PATAGONIA

                                                                                       Santiago de Chile, 19.2.2024

Toistan ehkä vähän itseäni, mutta ketäpä muutakaan. Olen taitanut nimittäin jo muutaman kerran mainita, että joku paikka on reissun odotetuimpia kohokohtia. Patagonia joka tapauksessa oli juuri sellainen. Se veti puoleensa vähän samaan tapaan kuin Australian Outback, ei kauneudella vaan karuudella. Lisäksi sieltä löytyi kaksi merkityksellistä täsmäkohdetta: Magalhaesin salmi ja Ushuaia.

Siihen nähden kuinka sitä odotin, sen suunnittelu jäi kummallisesti lähes kokonaan tekemättä. Olin kyllä vuosien saatossa katsonut tuntikausia matkailuohjelmia Etelä-Amerikasta niin telkkarista kuin Youtubestakin, mutta ennen reissua ehdin vain budjetoida päivien ja rahan määrän sekä tehdä karkean suunnitelman missä haluan käydä ehdottomasti, minne menen jos ehdin, ja toisaalta kolmoskoriin ne jotka jätän tällä kertaa suosiolla väliin. 

  

Las Torres, Torres del Paine, Chile

Tiesin Patagoniasta joitain paikkoja, mutta en ollut miettinyt missä järjestyksessä ne kannattaisi käydä läpi, kauanko missäkin kuluu aikaa, miten matkustaminen niiden välillä onnistuu jne. Paremman suunnitelman puutteessa päätin matkustaa ensimmäiseksi Etelä-Amerikan eteläkärkeen itselleni tärkeimpiin paikkoihin ja kiivetä sieltä sitten ylöspäin pohjoiseen. Näin varmistin, ettei aika lopu kesken eivätkä ainakaan parhaat palat jäisi kokematta. 

Luotin, että matkan varrella tapaan muita matkustavaisia ja saan paremman käsityksen mitkä paikat ovat saavutettavissani, siis ihan fyysistä kuntoakin ajatellen, ja miten logistisesti kannattaa edetä paikasta toiseen. Aikaa Patagoniaan käytettäväksi oli reilu 3 viikkoa.  

Kävi ilmi, että Chilen ja Argentiinan väliset lennot ovat suhteettoman kalliita, tai tosi pitkiä ja hankalia yön yli kestäviä comboja, joten päätin minimoida kansainväliset lennot, lentää ensin Chilen sisällä Santiagosta Punta Arenasiin ja jatkaa sieltä bussilla Argentiinan puolelle Ushuaihin. 
Ja sitten lentää Argentiinan puolella maan sisäisesti halvemmalla.


Punta Arenas

Santiagosta Punta Arenasiin lentänyt kone teki välilaskun Puerto Montt nimiseen kaupunkiin, jolloin pääsin jälleen todistamaan maastopaloa. Nyt ilmasta käsin. Muutama päivä myöhemmin Chilen maastopalot ylittivät uutiskynnyksen maailmanlaajuisesti. Ulkoministeri Elina Valtonen lähetti minulle tekstiviestillä varoituksen asiasta. Joko Elinakin on lukenut blogiani tai sitten UM:n sivuilla tekemääni matkustusilmoitukseen liittyy joku automaatio, joka niitä lähettelee. 
Palot ovat tehneet karmeaa jälkeä Santiagosta länteen, rannikolla sijaitsevan Valparaison kaupungin alueella sekä juuri Puerto Monttin alueella.

Laskeutuminen Punta Arenasiin sai jälleen tunnekuohun aikaan. Reissun alussa kerroin ihailevani ja inspiroituvani Magalhaesin kaltaisista löytöretkeilijöistä, jotka ovat rohkeasti lähteneet kohti suurta tyhjyyttä, tuntemattomuutta, ja saaneet nimensä maailmankartastoon. Kesän 2019 Espanja-Portugali reissullani poikkesin Sevillassa, josta Magalhaesin laivasto aikanaan lähti merille, etsimään länsireittiä Atlantilta Tyynellemerelle. Tällä reissulla (syyskuussa) kävin varta vasten Cebun kaupungissa Filippiineillä, johon kuuluvalla Mactan saarella Magalhaes sai surmansa. Ja nyt olin täällä, josta koko kiinnostukseni äijään on lähtöisin, Magalhaesin salmen rannalla, Punta Arenaksen kaupungissa. Magalhaesin salmi oli merkittävä etenkin siksi, että se oli ensimmäinen meritie Atlantilta Tyynellemerelle. Sen merkitys väheni vasta Panaman kanavan valmistuttua 1914.

