BOLIVI

Cusco 9.3.2024

Kummallista etten ole oikein koskaan ymmärtänyt kuinka tavattoman hieno maa Bolivia matkailijalle onkaan. Oikeastaan se on kokoonsa suhteutettuna jopa ylivertainen kaikkeen tähän asti kokemaani nähden. Ainutlaatuinen (kerrankin sanan oikeassa merkityksessä) Uyunin suolatasanko, herkistävän kaunis Isla De Sol ja seikkailuntäyteinen Camina De La Muerte (Death Road) mahtuvat mahdollisesti kaikki TOP10 elämysteni listalle. Se on kova juttu se.

Calama ja San Pedro da Atacama

Kun lensin Santiagosta Chilen pohjoisosiin Atacaman autiomaan porteille, muuttui reissuni luonne reilun kuukauden ajaksi. Seuraavaan lentoon oli aikaa reilusti yli kuukausi, tällä välin etenen pääosin bussilla. Chilestä Boliviaan ja edelleen Peruun.

Calaman kaivoskaupunkiin lensin muutaman päivän etuajassa antaakseni elimistölleni aikaa tottua korkeampaan ilmanalaan (2300 m). Calamassa sinällään ei ollut mitään minua kiinnostavaa, joten käytin ajan tulevan organisointiin ja vähän jo ensi kauden korisasioitakin järjestellen.

Sitten siirryin San Pedro De Atacamaan, josta alkoi varsinainen Kilroyn järjestämä bussiseikkailuni. Nämä molemmat erämaan pikkukaupungit olivat ulkonäöltään samanlaisia, hiekka pöllysi päällystämättömillä kaduilla, matalat kivi- tai betonimuurit rajasivat jokaisen talon julkisista jalkakäytävistä, joita peitti koiranpaska, hiekkapöly ja erilaiset roskat. San Pedro de Atacama oli kaikesta huolimatta varsin miellyttävä kaupunki, koska se on niin turismilla elävä, että sieltä löytyi palveluita, mm. yksi parhaista kahviloista, joissa olen koskaan käynyt. San Pedron katukuvaa kohensivat myös kuvaukselliset, osin lumihuippuiset vuoret.

San Pedro de Atacaman katukuvaa koristavat vuoret

El Tatio geysers

San Pedro de Atacamasta tein päiväretken El Tatio geysereille.

Aikainen herätys, totta kai. Reissaamisen ikävin asia minulle ovat nuo lukuisat eri syistä tehtävät aikaiset herätykset. Auringonnousut ymmärrän, eipä niitä voi mennä odottelemaan puolilta päivin, mutta jostain syystä kaikki muukin täytyy aloittaa keskellä yötä. Joskus aikanaan aamuyön heräämiset eivät olleet näin vaikeita, mutta viime vuosina, kun iltapainotteisen työn takia nukkumaanmeno on viivästynyt selkeästi yli puolenyön, niin aamulla nukun luonnostaan pitempään. Lisäksi minuun on tullut isäni piirteitä. Hän asetti aina kengätkin valmiiksi, kärjet ulko-ovea kohti, ja nukkui huonosti, jos tiedossa oli jotain ohjelmaa seuraavaan aamuun. Nykyään minä en saa oikein nukuttua, kun tiedossa on aikainen herätys.

Tälle reissulle ei lähdetty aikaisin auringonnousun takia, sillä geysereillä on jo täysin valoisaa, kun aurinko viimein nousee vuorten takaa. Opas vastasi kysyttäessä, että tällä kertaa aikainen lähtö tehtiin, koska ilman ollessa viileämpää, muodostuu geysereistä nousevan kuuman ilman kanssa enemmän erottuvaa vesihöyryä.

Ihan näyttäviä geysereitä, mutta olen ehtinyt nähdä vastaavia jo niin monta (mm. Rotoruassa Uudessa-Seelannissa sekä aiemmalla reissulla Yellowstonessa), että enemmän minua kiinnosti seurata omaa olotilaani.

