COSTA RICA JA PANAMA

                                                                                                              Panama City 24.4.2024

 

 

Tehtyäni päätöksen jättää Equador väliin sen yhä kiihtyvien sisäisten ja nyt jo ulkopoliittistenkin turvallisuusongelmien takia, minulle vapautui pitkälti toista viikkoa lisäaikaa Keski-Amerikkaan, jossa vietin lopulta 3 viikkoa. Costa Ricasta olin kuullut niin paljon kehuja, että varasin lähes koko tuon ajan juuri sinne.

 

Kehuille riitti katetta, vaikka itse en pystynyt saamaan maasta läheskään kaikkea irti.
Olen alkanut tuntea reissuväsymystä. Ei vaan huvita olla koko ajan pakkaamassa, selvittämässä ja tutkimassa. Tiedän jo ennestään, että osin se johtuu tietoisuudesta, että kotiinpaluu lähestyy. Osasinhan tätä tunnetta ennakoida jo ennen reissuun lähtöä, yli vuosi sitten reittiä suunnitellessa. En halunnut jättää St Helenan saarta pitkän matkani loppuun, sillä pelkäsin tunnetilani latistumista reissun lopulla.  

Viestittelin tuntemuksistani joku aika sitten Poikolan Pietin kanssa, joka on kokenut reissaaja ja analyyttinen myös ihmismielen asioissa. Pieti antoi hyväksi osoittautuneen neuvon: rentoudu, älä yritäkään kiertää kaikkia Costa Rican nähtävyyksiä vaan etsi mukava paikka, pysähdy ja vaihda maisemaa vasta sitten kun haluat. Näin olen tehnyt. 

Sen ehdin kuitenkin nähdä, että Costa Rica on upea maa, johon haluan palata vielä joku päivä. Pura Vida!


  

Ei mitään Saludoa

Se on väkevä maa. Siellä on kolme ilmastoa: Karibian puoleinen rannikko, pohjoisosan tulivuoriperäiset ylängöt sekä maan keskiosa (ml. San Jose) sekä Tyynenmeren rannikko. Sateet ja kuivuus, niiden ajoitus ja määrä vaihtelee, mutta yhteistä kuitenkin on, että lämpöä riittää ympäri vuoden. 

Vuorokausirytmi on tasainen. Aurinko nousee ja laskee puolikuuden tienoilla, ympäri vuoden.  

Kun minä tuskailin aikaista herätystä retkelle tai lentokentälle, niin ticoilla on jo täysi meno päällä. Ennen kuutta lapset ovat matkalla kouluun, autot seisovat jo aamuruuhkassa. 
Auringonnousu määrää elämäntahdin, valoisa ja siedettävä viileämpi ilma on käytettävä hyväksi, sillä puolipäivästä tulee armoton kuumuus ja sitten pimeä jo klo 18 mennessä. 

 

Maan historia myötäilee latinalaisen Amerikan historiaa, kaikki nykyinen alkoi rakentua espanjalaisten tulon myötä. Columbuskin nousi täällä maihin viimeisellä reissullaan ja nimesi alueen ”rikkaaksi rannikoksi”, espanjaksi Costa Rica.
Kuten Etelä-Amerikassa ja Meksikossa, espanjalaisten tulo merkitsi alkuperäiskansojen tuhoa. Ensin laivojen mukana tulleet kulkutaudit tappoivat kansaa, sitten kristinuskon johdolla kuoli paikallinen elämänmuoto ja kulttuuri. Ihan silmämääräisestikin Costa Ricassa on todella paljon maahanmuuttajia, etenkin muualta Karibian alueelta, mutta myös Tyynenmeren takaa. Varsinkin Oseaniasta tuttuja piirteitä löytyy paljon.  

Costa Rica oli muun Keski-Amerikan tapaan osa Meksikoa, kunnes kannaksen maat muodostivat 1800-luvulla oman lyhytikäisen valtionsa, joka hajosi itsekseen osiin mm. rajariitojen vuoksi. Viiimeisin rajakiista oli vielä 2010, kun Nicaragua miehitti yhden Costa Ricalle kuuluneen saaren, koska kuulemma Googlen kartan mukaan se kuului sille. Ilmeisesti Nicaraguassa ei ollut muutamaan viikkoon ollut mitään konfliktia, luonnon katastrofia, vallankaappausta, joten väkivaltaan taipumuksia omaava pohjoisnaapuri keksi sitten tällaisen riidan. Myöhemmin Google on tarinan mukaan myöntänyt, että sen kartassa oli virhe.  

