etteivät pitempään matkaa tekevät kanna mukanaan lentokoneeseen niskatukia. Siihen on järki syy, matkatavaroissa vaan ei ole tilaa millekään ylimääräiselle. Kyllä minullakin on kotona sellainen, ja mikäs siinä, jos matkustaa vaan yhteen suuntaan ja viikon päästä takaisin. Pitemmillä lennoilla koneessa on kuitenkin firman puolesta pikkutyyny ja viltti tarjolla, joilla pärjää komeasti.

Olin saanut lennolle ikkunattoman ikkunapaikan. En tiedä, miksei siinä kohdassa ollut ikkunaa, mutta oikeastaan se oli jopa parempi niin, eikä siitä tarvinnut maksaa extraa. Lyhyemmillä lennoilla suosin käytäväpaikkoja, paitsi jos potentiaalisten maisemien vuoksi täytyy yrittää ikkunalle, mutta Tyynessämeressä ei ole 12 tuntiin katsottavaa. Ikkunapaikalla saa nojata lentokoneen seinään ja vähän nukuttuakin. Käytäväpaikalla jos nojaan itseni ulos tuolista, pukkaan koko ajan lentoemoja ja muita kulkijoita. Keskipaikka on painajainen, sillä en saa käsiäni mahtumaan omalle puolelleni, jollen nojaa jompaankumpaan suuntaan.

Jollain kolmen tunnin lennolla se on ihan sama, mutta yhtään pitemmillä tuskaista.

 

Joskus lennolle on puettava vähän enemmän kuin lähtö- tai määränpään takia tarvitsisi, sillä jollen pue mitään isompaa vaatetta päälleni, laukusta loppuu tila. Ruumaan menevän laukun painon kanssa minulla ei ole edelleenkään mitään hätää. Laukkuni painaa 16-17 kg, kun maksimi on 23 kg.
Pitkään korkealla lennettäessä usein koneessakin lämpötila laskee, joten kyllä lämpöisempi pusero on sikälikin ihan tarpeen.

Olen ostanut muutaman paidan, mutta muuten matkamuistoja en voi juuri ostaa. Kenties sitten ihan reissun loppupäässä. Pidän edelleen periaatteena, että jos ostan uutta vaatetta, täytyy yksi vanha heittää pois. Seuraavaksi hävityslistalla ovat Susijengi-paita ja Bruce-paita.
Samoin ajattelin perata laukut vielä tarkasti, sillä varsinkin Patagoniassa voin hyvinkin joutua niitä kaikkia kantamaan sillä pyörät eivät pyöri kaikkialla.

  

Plaza de Armas, helteinen iltapäivä.

Santiago de Chile

Kesällä 2018 Tampereella järjestettiin nuorten yleisurheilun maailmanmestaruuskilpailut. Toimin kisoissa autokuskina. Kärräsin urheilijoita ja taustavoimia Helsingin lentokentän ja Tampereen väliä. Yhden kerran ajoin viemään pelkkiä doping-näytteitä Pasilan laboratorioon. Jos muistan oikein, kuljetin silloin yli 30 erikansallisuutta olevaa ihmistä. Kusinäytteiden kansallisuutta eivät kertoneet.

Köröttelin moottoritietä edestakaisin viikossa pitkälti toistakymmentä kertaa. Pääsin tapaamaan monia hienoja urheiluihmisiä. Yksi mielenkiintoisimmista reissuista oli, kun lähdin hakemaan myöhään illalla australialaisia seiväshyppääjiä, mutta palasin Tampereelle 7 chileläisen kanssa. Keskustelu heidän joukkueenjohtajansa kanssa jäi mieleen. Kuinka innoissaan hän oli Suomen yöttömästä yöstä, vehreistä metsistä ja maisemista. Hän kertoi oman maansa erikoisesta maantieteestä ja olosuhteista. Niin mukava äijä, että päätin, kun joskus saan mahdollisuuden, niin haluan käydä ehdottomasti Chilessä. Ja nyt sitten olen täällä.

Chile on totisesti erikoinen maa. Se on kapea, pitkulainen kaistale Andien vuorijonon ja Tyynenmeren puristuksissa. Se ulottuu Etelä-Amerikan eteläkärjestä aina Perun rajalle asti, peräti 4270 km, pohjoiseteläsuunnassa maailman pisin maa. Sen ainoita rajanaapureita ovat Argentiina ja Peru. 