Kylmän väreet kulkivat läpi vartaloni ja melkein hihkuin, kun lentokoneesta hahmotin salmen muodon, jota olin kartalta tutkinut. Se oli ihan eri näköinen kuin olin kuvitellut, valtavasti leveämpi, mutta silti kaupungin edessä olevien mutkien saattoi hyvin kuvitella olleen suojaisa paikka ankkuroida alukset siksi aikaa, kun ruokavarastoja täydennettiin ja pienemmillä veneillä etsittiin väylän konstikkaampaa loppuosaa.

Punta Arenas ei sinällään ole kaupunkina kummoinen. Matalaa 2-3 kerroksista rakennusta loivasti jyrkkenevässä mäen rinteessä. Vähän rähjäisiä tönöjä, jotka saivat miettimään miten nämä selviävät talvesta. Toisaalta, täällä etelässä on melkein yhtä kylmä kuin pohjoisessakin, joten kaipa he osaavat itsestään huolta pitää. Oma hostellini oli hyvä esimerkki vaatimattomuudesta. Sen ulkopuolella ei ollut minkäänlaista kylttiä, josta olisi voinut päätellä, että Uber-kuskini vei minut oikeaan osoitteeseen. Olin kuitenkin Booking.com palautteista lukenut jonkun valittaneen, että kämpän alapuolella olevan kuntosalin jumppamusiikki häiritsee. Kun näin kuntosalin, vakuutin kuskille, että olemme oikeassa paikassa, ja hyppäsin pois.

Kämppäni ikkunasta näki suoraan yläviistoon näköalapaikalle, jossa Pikkikseltä saamani vinkin mukaan on tolppa johon on kiinnitetty suuntaviittoja ja etäisyyksiä ympäri maailmaa oleviin kaupunkeihin. Vielä Pikkiksen täällä käydessä, siellä oli maailman suurkaupunkien joukossa viitta myös Tampereelle. Se olisi ollut mukava nähdä, mutta nyt sen tilalle oli jo laitettu muita kylttejä. 

  

Pää kohteessa.

  

Olisihan tuohon johonkin mahtunut edelleen kyltti: "Tampere 15180 km"

  

Victoria alus oli hämmentävän pieni.

Vierailin Punta Arenasissa Museo Nao Victoriassa, johon on rannalle rakennettu kopiot sekä Magalhaesin Victoria-aluksesta, joka ensimmäisenä ja ainoana (1520) kiersi maapallon ympäri, vaikkakin ilman matkalle tapettua kapteeniaan, sekä Beagle-laivasta, jonka kyydissä luonnontieteilijä Charles Darwin 300 vuotta myöhemmin kulki ja tutki Patagoniaa. Kopio on tietysti vain kopio, mutta silti oli mukava hahmottaa mittasuhteita, joita sen ajan laivoissa on ollut.      

Punta Arenasissa on lopulta aika vähän nähtävää. Huono suunnitteluni kostautui, sillä olin parempaa säätä haarukoidessani päättänyt jättää Isla Magdalenalle menon viimeiseen päivään. Salmessa sijaitseva saari on ylivoimaisesti suosituin vierailukohde koko seudulla, koska siellä on iso pingviini yhdyskunta. Viimeisen päiväni retket olikin myyty loppuun, joten tämän reissun pingviini-kokemukseni rajoittuikin Kapkaupunkiin.

Punta Arenasissa pääsin kuitenkin kokemaan yhden reissun parhaista ravintoloista. La Luna oli aivan huippu! Olin onnekas, kun satuin juuri oikeaan aikaan paikalle, sillä muina päivinä sinne näytti aina olevan jono. Tämä kaikille tiedoksi, sillä ravintolan ovessa oli kehotus: ”Jos pidit ravintolastamme, kerrothan meistä ystävillesi. Jos et pitänyt, kerro vihamiehillesi.”