Costa Ricassa asuu nykyään n. 5 miljoonaa ihmistä sekä runsaasti nicaragualaisia maahanmuuttajia. Toisin kuin muut Keski-Amerikan valtiot, Costa Rica on saanut elää varsin rauhassa ja sen demokratia on päässyt kehittymään ilman sotilasvallankaappauksia.
Ja olisihan se erikoista, koska Costa Ricalla ei edes ole armeijaa. Kansalliskaarti on olemassa siltä varalta, että Google Mapsista löytyy uusia virheitä.
Maalla oli jopa naispresidentti, mutta en ole saanut raporttia miten onnistui, vai oliko hänkin liian seksikäs.


  

San Josen hostellini oli kuin bunkkeri. Tätä ennen ohitettu jo massiivinen teräsovi.

San Jose

Maan pääkaupunki San Jose sijaitsee maan keskiosissa. Jäin käsitykseen, että reissaajan kannalta kaikki tiet kulkevat sen kautta. Omalla autolla olisi varmaan löytynyt muitakin vaihtoehtoja, mutta bussit ja shuttlet, mihin ikinä halusinkaan mennä, aina oli ensin mentävä San Joseen.  

Kävin siksi San Josessa kolmesti. Kaupunki ei tehnyt mitään vaikutusta. Korostan kuitenkin, että tässä vaiheessa reissua olen jo nähnyt niin monta upeaa kaupunkia, maata, patsasta, aukiota, luonnon ihmettä, elukkaa ja ihmistä, etteivät ne juuri hetkauta. Kenenkään muun ei pidä antaa tuntemuksilleni kummoista arvoa. Voi hyvin olla, että San Josestakin olisin löytänyt vaikka mitä, jos olisin kiertänyt palloa myötäpäivään, myötä päivän tullut heinäkuussa ensin tänne.

San Josen hotellini oli ihan asiallinen, mutta se sijaitsi kuin bunkkerissa, keskellä kaupunkia. 
Yhden rautaoven, kalteriovien ja betoniseinien keskellä oli mukava vehreä sisäpiha.  
Hotelliemäntä neuvoi ettei klo 18 jälkeen (auringonlasku) ole turvallista mennä kadulle.

Kulmilla pyöri aika surullisen näköistä porukkaa, yö tekee heistäkin varkaan? En tosin ottanut kameraa(puhelinta) esille edes päivällä. Siksi minulla ei ole San Josesta kuvia juuri ollenkaan. 

 

Puerto Viejo on leppoisa pikkukaupunki Karibian puoleisen rannikon
kansallispuistojen ja parhaiden beachien ympäröimänä.

  

Vehreää Puerto Viejon terassillani.

Puerto Viejo

Costa Ricassa toimii mainio Pink Bus niminen yritys, joka ajaa turisteja tavallisimpien turistikohteiden välillä. Shuttle haki hotellin ovelta annettuun aikaan ja vei perillä uuden majoituksen ovelle asti. Pikkubussit olivat tosi mukavia, joten kyydistä maksoi mielellään vähän korkeamman hinnan kuin julkisista busseista. Hermoni ei olisi kestänyt paikallisten säätämistä eikä elimistöni varmaankaan jatkuvaa yli +30C hellettä.

Pink bussilla matkustin myös Karibian rannikolle Puerto Viejoon. Se on pitkälti turismista elävä pikkukaupunki, jonka lähistöllä on useita kansallispuistoja ja muita luonnonihmeitä.
Jatkoin heti kämpän nähtyäni varausta viikoksi, sillä paikka oli oikein mukava. Puerto Viejossa 
(” vanha satama”) oli turistisuudesta huolimatta mukava tunnelma, rento ja letkeä. Ei vähiten paikallisen jamaikalaisyhteisön takia. Jamaikan värit, reggaen keinunta ja yleinen huolettomuus sai mielen keveäksi. Baarissa yksi rasta tiesi kertoa, että alun perin Puerto Viejoon ja Limonin kaupungin suunnalle tuli jamaikalaisia tekemään maantietä. Sitten yhteisö vetää maanmiehiä puoleensa täälläkin. Vähän kuin Espanjan aurinkorannikko suomalaisia, jotka nauttivat, kun saavat alkoholisoitua suomeksi. No joo joo, on siellä muitakin, eivätkä kaikki eläkeläiset ole juoppoja. Eikä juopot eläkeläisiä.