El Tatio geysers

Vuoristotaudin välttelyä

El Tatio geyserit (4400 m) olivat ensimmäinen todellinen testi elimistölleni, miten kestän vähähappisen ilman. Olin lukenut vuoristotaudista ja valmistautunut niin hyvin kuin osasin, mutta silti vähän jännitti miten äijän käy. Pohjolan vakuutukseni ei yli 1000 € hinnasta huolimatta kattanut mahdollisia vuoristotaudista johtuvia evakuointikuluja. Hengitys oli alkuun hyvin raskasta. Hengästyin kun kumarruin solmimaan kengännauhoja. Muutenkin oli outo olo, mutta en tiennyt johtuiko se väsymyksestä vai hapen puutteesta. Nopeasti kuitenkin totuin siihen ja selvisin ensimmäisestä testistä oikein hyvin. Tämä geysereillä käynti kesti kuitenkin vain muutamia tunteja. Arvoitus oli edelleen, miten elimistö sopeutuu pitempään altistukseen, kun joudun muutaman päivän päästä yöpymäänkin korkealla.

Osoittautui ilmeisen hyväksi ideaksi, että totuttauduin eri korkeuksiin vähitellen. Siis että ensin olin vain vähän korkeammalle muutaman päivän, sitten kävin nopeammin tosi korkealla ja palasin alemmaksi, ja vasta sitten viivyin ja yövyin yli 4000 metrissä pitempään. Tätä kirjoittaessa olen viipynyt jo toista viikkoa lähes yhtäjaksoisesti 3500-4700 metrissä.

Vuoristotaudin oireisiin, mm. päänsärkyyn ja pahoinvointiin, auttaa tavallinen Burana, paremmin kuin parasetamoli. Itse otin orastavaan päänsärkyyn yhden 400 mg parina päivänä. Tautia varten on olemassa täsmälääke asetatsoliamidi, mutta sillä on mahdollisia sivuoireita eikä minun ollut järkeä ottaa riskiä niiden suhteen. Olisin kuitenkin ostanut lääkettä varalle, jollei itselleni niin matkakumppaneille, mutta yllätyksekseni sitä ei kuitenkaan saanut San Pedro da Atacaman apteekista ilman reseptiä. Yllätys se oli siksi, että olin pariin otteeseen saanut Chilen apteekeista omia reseptilääkkeitäni ilman kyselyjä.
Paikalliset syövät tautiin kokapensaan lehtiä, mussuttavat niitä kuin irtokarkkeja. Tutkimusten mukaan niillä ei ole kuitenkaan lumelääkkeen vaikutusta kummempaa tehoa.
Itse en ole niihin koskenut edes kokeillakseni. Ei ole ollut syytä.

El Tatio geysereiltä palasimme San Pedroon jossa välipäivänä kadulla kuulin äkkiä humalaisten äänekästä naurua ja kiroilua. Suomeksi! Kolme äijää jutteli kovaan ääneen eivätkä tietäneet tietenkään taustaani. Kävin morjestamassa ja he pyysivät mukaansa yhden heistä omistamaan ravintolaan, mutta vaikka mieli teki niin jätin väliin, sillä alkoholi on yksi vuoristotaudille altistavia asioita. Ainahan alkoholin vaaroista toitotetaan, mutta tämän ymmärtää arkijärjelläkin: korkealla elimistö kuivuu ja jokainen tietää, että suuta kuivaa kummasti jo pubista kotiin kävellessä, saati seuraavana aamuna.

Melko tiukan linjan ansiosta saan tähän kevääseen kolmen viikon lähes tipattoman jakson.

Land Rover pakattu rajalla, eikun mäkistartti ja menoksi!

Bolivian ihmemaahan

Yksi koko reissuni jännimmistä osista alkoi, kuinkas muuten, hyvissä ajoin ennen kukonlaulua.
Köröttelimme bussilla lähellä sijaitsevalle Bolivian rajalle jossa jakaannuimme 6 hengen pienryhmiin Land Rovereihin. Minun autooni tuli yksi chileläinen 4 henkinen perhe (lapset jo nuoria aikuisia) sekä brasilialainen kolmekymppinen mies, joka onnekseni puhui sekä espanjaa että englantia. Chileläisistä poika puhui jotenkuten englantia, mutta aristeli alkuun sen käyttämistä.
Kuskimme Luis oli erinomainen, mutta englanti ei taittunut juuri ollenkaan. Onneksi kaikki autossamme olivat tosi mukavia, joten asiat hoituivat ihan hienosti. Alkuun arvelutti, sillä heti ensimmäinen startti täytyi tehdä mäkilähtönä, kun kone ei meinannut käynnistyä.