Ushuaia

Punta Arenasista ostin bussilipun Ushuaiaan. Halusin kulkea tuon välin nimenomaan bussilla, sillä halusin nähdä millaista seutua Magalhaesin salmen alkupää (itä) on, ja etenkin miltä myyttinen Tulimaa näyttää. Tulimaa koostuu lukuisista saarista, jotka muodostavat Etelä-Amerikan kaikkein eteläisimmän kärjen. Sen äärimmäisenä pisteenä on Kap Horn.
Kap Horniin matkustamisestakin aikanaan haaveilin. Olin jopa valmis panostamaan tuohon muutaman päivän risteilyyn tuhansia euroja, olikohan se hinta n. 4.500/hlö. Mutta sitten kävi ilmi, että yksin matkustaessa hinta lähes tuplaantuu, joten minun oli pakko haudata ajatus mahdottomana.
Lukemani perusteella näille risteilyille osallistuvat ovat tylsiä porvarien prototyyppejä, jotka menevät sinne vain koska heillä on siihen varaa. Minä taas olin täysi vastakohta: minä jätin menemättä vain siksi, että minulla ei ollut varaa.

Bussimatka Ushuaiaan sopi minun reissubudjettiini sen sijaan hyvin, kokoluokkaa 55€. Ensin bussi körötteli Chilen puolella salmea mukaillen kohti itää. Sitten bussi ajettiin autolautalle, joka vei meidät voimakkaasti virtaavan salmen yli Tulimaan puolelle. Tulimaa, Tierra del Fuego, sai nimensä Magalhaesilta, koska tuon laivueen purjehtiessa salmeen, sen etelärannan päällä loimusivat taivaalla etelän revontulet. En tiedä onko niillä sama nimi, mutta vastaava ilmiö siis kuin meillä pohjoisessa.

  

Magalhaesin salmen rannat ovat yllättävän tasaista maata.

Olin kuvitellut, että Magalhaesin salmen rannat olisivat vuoristoisia ja etenkin Tierra del Fuego olisi vuoristoista, mutta ainakaan Punta Arenasista itään maa oli huomattavan tasaista aavikkoa. Jopa tylsää, jollei paikkaan olisi omalla kohdallani liittynyt niin vahva tunnelataus. Tulimaan pääsaari jakautuu sikäli erikoisesti, että salmen molemmat rannat ovat Chilen omistuksessa, mutta sitten ison saaren eteläinen reuna on Argentiinaa. Ylitimme rajan San Sebastianissa, joka sijaitsee Atlantin puoleisella sivulla, mutta sen edessä myrskyävää merta kutsutaan jo Eteläiseksi jäämereksi, ei Atlantiksi. Sitten yhä etelämmäksi ajaessa alkoivat odottamani vuoret, ja maisemat muuttuivat todella kauniiksi. 

Ushuaiaan tullessa ihmiset toivotetaan tervetulleeksi Fin Del Mundo -kylteillä (The end of the world), sama erikoinen liikanimi näkyy matkamuistoissa. Ja onhan se eräänlainen maailman loppu, sillä se on maailman eteläisin kaupunki. Sitä etelämmässäkin on vielä asutusta, mutta vain parin tuhannen asukkaan kyliä, ainakin Chilen Puerto Williamsin tukikohta.

Koordinaatit kertovat kuinka etelässä Ushuaia lopulta sijaitsee: 54° 48’ eteläistä leveyttä.
Vertailuna Kapkaupunki 33°55’ tai Australian Tasmaniassa sijaitsevan Hobartin kaupungin koordinaatit 42° 52’. Muualla maailmassa lähimmäksi päästään Uuden-Seelannin Eteläsaaren kärjessä, jossa Bluffin kaupunki sijaitsee 46° 36’ leveysasteella.

Ushuaia on maaginen. Se sijaitsee jyrkästi nousevien vuorten sekä lukuisten luotojen ja pienempien saarien vuoksi vaikeasti hahmotettavan Beaglen salmen puristuksessa. Lumihuippuiset vuoret näkyvät kaikista ilmansuunnista myös näin kesäisin.
Yhtenä yönä kuulin sateen ropinan ja kun aamulla avasin verhot, ulkona paistoi aurinko kirkkaasti mutta vielä enemmän häikäisi vuorilla moninkertaistunut lumipeite.
Vuoden keskilämpötila on 5°C tienoilla, joten mikään tyypillinen massaturismin kohde kaupunki ei ole. Minun vieraillessani siellä (kesällä, helmikuussa) päivälämpötila vaihteli 10-18 °C välillä.

   

  

Kämpiltä rantaan oli mukavaa kävelymatka, mutta takaisin palasin aina Uberilla.

  

Beaglen salmessa merileijonat, linnut ja Maailman lopun majakka mahtuvat
samaan kuvaan.