Vuokrasin polkupyörän, jolla oli tarkoitus ajella vähän pitemmällekin, mutta fillari osoittautui onnettomaksi kunnon matka-ajoa varten. Satula tippui heti kun sen nosti, joten polvet suussa sotkin läpi Karibian rannikon hienoimpia rantoja, Playa Cocles, Playa Chiquita, Punta Uva jne. 
Kävin myös Jaguar Resque Centerin portilla, mutta siellä kierrokset loppuvat jo klo 11.30, joten myöhästyin. Vaikka se on tavallaan eläintarha (joita välttelen), niin Jaguar Resque Center on, kuten nimi lupaa, keskittynyt laittomasti pyydystettyjen ja sitten rosvojen kynsistä pelastettujen villieläinten suojeluun. Mukana myös loukkaantuneina löydettyjä lähialueen laiskiaisia, lintuja, apinoita, käärmeitä sekä nimensä mukaisesti myös jaguaareja. 
Koska siellä olisi siis ollut myös käärmeitä, en jäänyt niitä kammoavana asiaa suremaan. 

Enemmän harmitti, että näkemättä jäivät Manzanillon ja Cahuitan kansallispuistot, jotka olivat liian kaukana tuolle kirotulle polkupyörälle. Sitten kun piti vuokrata skootteri uutta yritystä varten, alkoivat päiväkausien sateet. Siinä kosteudessa vaatteeni eivät olisi kuivuneet koskaan, en olisi voinut pakata niitä homehtumaan puhtaiden tavaroiden sekaan.

  

Rikkaalla rannikolla riittää upeita rantoja.

 
Mainittu polkupyörä maksoi 30€/vrk, siis tuplaten sen mitä skootteri maksoi Sumatralla ja ainakin lähtiessäni Tampereella sai jopa auton 39€ päivähintaan.
Puerto Viejon harmittava puoli oli juuri sen kalleus. Hyvinkin Suomen hinnoissa. 
Ei niinkään majoitukset, mutta ravintolat ja jopa pharmaseriassa, joka ajaa maailmalla apteekin asiaa, yksi taskupaketti (10 kpl) paperinenäliinoja maksoi 1,80€. Valmispohjaan tehty Pizza (kioskin luukusta) olisi maksanut 11,50€ ja laadukkaammassa paikassa yhden oluen kanssa 28€.

Noina Puerto Viejon päivinä sain aikaan kivan härdellin, kun tulin FB:n jossain Costa Rica travel -ryhmässä maininneeni, että yllätyin maan kalleudesta. Osa loukkaantui verisesti, että mitäs sitten tulit tänne valittamaan - ja osa yhtyi mielipiteeseeni. Toista sataa kommenttia, tykkäystä tai ärripurri hymiötä. Muutama osasi sentään analysoida, että hinnat ovat karanneet käsistä, että huonoa laatuakin myydään ylihintaan, koska maa on muuten harvoin ulkomailla matkustavien jenkkien suosiossa, jotka ostavat huonolaatuisia ylihintaisia t-paitoja ja lippiksiä tai 25-30 USD lounasruokia.
Puerto Viejosta löytyi kyllä hyvälaatuistakin ruokaa, mutta edullista en löytänyt. Länsirannikolla oli jo sitten normaalimmat hinnat.
Mutta jos etsit nimenomaan hienoja beacheja, joissa haluat viihtyä pitempään, kannattaa suunnata esim. Filippiineille tai Indonesiaan. Eläminen merkittävästi halvempaa.


 
Tortuquero

Karibian rannikon mielenkiintoisin ja vaikeimmin saavutettava kohde oli Tortuqueron kansallispuisto. Luonnonvarainen suuri ryteikkö, jonne ja jossa ainoa mahdollinen kulkupeli on vene. Sitä en halunnut jättää väliin.

Jälleen kerran matkaan lähdettiin auringonnousun aikaan. Olin matkanjärjestäjän kanssa junaillut niin, että Tortuquerosta en palaa muiden mukana Puerto Viejoon vaan jatkan matkaa toisen ryhmän mukana San Joseen ja edelleen sitten länsirannikolle. Näin tuo reissu tuli edulliseksi sekä taloudellisesti, seuraavasta kyydistä ei tarvinnut maksaa erikseen, sekä ajankäytöllisesti, kun ei tarvinnut ajella edestakaisin.