Onnistuin valtaamaan etupenkin. Arvelin, että perhe haluaa mennä yhdessä ryhmässä taakse, joten pidin vain huolen, että ehdin kysymään kuskilta, että eikö minun kannattaisi painavimpana tulla eteen, johon hän vastasi jotain, jota en ymmärtänyt, mutta kaikki saattoivat kuvitella minun käsittäneen sen myöntyväksi vastaukseksi, jolloin istuinkin jo mukavasti edessä, kuskin vieressä. Koska kaikki aristelivat englantiaan, kaikki tyytyivät tähän.

Muuten varoin antamasta kuvaa, että etuilen tai ajattelen vain itseäni.
Kuten Sunzi opettaa: ”Pitää osata valita taistelunsa”.
Tai Bror-Erik Salhojalta oppimani viisaus: ”Tärkeissä törkeä, muuten mussukka” Etupenkin voittaminen oli tässä tapauksessa iso ja merkityksellinen asia.

Nooh, tosiasiassa ei tarvinnut pitää puoliaan. Ryhmä kohteli minua kuin vieraana, kylän vanhimpana. Kun oltiin syömässä, naisetkin kohdistivat minuun pyynnön ottaa ensin, johon en sentään taipunut. Mutta oppaamme Luis vei minua jonojen ohi, majapaikoissa minulle katsottiin aina huone ensin… Se oli vähän kiusallista. Chileläisperheen isä oli minua selvästi vanhempi, joten ei se iästä ollut kiinni, mutta kenties eurooppalaisuudella oli tässä vaikutusta. En tiedä.

Land Rover pompotteli pitkin yhä huonompia teitä, yhä korkeammalle. Kun tie muuttui ihan mahdottomaksi tärinäpelloksi, kuski kurvasi ajamaan tien viereen. Renkaanjäljet paljastivat, että niin oli tehnyt jo muutama muukin. Aavikolla oli muutenkin epävirallisia teitä, joten mikäs siinä. Myöhemmin ymmärsin, että tie täällä tarkoittaa useimmiten vain polkua, joka syntyy siitä, että joku menee ensin ja muut seuraavat perässä. Bolivian ylängöillä et näe mittamiehiä tekemässä tielinjauksia, koneita luomassa perustaa, saati asfalttihenkilöitä päällystämässä näitä polkuja.

Laguna Blanca

Alkuun ihastelimme Laguna Blancan peilityyntä pintaa johon heijastuivat ympäröivät vuoret, sitten läheistä Laguna Verdeä joka vaihtoi väriä tuulen väreen myötä. Sol de Mananassa pysähdyimme kylpemään luonnon kuumavesialtaille. Vesi oli 35-40 asteista, kuumempaa kuin porealtaassa, ja sinänsä miellyttävää, mutta härdelli paikalla oli melkoinen. Teki kuitenkin hyvää kastautua, sillä aikaisen lähdön vuoksi suihku oli jäänyt väliin.

Jatkoimme Laguna Coloradalle, jossa viihtyy vuosittain yli 30.000 flamingoa. Ei ihme, järvi on erilaisten kemiallisten yhtälöiden seurauksena kuin maalarin väripaletti. Valitettavasti minun kuvaustaitoni, eikä varmaan kalustokaan, anna oikeutta sen kauneudelle.
Flamingoja katsellessa tuli mieleen, että ne on luotu 8.päivänä, maanantaina tärisevin käsin, sillä eihän ole mitään järkeä siinä, että noin pitkäjalkainen hakee ravintonsa matalan järven pohjasta. Alipainetta ei sovi olla, sillä luulisi pyörryttävän, kun koko päivä kuluu pää alaspäin.

Laguna Coloradan värit

Järvi sijaitsee yli 4700 metrin korkeudessa, jonka seurauksena seurueemme yksi jäsen alkoi voida pahoin paluumatkalla. Hän, joka oli innokkaimmin tyrkyttänyt minullekin kokapensaan lehtiä.