Ushuaiasta järjestetään retkiä Antarktikselle. Minä jouduin tyytymään risteilyyn Beaglen salmessa, joka on saanut nimensä HMS Beagle laivan mukaan. Kuten jo aiemmin kerroin, sen mukana purjehti Charles Darwin. Nuo tutkimusretket jättivät nimensä moniin paikkoihin Patagoniassa.
Mm. laivan kapteeni Robert FitzRoyn mukaan annettiin sittemmin englanninkielinen nimi Patagonian yhdelle tunnetuimmista vuorista. Vuoren alkukielinen nimi on edelleen El Chalten.
Ja tutuista nimistä puheenollen, myös suomalaissyntyisen Nordenskjöldin nimeen törmää monissa paikoissa Patagoniassa. Tämä ei kuitenkaan ole se sama kaveri, joka purjehti ensimmäisenä koillisväylän ja rakennutti myöhemmin Helsinkiin jäähallin, vaan Otto Nordenskjöld oli hänen veljenpoikansa, joka enonsa tapaan oli tutkimusmatkailija ja teki merkittävän reissun mm. Etelänavalle. Hänen mukaansa on nimetty merkittävä järvi Torres del Painen kansallispuistossa ja yksi merkittävimmistä jäätiköistä on nimetty Uppsalan yliopiston mukaan.

El Calafate ja Los Glaziersin kansallispuisto 

Löysin varsin järkevänhintaisen lennon Ushuaiasta El Calafateen enkä nähnyt mielekkääksi köröttää bussin kyydissä toista vuorokautta pääosin tylsissä maisemissa. Ehkä Australian Outbackissa sain erämaasta sittenkin tarpeekseni.

El Calafate sijaitsee varsin keskeisellä paikalla ja se on sopiva tukikohta Patagonian tutkimiseen. 
Pikkukaupunki hengittää turismista ja on muistaakseni ihan rakennettukin sitä varten. Se poikkeaa tietysti Las Palmasista ja Palma de Mallorcasta, sillä Patagoniaan tuleva turistiaines on hyvin eri sorttista, kuin pelkkää aurinkolomaa etsivät charter-matkailijat. El Calafaten turisteista suuri osa on patikoijia, ulkoilmaihmisiä, luontoihmisiä tai ainakin seikkailuhenkisiä. Itse taisin isossa kuvassa olla lähimpänä tavallista perusturrea. Siinä mielessä kaupungin ilmapiiri oli oikein miellyttävä, vaikka ravintoloita, eri tasoisia majapaikkoja ja retkipalveluita riitti kadun varret täyteen. Myös ulkoiluvarusteita myyviä tai vuokraavia liikkeitä oli huomattavan paljon. Ei tärkeä, mutta mielenkiintoinen huomio oli, että turisteilla oli minun tapaani usein Patagonia-merkkisiä vaatteita, mutta paikallisilla oppailla yms. lähes poikkeuksetta North Face -brändiä.

Suunnittelin tekeväni kaupungista 3 retkeä: Perito Morenon Glazierille, Chilen puolelle Torres del Painen kansallispuistoon sekä El Chalteniin, parin tunnin päähän El Calafatesta.  

  

Perito Moreno Glazier on 30 km pitkä, 5 km leveä ja n. 70 m korkea

  

Perito Moreno Glazier

Ensin suuntasin päiväretkelle Perito Moreno Glazieria ihmettelemään (Los Glaziers). Se on valtava jäätikkö ja Patagonian ihan ykkösnähtävyyksiä, jota tuskin kukaan jättää väliin. Se ei ole suurin Patagonian jäätiköistä, mutta se on tunnetuin, koska se on saavutettavissa. Muut jäätiköt ovat hyvin vaikeissa paikoissa, kaukana kaikista palveluista tai ne eivät ole yhtä näyttäviä.

Jos reissua Perito Moreno Glazierille suunnittelet, kannattaa huomioida, että tämä ei ole sama kuin Perito Morenon kaupunki, joka sijaitsee 630 km pohjoisempana. Ja jotta turistit tekisivät mahdollisimman paljon virheitä niin ainakin Google Mapsissa tämän kaupungin kuvissa on päällimmäisenä kuvia El Calafatessa sijaitsevalta glazierilta. Tuskin tahallista huijausta, vaan jonkun turistin huolimattomuutta, eikä sitten kukaan ole viitsinyt korjata. Mutta kun Argentiinassa ollaan, niin kusetustakaan ei voi sulkea pois laskuista.

Sekä Perito Morenon kaupunki, että jäätikkö ovat saaneet nimensä argentiinalaisen Francisco Morenon mukaan, joka löytöretkeili, kartoitti ja vaikutti suuresti Patagonian alueen kehitykseen. 