Chile oli yksi aktiivisia maailmanlaajuisen kapitalismin ja kommunismin välisen valtataistelun rintamalinjoja. Vietnamin tapaan länsimaat lähtivät ajamaan Chilessä sinänsä oikeaa asiaansa kyseenalaisin konstein ja tukivat ainakin välillisesti vuonna 1973 sotilasvallankaappauksen tehnyttä Augusto Pinochetia siitä huolimatta, että tämä syyllistyi vallassa ollessaan, ja varsinkin siihen pyrkiessään, julmiin murhiin ja kidutukseen. Diktatuurin myötä kaukana olivat länsimaiden korkeimmat ihanteet: puolustaa demokratiaa ja vapautta. 
Toisaalta osa chileläisistä on suhtautunut hänen hallintoonsa myötämielisesti, ja kokee Pinochetin pelastaneen maan toiselta kamalalta diktatuurilta: kommunismilta, johon valtio oli sosialistihallinnon myötä valumassa. Äijän kunniaksi on sanottava, että hän väistyi lopulta vallasta demokraattisten vaalien myötä. Ja kai sekin, että Chile välttyi kommunismilta ja on nykyään Etelä-Amerikan vaurain ja demokratiakehitykseltään kehittynein valtio. Tosin kiihkeää elämä täällä Santiagossa on edelleenkin.
 
Demokratiasta puheenollen, kävin Santiagossa äänestämässä Suomen presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella. Suomen lähetystö sijaitsee samalla kadulla, jossa se sijaitsi jo sotilasjuntan vallankaappauksen aikaan 70-luvulla, ja jossa suomalaiset edustuston virkailijat pelastivat satamäärin ihmisiä sotilasjuntan kynsistä. Tämä tapahtui yhteistyössä DDR:n kanssa, joten kummallisia yhteistyökumppaneita Suomellakin oli. Kuvaa kai osaltaan suomettumisen aikaa.
Rakennus ei varmastikaan ole sama, jos tonttikaan, mutta katu tosiaan on sama, jos oikein sain googlailtua. Kaikki muut tuntuivat tuntevan toisensa etunimeltä, mutta oli mukava puhua pitkästä aikaa muutama sana Suomea.

  

Ääni annettu Suomen suurlähetystössä

  

  

 

Rapa Nui (Isla de Pascua/Pääsiäissaari)

Rakkaalla saarella on monta nimeä. Alkuperäiskansa kutsuu sitä Rapa Nuiksi, joka on siis sen historiallinen ja oikea nimi. 
Me muut Pääsiäissaareksi (espanjaksi Isla de Pascua), koska sattui olemaan pääsiäissunnuntai vuonna 1722, kun hollantilainen Jakob Roggeveen laivastoineen rantautui saarelle ensimmäisenä eurooppalaisena. Toisinaan saaren nimi näkyy myös monikossa, Pääsiäissaaret, mutta tämä on kyllä virheellinen ilmaisu, sillä muita saaria ei ole lähimaillakaan. Niitä kolmea vähän isompaa kiveä saaren eteläpuolella ei voi hyvällä tahdollakaan kutsua saariksi.

Alkuperäiskansa oli geenitutkimusten mukaan juuriltaan polynesialaisia, mutta he ehtivät asua vuosisatoja täysin keskenään tietämättä muusta maailmasta mitään. Sitten hollantilaiisten jälkeen tulivat espanjalaiset, perulaiset ja muut. Heidän mukanaan tulivat kulkutaudit ja muut maailman vitsaukset, mutta sosiaalidemokratiasta ei tuolloin tiedetty vielä mitään. Sen sijaan lepra ja rutto kaatoivat kansaa niin, että alkuperäiskansa alkoi kuolla sukupuuttoon, vaikka sotien tai väkivallan kautta hävikki olikin varsin pientä. 

Saarella asuu 7.700 vakituista asukasta. Reittilentoja Santiagosta on muutama viikossa, lisäksi Tahitilta näytti tulevan joitain charter-lentoja, vaikka reittilennot eivät olekaan covidin jälkeen siis auenneet. Turismi on monikymmenkertaista verrattuna vaikkapa St Helenaan ja se näkyy kaikessa. Lähinnä parempina palveluina. Oletan, että tästä suosiosta saarelaiset saavat kiittää vain ja ainoastaan moai patsaita. En oikein muuta syytäkään keksi, sillä ei saarelle kannata mennä, jos niiden näkeminen ei sytytä.