Iltapäivä kääntyi iltaan ja pompottelimme pitkin yhä kummallisempia reittejä. Ensin lumiloskassa, tuli takauma kuin olisin matkalla Forssaan viheltämään maaliskuun lopun viimeisiä pelejä. Sitten horisonttiin saakka tasaista aavikkoa, joka muuttui tunnin päästä solien muodostamaksi labyrintiksi. Kohta alkoi vähän vihertää – täällä joku voisi ehkä asuakin! Mutta ei. Loputon matka jatkui ja jatkui. Muita autojakaan ei ollut näkynyt liki kahteen tuntiin. Sitten joku kysyi kauanko vielä, kuski vastasi 10 minuuttia. Miksei kukaan kysynyt aikaisemmin?
Ensimmäinen yöpyminen oli keskellä ei mitään, Mallku Villa Marin kylässä. Se sijaitsee 4053 metrin korkeudella merenpinnasta ja siellä asuu 240 asukasta. Ainakin minun huoneeni oli kylän karusta ulkokuoresta huolimatta tosi hieno. Ruoka oli varsin vaatimatonta, kuten Boliviassa on ollut kaikkialla. Lähes jokaiseen ateriaan kuuluu ranskalaisia JA riisiä. Kas kun ei vielä pastaakin samalle lautaselle.
Ihan syötävää, muttei mikään elämys. Korkealla on kuitenkin tärkeää juoda ja syödä.

Vetureitten hautausmaa, Uyuni

Uyuni

Toisena päivänä tiet olivat jo vähemmän dramaattisia. Kävimme ihastelemassa eroosion hassuiksi muokkaamia kallioita sekä laamoja. Lounaan jälkeen (riisiä ja ranskalaisia yms.) lähdimme pitkälle siirtymälle kohti Uyunia.

Oppaamme Luis jätti meidät Uyunin porteille Vetureiden hautausmaalle, ja lähti käymään kotonaan, hakemaan meille saappaita. Uyunin suola-aavikolla nimittäin kumisaappaat ovat ehdottoman tärkeät, sillä suolan irrottaminen vaelluskengistä ei ole mukavaa.

Jo ensi kokemus suola-aavikosta oli hämmentävä. Vaikka olin nähnyt siitä kuvia ja videoita, olin luullut niitä käsitellyiksi kuviksi. Kaikki heijastui kahtena, horisonttia oli välillä mahdoton erottaa. Suola-aavikon pinnassa on ainakin näin sadekaudella muutama senttimetri hyvin suolaista vettä. Koska se on niin matalaa, ja sen alla on kivettynyt valkoinen suolapohja, se toimii kuin peili.

Minun oli vaikea päästä irti ajatuksesta, että olemme jäällä. Kun nousimme autosta, varoin etten liukastu. Paikoin kymmenien metrien syvyydelle yltävät suolakalliot muodostivat paikoin laattoja, jotka näyttivät kuin jään halkeamilta.
Mieleni etsi luonnostaan sulia kohtia, virtauksia. Ilmankos kun vettä oli jäällä ja aurinko paistoi. Ihan kuin olisi ollut kevätjäillä, josta aurinko on jo sulattanut lumen.
Yritin selittää harhojani muille, mutta ilmeestä näki, ettei brasilialaisilla ja chileläisillä ollut aavistustakaan mistä puhuin.

Aurinko alkoi laskea ja Uyunin suola-aavikko vaihtoi väriä ihan jatkuvasti. Kuskimme Luis alkoi järjestellä meitä yhteisiin kuvauksiin. Itse en yleensä poseeraa kuvissa ollenkaan, kädet housujen taskussa on juuri hyvä. Huumorintajuni ei riitä siihen, että leikkisin Titanicia joka paikassa, levittelisin käsiäni, osoittaisin kuin opas jotain kohdetta tms. Miksi viedä huomiota kuvattavalta kohteelta jollain pelleilyllä, jota lisäksi tekevät kaikki muutkin?
Tämän yksitotisuuteni vuoksi arvannette, että jouduin psyykkaamaan itseäni melkoisesti, että suostuin opettelemaan jonkun koreografian ja liikkumaan muiden kanssa. En kuitenkaan halunnut pilata ryhmän fiilistä, joten osallistuin touhuun.

Mieli muuttui, kun näin lopputuloksen. Hämmästyttävällä tavalla Luis yhdisteli ihan tavallisen puhelimen ominaisuuksia, nopeutettua kuvaa, kuvaajan ja kuvattavien liikettä, ja sai aikaan mahtavan videon. Ilman mitään jälkikäsittelyitä ja photoshoppauksia.
Tietysti Uyunin suola-aavikko heijastuksineen antoi tähän tarkoitukseen ainutlaatuiset puitteet ja ”taustakankaan” jonka päällä me voimistellessamme näytämme irrallisilta olennoilta.