Oikea jäätikkö sijaitsee 75 km päässä El Calafatesta. Sinne voi matkustaa myös omatoimisesti vuokra-autolla, mutta minulle edullisemmaksi tuli osallistua valmiille retkelle. Valitsin vaihtoehdon, jossa ensin tehtiin tunnin laivamatka hyvin lähelle jäätiköitä ja sen jälkeen pääsimme omatoimisesti patikoimaan rannalle hyväkuntoisia kulkuväyliä, etsimään erilaisia kuva-/näkökulmia jäätikköön.
Vaikka juuri noilta kulkuväyliltä vuorten rinteiltä sai paremman käsityksen kokonaisuudesta niin mielestäni tuo risteily oli silti ehdottomasti muutaman lisäkympin arvoinen.

Ihan jäätikön alle laivalla ei kuitenkaan päässyt, sillä jäätiköstä irtoaa valtavia lohkareita jotka upottavat helposti isommankin laivan, tai vähintäänkin kastelevat loiskahtaessaan liian lähelle uskaltautuneen laivan matkustajat. 
Jäätikkö elää jatkuvasti, uutta jäätikköä valuu vuorilta jatkuvasti ja vanha liikkuu peräti 2 metriä vuorokaudessa, joten näitä lohkeamisia tapahtuu usein. Lohkeamista edeltää ukkoselta kuulostava jyrinä. Itse näin yhden lohkeamisen, mutta kamera ehti mukaan vasta sen synnyttämiin aaltoihin. Jäätikön alla olevat järvet ovat syntyneet kokonaan jäätikön sulamisvesistä ja lohkareita kelluu pitkin järveä.  

Pienempiä aaltoja syntyi, kun yhtäkkiä laivan kannella melkein vieressäni seissyt kaveri antoi kameransa jollekin naiselle ja pyysi kuvaamaan. Sitten hän kaivoi taskustaan jotain, polvistui ja kosi siinä jäätikön alla reissukaveriaan, toista miestä. Me kaikki, jotka näimme tapahtuman, tietysti taputimme ja onnittelimme, mutta pariskunta selvästi oli hyvin varovainen ja hoiti seremonian hyvin nopeasti. Todennäköisesti pelkäsivät muunlaisia reaktioita.

  

Tiedänhän, että pieni oon,
kun siltä tuntuu mahdun hyvin kainaloon

Torres del Paine

Yhden retkien väliin jätetyn huilipäivän jälkeen lähdin ennen auringonnousua pitkälle 16 tunnin bussiretkelle Torres del Paineen, Chilen puolelle. Vaikka kyse on samasta vuoristosta, eikä linnuntietä etäisyyttä El Calafatesta ole kai kuin reilu 100 km (riippuu tarkemmasta määränpäästä), niin maita pitkin matkaa kertyy 270 km. Jos Patagoniaan menee varta vasten, paremmin suunnitelleena, niin tällaisessa pitkässä päiväretkessä ei ole mitään järkeä. Valtaosa ajasta kuluu bussissa istuessa eikä vuoria kiertäessä maisematkaan ole pääosin aavikkoa kummempia.
Patagonian kauneus rajoittuu Argentiinan ja Chilen rajalla kulkevaan Andien vuorijonoon. Muu osa on pääosin tasaista erämaata. Yksi positiivinen bongaus minulle oli kuitenkin päästä matkustamaan pitkin legendaarista valtatie 40, Ruta Nacional 40, joka ulottuu pohjoisesta Argentiinasta Patagonian eteläosiin asti, peräti 5200 km! 

Minulle tämä päiväretki oli kuitenkin ihan sopiva tapa tutustua Torres del Paineen, joka on Chilen puoleisen Patagonian kuuluisin osa. Painen kansallispuistossa sijaitsevat mm. Las Torresin harmaagraniittiset vuorenhuiput, tornit, jotka ovat matkaesitteiden kannessa aina kun puhutaan Patagoniasta. 