Ei sinänsä ihme, ettei saaresta ole sodittu tai käyty edes kilpailua, sillä se sijaitsee niin kaukana kaikesta, ettei sillä ole ollut juuri strategista tai edes kauppalaivastojen kannalta merkitystä. Saari on kuulunut Chileen vuodesta 1888. Emämaahankin matkaa tulee 3800 km, lento kestää yli 5 tuntia. 
Lähin asuttu saari on Pitcairn, johon matkaa tulee 2000 km, mutta ei siitäkään ole juuri tukea sillä kyse on vielä paljon pienemmästä asutuksesta, jossa ei ole edes lentokenttää. Se on tunnettu legendaarisesta HMS Bounty laivalla kapinan tehneistä merimiehistä, jotka löysivät siitä itselleen piilopaikan. Nykyiset asukkaat ovat kuulemma heidän jälkeläisiään, joten tietysti minäkin siellä käynnistä jossain vaiheessa haaveilin, mutta viimeistään covidin myötä, kun reitit menivät kiinni, se ajatus täytyi haudata. 
Ja ihan asian vierestä, haaveissani oli myös vierailla ns. Robinson Crusoe -saarella joka sijaitsee etelämmässä, mutta paljon lähempänä Chilen rannikkoa. 1700-luvun alussa saari oli paikka johon tosielämän Robinson (skottilainen Alexander Selkirk) haaksirikkoutui moneksi vuodeksi ja antoi legendan yhdelle maailman tunnetuimmista tarinoista.
Se olisi ollut tavoitettavissa, mutta jouduin sen karsimaan aikataulu- ja budjettisyistä, kuten tietysti monta muutakin paikkaa.

 

Noiden muutaman kiven takia jotkut puhuvat Pääsiäissaarista, monikossa,
vaikka saaria on todellisuudessa vain tämä yksi.

 

Olin siis jälleen hakeutunut yhteen maailman syrjäisemmistä kolkista.
Hyvin nopeasti oivalsin samoja lainalaisuuksia kuin St Helenalla tai Aitutakilla.
Eristyneisyyden ja ilmaston vuoksi jotkut suomalaisittain kummalliset puutteet tulivat vastaan arjessa. 

Kuivan kauden aikaan, juuri näin kesällä (joulu-maaliskuu) saattaa mennä pitkiäkin aikoja, ettei vettä sada juuri ollenkaan. Siksi saarella on esim. lehmiä hyvin vähän. Kuivana aikana niitä kuolee paljon pois. 

Se näkyy tietysti arjessa. Kauppojen hyllyillä ei ole juuri jogurttia; maitoa tms. maitotuotteita. Monet meille arkiset tuotteet tuodaan laivakonteissa tai lentokoneella. Ei siis ihme, että aamupalatarpeideni viimeiset myyntipäivät huitelivat toukokuussa. Kemia korvaa tuoreuden.

Vaan näkyi se sitten toisinkin päin. Tuoretta, huippulaatuista, kalaa oli tarjolla kaikkialla. Viikon aikana söin yhden lasagnen, kaikki muut ateriat olivat kalaa. Tonnikala cheviche oli ylivertainen suosikkini, samoin tonnikalapihvi, jonka seurana tarjottiin makeasta perunasta (eri juttu kuin bataatti) tehtyä pyrettä, joka maistui aika paljon imelletyltä perunalaatikolta. Kyljessä oli vielä pieneksi hakattua punajuurta, joten menetetty joulu käväisi mielessä. Muutenkin kaikki ruoat olivat erinomaisia.

 

 

         Eläinten juottokulho on tarkoituksella laakea ja matala; jotta uusi sadevesi korvaa
                seisseen veden tai haihtuu pois. Seisova vesi pysyy juomakelpoisena
vain muutaman päivän. Kuivat kaudet vaikuttavat saarella kaikkeen.

  

Rapa Nui on kooltaan 163 km2, siis vähän suurempi kuin esim. St Helena (122 km2).
Se on muodoltaan kuin kuumuuden sulattama kärjellään oleva lattana kolmio. Maasto on mäkistä, sillä sammuneet tulivuoret muodostavat nummien kaltaisia ruohoisia kumpuja. Korkeinkin niistä nousee vain 500 metriin merenpinnasta. Erikoista saarella on puiden puuttuminen. Siellä on muutama eukalyptuspuista muodostuva pieni metsä sekä istutettuja irtopuita jossain yksityisissä pihoissa tai julkisia paikkoja koristamassa. James Cook ja muut löytöretkeilijät kuvasivat saarta vielä reheväksi myös puustoltaan, mutta eri teorioiden mukaan puut on hävitetty moai-patsaiden kuljetukseen ja kanoottien veistämiseen. Ehkä uskottavampaa kuitenkin on, että ne tuhoutuivat, kun saarelle tuli laivojen mukana Polynesian rottia, jotka syövät kuulemma puustoa. 