Nuo trikkikuvat ovat ihan hauskoja muistoja, ja tosi hienoja, mutta silti enemmän innostuin, kun sain ihan rauhassa katsella ikuisuuteen, tyhjään horisonttiin. Maailman suurin (10600 km2) ja korkeimmalla sijaitseva (3600 m) suola-aavikko on niin valtava, että se antaa jokaiselle oman yksityisen tilan, vaikka väkeä on tietysti siellä jossain katseen ulottumattomissa paljon.

Auringon laskettua yövyimme Salt Hotel nimisen ketjun toimipaikkaan, ihan aavikon laidalle, jossa talon seinät ja jopa huonekalut oli tehty suolaharkoista.
Hotellilta oli lyhyt matka 6 tunnin unien jälkeen palata ihailemaan auringonnousua.
No, tuo auringonnousu ei tuonut juuri lisäarvoa, sillä sää oli aamusta niin pilvinen, mutta aavikko oli niin lumoava, että edes minua, aikaisten herätysten vihaajaa ei harmittanut yhtään.

Aurinko alkoi kuitenkin paistaa ja kiersimme eri osissa kummastelemassa erilaisia heijastuksia. Osassa erämaata oli pelkkää kuivaa ja kovettunutta suolaa, kuten Colchanissa, jossa oli tehty suolalohkareista veistoksia. Tuli jotenkin mieleen Siilinkari talvella, taas tuo jää fiksaationi.
Vierailimme alkuperäisellä Salt Hotellilla joka on keskellä aavikkoa, ja ilmeisesti sen kautta on jossain vaiheessa ajettu Dakar-rallia. En jaksa selvittää.

Iltapäivällä palasimme Uyunin kaupunkiin, jossa hyppäsin yöbussiin, joka vei minut aamuksi La Paziin, maailman korkeimmalla (n. 3800-4200 m, on vähän mäkistä seutua) sijaitseva pääkaupunki. Bussi oli komea, penkit leveät ja ne sai lähes täysin makuulle. Nukuin lähes koko matkan, joka on poikkeuksellista minulle nykyään. Nukuin ilman CPAP-maskia ja siis osin hengittämättä, mutta mitäpä sitä hengittämään, kun ei ilmassakaan ole happea kuin nimeksi.

Tämän öisen bussimatkan aikana minulta varastettiin GoPro kamera. Onneksi kamerassa ei ollut korvaamattomia kuvia, sellaisia joita en olisi ehtinyt siirtää talteen, paitsi saman päiväiset, mutta Uyunissakin kuvasin pääosin kännykällä.

Death Road

La Pazissa majoituin ytimessä ja meininki kadulla olikin melkoista. Väkeä meni ja eläminen on hyvin äänekästä. Jos torvisoittokunta ei marssikaan juuri ohi, niin autojen torvet soivat jatkuvasti. Kapeilla jalkakäytävillä saa kävellä kylki edellä, ettei törmää ihmisiin.
Mikään kulinaristin paratiisi se ei ole. Kun keksin pyytää, että pizzaan laitetaan puolet vähemmän juustoa ja vähän enemmän tomaattikastiketta, niin yksi pizzeria muuttui oikein hyväksi. Kokemani mukaan Etelä-Amerikassa laitetaan juustoa kaikkeen ällöttävän paljon. Vieläkin meinaa laatta lentää, kun vaan ajattelen El Calafatessa tilaamaani Milanose-pihviä.

Pääsyy La Paziin menoon oli yksi reissuni aikataulun kulmakivistä, Camino de la Muerte, Death Road. Se on vanha 64 km pitkä vuoristotie, jonka hurja maine, ja karmiva titteli, perustuu aikaan, jolloin se oli aktiivinen ja arkinen kulkuväylä vuoriston läpi. Uuden tien myötä normaali liikenne on vähäistä. Tien pääasialliset liikkujat ovat alamäkipyöräilijöitä ja heidän huoltoautojaan.