Päivä oli mukavan aurinkoinen ja selkeä, joten vuoret erottuivat hyvin kaikilta näköalapaikoilta, joihin pysähdyimme. Yhdeltä paikalta pääsimme tekemään 1,5 tunnin patikoinnin vuorten juurelle, yhden järven rannalle. Sillä kävelyllä pääsin kokemaan myös Patagonian kuuluisat tuulet konkreettisesti. En ole vastaavaa tuulta kokenut koskaan. Kävellessä täytyi olla tarkkana, ettei tuulen takia askel osukin eri paikkaan mihin oli tarkoitus. Ettei kompastu.
Pysähdyimme syömään eväitä Salto Grande järven rannalle, jossa tuli taas epätodellinen olo. Paikka oli niin häikäisevän kaunis. Turkoosin järven toisella puolen nousivat jyrkästi lumihuippuiset vuoret, aurinko paahtoi polttaen nenän pään ja tuuli yritti viedä mennessään. Kun ylimpänä oli sininen taivas, sitten valkoiset pilvet kummallisen selväpiirteisine reunoineen, sitten turkoosin värinen järvi. Oli helppo ymmärtää mistä Argentiinan potkupallojoukkueen raitapaidat ovat saaneet inspiraationsa.  Tuo tunti oli unohtumaton hetki elämässä.

On selvää, että omatoimisesti vaeltaessa elämykset olisivat vielä paljon voimakkaampia, ja että se on juuri se tapa, miten täällä pitäisikin kulkea, mutta minun nykykunnollani, olemattomalla vaelluskokemuksellani ja mukavuudenhalullani tämä oli ihan riittävä elämys.

Pitkä bussiretki oli myös hyvää harjoitusta tulevaan. Kun viikon päästä lähden Chilen pohjoisosasta Calamasta pitkälle bussimatkalle vuorten läpi Boliviaan ja Peruun, minun pitää olla valmistautunut sietämään muita ihmisiä, kulkemaan porukan mukana sekoamatta.


  

Torres del Painen kansallispuistoa

 El Chalten ja muuttuneet suunnitelmat

Tarkoitukseni oli tehdä vielä kolmas reissu El Calafaten järven toiselle puolen, El Chaltenin pikkukaupunkiin ja kuuluisaa Mt. FitzRoyta ihailemaan. Sää muuttui kuitenkin pilviseksi ja sateiseksi. Kuulemani mukaan vuori ei näy käytännössä ollenkaan kauempana sijaitsevilta näköalapaikoilta. Patikointi sen juurella olevalle järvelle on vaativa. Sinne ei kokemattoman kannata lähteä yksin enkä täyttänyt vaatimuksia, joita on asetettu ryhmäpatikointeja järjestävien toimesta.  
Niinpä vedin kämpillä lonkkaa, kävin syömässä vähän paremmin ja suunnittelin alkavan viikon radikaalisti uusiksi. 

Näitä pieniä pettymyksiä on reissun kohdalla ollut muutamia. Osasin kuitenkin ennakoida niin käyvän eri syistä. Kompromisseja olen joutunut tekemään mm. siksi että olen käynyt paikoissa, joihin olisi pitänyt mennä vähän nuorempana. Pari kertaa on käynyt vaan huono tuuri, mutta se oli vierailtujen paikkojen lukumäärään suhteutettuna jopa todennäköistä, että jossain jotain menee pieleen. 
Olen osannut kuitenkin suhtautua takaiskuihin hyvin enkä ole niitä jäänyt isommin suremaan. 
El Calafatessa kyllä mietin, että onko kyse välinpitämättömyydestä, iän mukanaan tuomasta tylsistymisestä? Muistin samaistuneeni korona-talvina Junnu Vainioon, joka laulaa biisissä ’Heiskasen kanssa kun heiluttiin’ nuoruusvuosien railakkaista Tukholman reissuistaan. Sitten laulussa kertoo Heiskasen kuoltua risteilleensä yksin, ja jääneen hyttiin ja tyytyneensä katselemaan hytin ikkunasta hämärtyvää Tukholmaa:

Vuotten jälkeen oon lähtenyt risteilemään
Katson valoja taas, niiden liikkuvan nään
Lautta lähtee siis takaisin, hyttiini jään
Mikä minuun lie mennytkään
Vain sä Heiskanen, vain sinä risteilystäin
Yksin ymmärrät syyn miksi hyttiini jäin
Sillä sieltä kun katselin kulmille päin
Vielä jäntevät hahmomme näin
Sinä ymmärrät ystäväin
 
Kotoa lähteissä päätin, että tällä matkalla en jää hyttiin. Taistelen sitä vastaan aika ajoin, mutta lohduttaudun sillä, että jos olisin vakavasti henkisesti laiskistumassa, jumiutumassa pelkkiin muistoihin, ei minusta olisi ollut lähtemään koko reissuun.

   

Ei saa jäädä tuleen makaamaan. Aamusta liikkeelle El Calafatessa.