Saari on täynnä villihevosia, joille on kuulemma olemassa omistaja, mutta hevoset kulkevat saarella täysin vapaana. Vajaa 10% niistä on kesytetty ratsastuskäyttöön tms., mutta valtaosa pyörii kaduilla, ihmisten pihoissa, hautausmailla, miten tahtoo. Niitä on saarella yli 6000.
Ne muodostavat myös suurimman onnettomuusuhan. Erityisesti neuvottiin kadulla kävellessä tai pyöräillessä varomaan hevoslaumoja silloin, kun kulkukoirat alkavat ahdistella niitä.

  

  

Q/A -palstalla Anna H. kysyy: "Vieläkö on villihevosia?"
Vastaus: "Kiitos kysymyksestä, Anna. Kyllä, Rapa Nuilla niitä on yli 6000"

    

Ystäväni maantienvärinen Rikiriki

Koiria saarella on varmaan kaikkein eniten. Pääosin ne ovat suurikokoisia, susikoiran kaltaisia, sekarotuisia, jotka sulautuvat porukkaan eivätkä juuri häiritse kulkijoita. joku käy joskus kerjäämässä suupalaa tai huomiota, mutta kun et uhraa niihin katsetta, saat kulkea rauhassa.

Kuitenkaan henkilö, joka pelkää koiria, ei tällä saarella kyllä viihdy.

Pieniä puudelikoiria saarella ei näkynyt. Ainoan näkemäni poikkeuksen muodostivat oman majapaikkani kolme suloista karvapalloa, jotka yrittivät pitää reviiriään kimittävällä räksytyksellään. Ystäväkseni muodostui Rikiriki niminen neitokainen, joka parin päivän jälkeen tottui minuun ja tuli nukkumaan jalkoihini, kun lueskelin puutarhassa. Huvitin itseäni, kun laitoin pyörimään videon, jossa hän itse haukkuu. Ensin hän unen keskeltä liikahti hieman, sitten havahtui ja alkoi unissaan tuhista. Sitten hän heräsi, nousi seisaalleen ja alkoi haukkua vastaten siis omaan räksytykseensä. Maantien värinen karvapallo oli suloinen kuin mikä, ja väri siis sananmukaisesti maassa makaamalla hankittu. 

  

Monilla moailla olevat hatut ovat huomattavasti kevyempää laavakiveä,
joten niiden asettaminen pään päälle ei ole se suurin ihme, vaikka 
kaveri näyttääkin sen kanssa tasapainoilevan.

Moait katsovat aina maalle päin

Kuten kaikki tietävät, Pääsiäissaarten erikoisuus on valtavat kivipatsaat kaukaa historiasta.
Saarella on peräti 900 moai patsasta. Niihin liittyy valtava määrä tarinoita, oletuksia ja arvauksia, vaikka tutkimuksiakin on tehty huomattavan paljon.

Minulla oli ilo saada yksityisille päiväretkilleni oppaaksi arkeologi Su Nahoe. Viehättävä nainen, joka puhuu sopivan hyvää englantia ja osaa kertoa kivien taustoista todella mielenkiintoisesti. 

Yksi tällainen teoria saarten ulkopuolella on, että niiden on tarkoitus pelottaa saarelle tunkeutujia.
Tässä ei kuitenkaan ole järkeä ainakaan kahdesta syystä:
1) Valtaosa niistä on tehty aikana, jolloin saarelaiset luulivat asuvansa maailmankaikkeudessa keskenään. Heidän tietoisuudessaan ei ollut toista sivilisaatiota, ei edes maaplänttiä, josta kukaan olisi voinut tulla mereltä päin häiritsemään.
2) Ne katsovat käytännössä kaikki maalle päin, ei merelle. Jos ne pitäisivät vahtia ulospäin, katseet olisivat merelle päin. Vain saaren keskellä sijaitsevat Ahu Akivi -moait näkevät myös merimaisemia, mutta sijaintinsa vuoksi tekisivät sen joka tapauksessa, riippumatta miten päin ne olisi pystytetty. 
Meri näkyy sille paikalle lähes kaikkialta.
Moaijien tehtävä on tutkijoiden mukaan pitää silmällä heimolaisten tekemisiä.