Syöksylaskijoita (melkein) kaikki tyynni

Muutama vuosikymmen sitten tiellä kuoli vuosittain 200-300 ihmistä, ja keskimäärin 26 autoa syöksyi tieltä rotkoon. Tällä vuosituhannella vuosisaldo on ollut enää 5 ihmistä/vuosi.
Ei se siis nykyäänkään mikään sunnuntaipyöräilyn kohde ole. Tiesin tilastot, mutta ensimmäisen kerran oikeasti vähän kouraisi, kun opas kertoi myöhemmin ruokapöydässä, että hänen opastamillaan reissuillaankin (vuoden 2008 jälkeen) on kuollut kaksi ihmistä. Molemmat, israelilainen nuori nainen ja uusiseelantilainen mies, olivat syöksyneet pyöränsä kanssa jyrkänteeltä alas tuntemattomasta syystä.

Valitsin järjestäjäksi tunnetuimman ja turvallisuuteen eniten panostavan yrityksen, Gravityn. Meillä oli pieni 8 hengen ryhmä, peräti 5 Tanskasta, yksi Kanadasta ja Sveitsistä sekä minä selvästi vanhimpana. Oppaita oli peräti 3, joista yksi ajoi autoa ja kaksi muuta vaihtelivat joko etummaisena tai peräpään (=minun) valvojana. Saimme Gravitylta kenkiä lukuun ottamatta kaikki päällysvaatteet ja suojavarusteet. Olisi ollut hyvä saada saappaatkin, sillä kastuin pyöräillessä niin, etteivät vaelluskenkäni ole kuivuneet ihan kokonaan vieläkään.

Pääoppaamme Noel puhui hyvää englantia ja hän antoi hyviä vinkkejä vähän mustalla huumorilla ryyditettynä:
”Katso aina muutama metri eteenpäin, kun katsot parasta ajolinjaa. Älä käännä päätä sillä pyörän tanko kääntyy aina katseesi mukana. Jos siis käännyt katsomaan vuorta, muutut hyvin helposti osaksi sitä.”
”Kilometrin päässä on kaunis ulkokaarre, jossa on yleensä kauniita perhosia, mutta älä jää ihailemaan niitä, sillä muuten muutut itse perhoseksi”
”Pian tulemme mutkaan, jonka nimi on Italian Corner. Se on saanut nimensä yhden italialaisen mukaan, arvaatte varmaan miksi.”
”Tätä kapeaa kohtaa sanotaan ranskalaiseksi seisakkeeksi. Eräs nainen nousi pyöränsä selästä väistääkseen vastaan tulevaa kuorma-autoa, mutta teki sen virheen, että nousi jyrkänteen puolelle päästäkseen kauemmaksi autosta. Pyörä jäi siihen paikalleen.”

Muistomerkkejä oli reitillä tietenkin lukuisia

Tie oli paikoin todella kivistä, mutta hienosti alamäkipyörä/maastopyörä tms. selvitti sellaisetkin kivenmurikat, jotka olisivat kaataneet normaalipyörän. Hoin kuitenkin itselleni jatkuvasti, että pitää jaksaa keskittyä enkä saa tottua vauhtiin. Alussa pysyin hyvin muiden mukana, mutta hiljalleen aloin jäädä enemmän ja enemmän. Kun muiden hitaammin ajaneiden taidot kehittyivät, minun aivoni eivät pysyneet enää perässä. Yhtäkkiä yllätin itseni ajattelemasta korista, politiikkaa, vanhoja typeriä käytöstapojani… Ja sitten olinkin äkkiä uurteessa tai kourussa, josta oli vaikea päästä pois lisäämättä vauhtia tai pysähtymällä täysin, jossa siinäkin on omat vaaransa. Selvisin kuitenkin kaikesta enkä oikeastaan kertaakaan pelännyt suistuvani rotkoon, mutta kaatumista ja itseni kolhimista pelkäsin kyllä, ja se piti minut pääosan tuosta 4 tunnin ajasta terävänä.

Välillä vettä tuli kaatamalla, ja oli vaikea nähdä eteensä. Välillä ajoin lasit päässä, mutta kun linssit kastuivat, ajoin hetken ilman, mutta silmiin piiskaava sade ei ollut yhtään parempi.