Kun kävi ilmi, että seuraavaan kohteeseeni Barilocheen matkustaminen oli joko todella epämiellyttävää (bussimatka 25 tuntia) ja kallista, päädyinkin siihen, että välilaskun sijaan pysähdynkin Buenos Airesiin muutamaksi päiväksi ja jätän Barilochen kokonaan väliin.
Päätöstä edesauttoi myös tietoisuus siitä, että matkustaminen Barilochesta Santiagoon olisi jälleen ollut hyvin työlästä ja kallista. Lisäksi aikatauluni vuoksi minulla olisi ollut jo vähän kiire.

Jatkuva säätäminen on alkanut pikkuhiljaa kyllästyttää.
Niinpä jätin jäähyväiset Patagonialle viikkoa odotettua aikaisemmin.


Buenos Aires

Lensin Buenos Airesiin. Vierailu Argentiinan pääkaupungissa kuulosti äkisti oikein hyvältä idealta. Saisin elämään vähän taas ns. sisältöä, kun pääsisin vierailemaan historiallisesti merkittävissä paikoissa.

Majoituin aivan kaupungin keskustaan, vain pari korttelia kaupungin maamerkistä Obeliskista.
Kämppäni oli mukava. Parin päivän päästä huomasin lähinnä maanneeni sängyssä ja katselleeni Netflixiä. Ei huvittanut lähteä liikkeelle. 

Kolmantena päivänä lopulta pakotin itseni muuallekin kuin lähiravintoloihin. Kävin läpi ns. pakolliset. Vierailin kuuluisalla Le Recoletan hautausmaalla. Se toi mieleen Pariisin Pere Lachaisen hautuumaan, sillä haudat ovat massiivisia, ylitsepursuavia näyttävyydessään eikä skandinaavisesta ’less is more’ ajattelusta ymmärretä kummassakaan mitään. Vierailluin hauta Le Recoletassa on Familia Duarten sukuhauta, johon on monen mutkan kautta tuotu myös Eva Peronin jäänteet.
Evitan hauta ei vedä suosiossaan vertoja Jim Morrisonin vastaavalle Pariisissa, mutta oli kuitenkin tuon hautausmaan ruuhkaisin käytävä. En tiedä miksi, mutta minusta tuntui jälleen kornilta, kun ihmiset ottivat selfieitä haudalla. 

  

Argentiinaa kuvaavaa, että hautausmaalle myytiin lippuja. Sain 
sen n. 5€:lla kun lupasin että tulin vain käymään, en jää.

Vierailin varta vasten myös La Bocan kaupunginosassa, joka on vanha työläiskaupunginosa, nykyisin kylän kovimpia turistirysiä. Se on tunnettu vahvasta tango-historiastaan ja etenkin potkupalloilija Maradonasta, joka piti Boca juniorsia kotiseuranaan elämänsä loppuun asti. La Bocassa on värikkäitä taloja sekä seinämaalauksia, sekä erityisesti Maradonan kuvia. Hänen lisäkseen vähän jokaisella parvekkeella on Lionel Messin patsas nostamassa MM-pokaalia.

Keskustassa kävin katsomassa Casa Rosadan, presidentin linnan, jonka parvekkeelta Evita aikanaan heilutteli kansanjoukoille kuin Sanna Marin ikään. Hänkin oli omasta mielestään liian seksikäs, joten peronismiin kohdistuva kritiikki voidaan tuomita pelkkänä kateutena.
Nykyään siellä heiluttelee Argentiinan uusi presidentti Javier Milei, joka näyttää siltä, että hänkin on ollut maailmanympärimatkalla eikä ole ehtinyt parturiin. Vielä hiuksiakin lennokkaampia ovat herran ajatukset, mutta eipä hänestä sen enempää. Tekemistä äijällä riittää.



Emme paitsiosääntöä voi noudattaa

Uber kyydit ovat Buenos Airesissa halpoja ja liikuin kaikkialle niiden avulla, kun en jaksanut etukäteen selvittää missä on turvallista kävellä ja mihin ei kannata mennä. Tuli vähän sama tunne kuin ihan reissun alussa Kapkaupungissa, en viihtynyt, kun en tuntenut olevani vapaa.