Toinen iso kysymys tietenkin on, miten ihmeessä ne on saatu kuljetettua paikoilleen, sillä varsinainen (ainakin ainoa tunnettu) ”tehdas” Rano Raraku sijaitsee kaukana loppusijoituspaikoista. Oppaani Su sanoi, että liikutuskeinoja on varmasti ollut useampia. Osa on varmaan pyöritetty tukkien päällä, osa on pyöritetty paikalle pystyssä, kulmaa kerrallaan siirtämällä, köysien avulla. 
Sitten paikan päällä niiden ympärille on tehty kuoppa, sen taakse maasta jyrkkä rinne, sitten köysien avulla on jo pystytty vetämään se lopullisesti pystyyn ja maa ympäriltä on voitu lapioida pois. Tarkkaa tietoa näistä konsteista ei tietenkään ole, mutta asiasta löytyy kirjallisuutta, johon ajattelin tutustua reissun jälkeen. Nyt katse on oltava lähes joka päivä jo huomisessa.

Saarella oli lukuisia heimoja, jotka pitivät vihaa keskenään. Joskus kylien välissä ei ollut kuin pieni merenlahti, mutta jostain syystä sopua oli usein vaikea säilyttää. Siihen vihanpitoon liittyi sitten halu käydä kaatamassa toisen heimon pystyttämät moai-patsaat. Tämä vandalismi kuulemma yleistyi sen jälkeen, kun länkkärit olivat löytäneet saaren. Sun mukaan käytännössä kaikki saarella nykyisin pystyssä olevat moait on nostettu pystyyn vasta myöhemmin ja enemmän tai vähemmän restauroitu. 

  

Ahu Akivin moait ovat ainoita joiden ei tarvitse kuikuilla olkapään yli
nähdäkseen merta. Kaikki muut vahtivat ihmisten tekemisiä maalla.

Kannattiko mennä?

En uskalla suositella Pääsiäissaarelle matkustamista kenellekään, jollei sitten ole erityisen kiinnostunut arkeologiasta ja sen tarjoamasta historiasta. Se on lähes puuttomaksi saareksi ihan kaunis, patsaat tekevät siitä maagisen etenkin auringon noustessa tai laskiessa, mutta muuten Tyynestämerestä löytyy hienompiakin paikkoja. Varsinkin kun huomioi aika suuren vaivan ja kustannukset mitä sinne matkustaminen vaatii.

Minulla lennot hukkuivat isoon kokonaisuuteen enkä edes tiedä kuinka paljon ne kasvattivat kokonaissummaa, mutta kuulemma ovat kalliita. Samoin kulkuvälineiden vuokra oli siellä tosi kallista. Esim. polkupyörän vuokra oli 25€ /vrk. Erinomainen oppaani veloitti 150 € päivältä.
Näillä aloilla näytti vallitsevan kartelli, kukaan ei polkenut hintoja.
Sen sijaan majoitus oli oikein kilpailukykyistä vrt. vaikka Cookinsaarten majoituksiin. 
Ravintolaruoka oli liki Suomen hinnoissa, mutta rehellisyyden nimissä laatu oli kyllä huippua. Varsinkin kalaruoissa.  

Beacheja saarella on vain muutama, mutta ne näyttivät tosi kauniilta. Oppaani Sun mukaan paikalliset viihtyvät paremmin kallioisilla rannoilla, jossa meri tarjoaa kaikenlaista nähtävää snorkkelin kanssa uiville. 

Patagoniaan

Palasin takaisin Santiagoon, josta jatkan maanantaina etelään, Patagoniaan.
Suunnitelmani oli hyvin keskeneräinen ja lentojen hinnoissa eri paikkoihin näyttää olevan todella suurta vaihtelua. Päädyin siihen, että lennän ensin Punta Arenasiin ja jatkan sieltä loppuviikosta Argentiinan puolelle Ushuaihin, maailman eteläisimpään kaupunkiin, josta lähden sitten kapuamaan takaisin kohti pohjoista. Tähän on varattu aikaa n. 4 viikkoa.


  

Tehtaalle jääneitä mestariteoksia.

  

Kanalat tehtiin kivestä.

  

  

Ihmisten "venetalot" oljista. Suuaukko tarkoituksella niin matala, että 
vihollisheimon äijiltä oli helppo katkaista pää, jos tunkeutuivat kylään.

  

Rono Kaun kraaterijärvi, joka tulee kuivumaan kokonaan aikanaan.
Viimeistään, kun meren aallot murtavat seinämän.