Etenkin autolla sopii toivoa, ettei tule vastaantulijoita

Mitä pitemmälle pääsimme, sen varovaisemmin ajoin. Kun pilvet väistyivät, alkoivat upeat maisemat paljastua, ja äkkiä minua alkoi ärsyttämään, miksi paahdamme pisteestä toiseen karmeaa vauhtia emmekä pysähdy nauttimaan once in the lifetime -maisemista. En onneksi valittanut siitä oppaillemme, sillä seuraavalla etapilla pohdiskelin jo, että missä suhteessa ärtymykseni johtuikin siitä, kun huomasin etten pysy muiden tahdissa. Olin onneksi jo kotisuomessa todennut, ettei havainto- ja reaktiokykyni ole enää entisellään. Oikean reitin valitseminen kivenmurikoiden ja veden kovertamien railojen ohitse ei onnistu niin nopeassa vauhdissa kuin kolmekymppisillä. Viisautta oli kai kuitenkin tosiasioiden tunnustaminen.
Enkä taida olla ainoa ikääntyessään ajatuksiinsa vaipuva tai nähdyn ymmärtämisen hidastumisesta kärsivä, sillä koko pyöräretki on rajattu alle 60-vuotiaille.

Kun aiemmin mainitsin, että tämä seikkailu vaikutti koko reissuni aikatauluun, niin syy oli haluni viettää 58 vuotissynttäreitäni juuri Death Roadilla. Olisihan se ollut komeata, kun lehdessä ristillä olisi ollut molemmilla riveillä päivämääränä 5.3.

Kun pääsin hotellille, olo oli jälleen aivan mahtava, kuten aina kun rohkaistuu yrittämään jotain ihan uutta, käymään omilla rajoillaan.

Minä elän ja hengitän

Isla de Sol

Lepopäivän jälkeen matka jatkui Titicaca järvelle, aivan Bolivian ja Perun rajalle.
Suuri ja kaunis järvi 3800 metrin korkeudessa. Sää oli mantereella pilvinen ja sateinen, joten en päässyt nauttimaan ilmeisen hienoista maisemista matkalla Copacabanalle, joka on alueen kuulemma maineikas keskus.
Minun määränpääni oli kuitenkin upeaksi kehuttu ja sellaiseksi todettu Isla de Sol.
En ollut ehtinyt/jaksanut selvittää mihin olen menossa, sillä isompi rinkkani olisi ehdottomasti pitänyt varastoida Copacabanalle johonkin, ja matkustaa saarelle pelkällä selkärepulla.
Tämä selvisi, kun laivamme rantautui pieneen satamaan, jonka takana nousi lähes pystysuora vuoren seinämä, jonka portaiden kiipeäminen osoittautui koko kuormani kanssa mahdottomaksi. Onneksi paikallinen nuorimies tuli tarjoamaan apuaan ja jaksoin kuin jaksoinkin, ankarasti huohottaen, majapaikkaani asti.
Saarella ei ole teitä eikä mitään kulkuneuvoja. Vain epämääräisiä kiviä, joiden sijoitteluista voi paikoin päätellä, että tästä kuljetaan johonkin. Poluilla vastaan kävelevät aasit, lampaat, siat jne. Saari on täynnä omakotitaloja, jotka muuttuvat ravintolaksi, jos joku turisti sattuu kävelemään sisään. Kaikissa pihoissa on pari muovista pöytää ja tuolia näköalapaikalla.
Useimmissa taloissa mainostetaan wifiä ja korttimaksun mahdollisuutta, mutta ilman sähköä ne eivät tietenkään toimi. Katkot ovat hyvin yleisiä.

Isla de Sol on kerrassaan upea saari, mutta lähes koko läsnäoloni ajan saarella ollut sähkökatko vaikutti siihen, ettei kämpässä toiminut lämmitys, ei tullut kuin jääkylmää vettä eikä tietenkään valot palaneet tai esim. laturit toimineet. Patikointi saarella ei huvittanut, kun ei ollut mahdollisuutta mennä suihkuun sen jälkeen. Aamiaisella pohdin hetken, uskallanko syödä jogurttia, jos kylmälaitteet eivät ole toimineet vuorokauteen, mutta päättelin sitten, että kaipa niillä on muitakin kylmätiloja kuin minun huoneeni.

Epämääräisen aikataulusotkun takia paluumatkasta Copacabanalle kehkeytyi jännityssnäytelmä, että ehdinkö Cuscon bussiini. Tätä kirjoittaessa istun kuitenkin huolettomana yöbussissa aika nihkeänä ja toivon etten haise kovin pahalle. Bolivia oli upea kokemus kaikkine epämukavuuksineenkin.

Seuraavat 3,5 viikkoa retkeilenkin sitten Perussa.