Buenos Airesin kaduilla ei ole miellyttävää kävellä sillä kodittomia ja kerjäläisiä on aivan kaikkialla. Lisäksi kaduilla pyörii epämääräisen näköistä porukkaa, joista todennäköisesti tilaisuus tekisi varkaan.
Kun olin aikaisin aamulla lähdössä lentokentälle ja odottelin Uber kyytiäni majoituspaikkani ovisyvennyksessä, luokseni käveli vähän matkan päästä varta vasten kaksi parikymppistä miestä. Mahdollisesti vain pummaamaan, mutta olin siinä kaikkine laukkuineni hyvin hollilla. En ehtinyt saada selvää tarkoituksesta, kun onneksi samaan aikaan Uber kuskini ajoi paikalle ja soitti torvea.
Miehet häipyivät.

Edellinen pieni kohtaus ei kuitenkaan ole syy, mutta ehkä loppuhuipennus siihen, että olin jo
perin juurin kyllästynyt Argentiinaan. Tai oikeastaan argentiinalaisiin, siihen yhteiskuntaan.
Maahan, jossa vallitsee jatkuvan kusetuksen kulttuuri. Siellä on tyhmyyttä ja naiiviutta jollet koko ajan ole varuillasi, tai osaa varoa kaikkia kikkoja, joita sinuun yritetään. 

Jos maksusta pyysi kuittia, uhattiin että pitää maksaa +19% vero, josta ulkomaalaiset 
ovat todellisuudessa vapautettuja. No, kuitin sijaan rahat ladottiin pöydälle
ja molemmat osapuolet ottivat niistä kuvan.

Enemmän kuin ryöstön uhriksi joutuminen, minua ärsytti huijatuksi tulemisen jatkuva pelko.
Minä olen luonteeltani sellainen, etten saa nukutuksi, sillä tuollainen ärsyttää niin, että iho menee rikki ja hyväntahtoinen luonteeni haihtuu savuna ilmaan.
Muutama esimerkki: 
* Monissa paikoissa esim. majoitukset täytyi maksaa käteisellä, ja se piti maksaa vain ja ainoastaan Yhdysvaltain dollareilla. 
* Argentiinassa on kaikkialla toivottua maksaa dollareilla. 
* Siitä huolimatta koskaan et saa vaihtorahoja dollareina, jos nyt tohdit edes moista pyytää. Ne palautetaan pesoina, yleensä vielä virallistakin huonommalla kurssilla. 
* Esim. kahviloissa ei ole hintoja esillä. Jos et kysy hintaa etukäteen, maksat reilusti enemmän kuin muut. 
* Dollareille (ja myös Euroille) on kahdet eri valuuttakurssit. Virallinen kurssi sekä blue rate, epävirallinen kurssi, joka on ilmeisesti paljon virallista parempi. Jos viivyt Argentiinassa pitempään, ja luotat ettet tule ryöstetyksi, niin edullisinta on tuoda kaikki käyttövarat dollareina käteisenä, ja vaihtaa ne epävirallisella kurssilla. Itse en voinut kantaa ylimääräistä käteistä ympäri maailmaa enkä muutenkaan voi sietää tällaista puliveivausta.
* Booking.comista varaamaani majoituksen jatkoyötä ei mukamas saanut veloitettua kortiltani, vaikka olivat sen ensimmäisen osan jo veloittaneet onnistuneesti, joten pyysivät lähettämään heille rahaa Western Unionin kautta. Kai tässäkin perimmäinen tarkoitus on kiertää veroja ja/tai voittaa valuuttakursseissa jotakin, tai saada dollareita pesojen sijaan.
Tarjouduin että menen maksamaan El Calafateen sinne majoituspaikkaan paikan päälle, mutta sekään ei käynyt. Ei ole kuulemma kortinlukulaitetta.
Pesojen nostaminen automaatista on hyvin kallista (ja virallinen kurssi on siis huono), joten sitä vaihtoehtoa en itsekään tarjonnut. Tuskin olisivat hyväksyneetkään.
Kieltäydyin maksamasta millään muulla tavalla kuin kortilla, joten kinamme jatkuu. Koskakohan huomaavat, etten ole enää maassa.
* Matkaopas tiiraili jokaista seteliä valoa vasten saatuaan maksun käteisenä. Jokaisen asiakkaan kohdalla. Moraalittomuus on normi. Kiinnostaisi tietää miten he kasvattavat lapsensa erottamaan oikean ja väärän, kun oletusarvoisesti olet jokaisessa kohtaamisessa huijauksen potentiaalinen uhri.


On yllämme raitapaidat Argentiinan
on pelimme nopeata, kiihkoisaa
Jos palkinnoksi toivomme 
me Malviinan
Emme paitsiosääntöä voi noudattaa

          - Eppu Normaali: Argentiina

La Bocan värikäs kaupunginosa.