Olin Puerto Viejossa kärsinyt vatsataudista numero X, joten retkueemme pysähtyessä Limonissa aamupalalle, jätin sen minimiin. Mieluummin kärsin nälästä kuin vessahädästä.
Varsinkin kakkostyypin diabetekseni vuoksi minun täytyisi kuitenkin syödä säännöllisesti.  
Diabetes, vatsatauti sekä pitkät siirtymät eivät ole hyvä yhdistelmä.

Tortugueroon mennessä ajoimme ensin tunnin verran laajojen banaaniviljelysten läpi kanaalin rantaan, muutaman pitkulaisen jokiveneen satamaan. Venematka ehti tuskin alkaa, kun rantatörmällä näkyi ensimmäinen Amerikan krokotiili. Oppaan ohje pitää kädet pois vedestä sai lisää painoarvoa. Reilun tunnin vauhdikkaan venekyydin jälkeen saavuimme pieneen Tortuqueron kylään.  

Tortuqueron kylään pääsee vain reilun tunnin venematkan jälkeen.

Kun 1,5 tunnin myöhästymisestä huolimatta järjestäjät aikaistivat tunnilla seuraavaa aktiviteettia, kävi ilmi, etten ehdi syömään siinäkään välissä. Annoin ns. palautteen. Ääneen.

Tunnelma muuttui hyytäväksi ja minut jätettiin kuin kiusallaan kaikissa palveluissa, huoneen jako, lippuasiat yms. viimeiseksi. 

Tavallaan ihan ymmärrettävästi, mutta aloin jo aidosti pelätä mitä teen seuraavaksi.

Lopulta pääsin ostamaan limun ja pari banaania. Hetkessä olo oli taas ihan normaali.

Ensimmäisen kerran huomasin reagoivani oireisiin näin aggressiivisesti. Se pelotti hieman.

Jätin nolona kaupunkikierroksen väliin ja pyytelin anteeksi kaikilta, jotka tapasin. Varsinkin retkenjärjestäjän ja hotellin staffilta. 
Kerroin myös syyn, ja hetken mietin, opastanko heitä toimimaan oikein seuraavalla kerralla, jos joku kertoo olevansa diabeetikko ja tarvitsevansa syötävää. Että kannattaa mahd. pian tarjota esim. appelsiinimehua tai banaania, hiilihydraattia tai paremman puutteessa vaikka suklaata.

En ryhtynyt opastamaan, sillä arvelin sen laimentavan anteeksipyyntöni, että sysäisin osan käytöksestäni heidän syykseen. Siltä se varmasti olisi tuntunut.

Vielä aamulla, koko porukkamme kokoontuessa kanoottiretkeä varten, pyysin kaikilta yhteisesti anteeksi, että pilasin tunnelman. Sain kerralla 12 uutta ystävää, jotka helpottuneen oloisina hyväksyivät pahoitteluni. 

 

Torttuqueron kansallispuistossa. Vaiti, aivan hiljaa.

Hyväntuulisten kanoottiretki oli mukava kokemus.

Edellisen jälkeen kanoottiretki Tortuquerossa oli hieno kokemus, vaikkei se minun mielessäni kyllä kanoottia muistuttanutkaan, pikemminkin venettä. Oppaamme käytti melaa kapeilla ja ahtailla väylillä viidakon sisällä, mutta leveämmissä ja syvemmissä kohdissa sähköinen perämoottori antoi vauhtia. Meren ja kanaalin välissä kulkevassa saaressa kulkee lukuisia toistaan kapeampia väyliä, joitten sisään tunkeutuessamme kuikuilimme puihin ja bongasimme mitä kummallisempia elukoita.
Puiden oksilla meitä tarkkaileva valtava iguaani oli hämmentävä näky, sillä dinosauruksien jälkeläisen mieltää pikemmin maan pinnalle kuin puuhun. Oppaamme valpas katse näki viidakon keskellä paljon sellaista mitä harjaantumaton silmä ei meinannut löytää, vaikka kuinka neuvottiin minne katsoa. Kauempana puiden latvoissa meitä seurasi apinalauma, ja vain parin metrin päästä kanootistamme päivysti kaimaani, joka on krokotiilin sukuinen elukka. Hätkähdin, kun tajusin sen silmän rämeitten keskeltä ihan vieressämme.

Ikänsä kylässä asunut oppaamme puhui hyvää englantia. Hän kertoi sähkön Tortuqueron kylään tulleen vasta 1980-luvulla. Opas oli tarkkanäköisyyden ja valtavan tietomäärän lisäksi hauska. Kun juutuimme matalikkoon, hän sai kanootin irti huutamalla ”Iguuaani! ja näyttämällä oikealle. Ihmiset kurottuivat katsomaan, jolloin kanootin painopiste muuttui ja pääsimme irti.
Opas totesi lakonisesti ”Thanks” sen kummemmin selittämättä. Purskahdin nauruun ja muut katsoivat, että tuon jätkän tunne-elämä on kyllä omalaatuinen. Minä taas tunsin mielihyvää, kun olin tajunnut hyväntahtoisen kusetuksen. 

Kysyin oppaalta mitä hyödyttää pitää pelastusliivejä, kun alueella on krokotiilejä.
”Paikalliset krokotiilit ovat vegaaneja”, hän vastasi jälleen ilmeenkään värähtämättä.

Iltapäivällä Tortuquero jäi taakse ja paluumatkalla San Joseen opin, että vaikka Costa Rica on merkittävä banaanien ja ananasten vientimaa, kumpikaan hedelmistä ei ole maan alkuperäiskasveja. Eipä niitä missään muualla kuin viljelyksillä näkynyt tosiaan kasvavankaan.   

Boliviassa ja Perussa käytiin tankkaamassa aina vasta kun asiakkaat olivat kyydissä, Costa Ricassa oli sikäli parempi palvelukulttuuri. Yhtäkään pitempää siirtymää ei päästy ajamaan normaalia reittiä sillä maanvyörymien takia moni pääväyläkin oli yhtenään poikki. Pink bus kuski kertoi Tortuquerosta San Joseen ajellessa, että yrittää kiirehtiä, sillä päälle osunut sadekuuro tulee todennäköisesti vyöryttämään kiviä ja maata maantielle, jota ajoimme. Minulle ei niin väliä ehditäänkö ennen vai jälkeen maanvyörymää, kunhan ei juuri kohdalle.

 

   

Maastoutumisen mestarit

Quepos ja Manuel Antonion kansallispuisto

Tortuqueron raivokohtauksen aikaan minua ärsytti erityisesti opas, joka puhui koko matkan ajan niin, että hän puhui vuorotellen espanjaa ja englantia. Lause kerrallaan, yli tunnin ajan. Merkitykselliset asiat hukkuivat joutavaan höpinään. Väsyin kuuntelemaan ja huomasin muidenkin kaivaneen kuulokkeet päähänsä. 
Toinen ärsytyskerrointa nostanut oli amerikkalainen some akka, joka kuvasi omaa puhuvaa päätänsä ja levitti teennäisen hymynsä aina kameran käydessä. Hän kailotti typeriä juttujaan kovaan ääneen. Jos noista videoista tuhoutuisi ääniraita, niistä tuskin edes näkisi missä ne on kuvattu, sillä eukon pää peitti kuvan aina.

No, tietysti juuri hän ilmoittautui kadulla kovaan ääneen ystäväkseni, kun myöhemmin tapasimme San Josen keskustassa. Minä en taaskaan kysynyt minne hän on menossa, sillä ei minua kiinnosta, mutta kun hän kysyi, kerroin matkaavani Queposiin. Some akka kertoi tulleensa siellä ryöstetyksi viikkoa aiemmin. Pieni mies ison puukon kanssa oli tullut vaatimaan rahoja, ja sitten oli juostu kilpaa. Hän ei ollut saanut tekijästä kuvaa, koska oli kuvannut itseään. Oletan.

Olin kuitenkin hieman tavallista tarkkaavaisempi päästyäni Queposiin.

Hostellini oli hyvin tarkoituksenmukainen. Mukava yksinkertainen yksityinen huone, johon sain kaupanpäälle ilmastointilaitteen kapulan, kun respan kaveri totesi minun viipyvän koko viikon. Pihassa oli pienehkö, mutta siisti uima-allas ja sen reunoilla mukavat tilat lekottelulle.

Kuuntelin Abdulrazak Gurnahin mainion kirjan Kivisydän, jossa zanzibarilainen nuori mies matkustaa opiskelemaan Lontooseen, johon hänelle ei synny vuosienkaan aikana kunnollista elämänpiiriä, ja hissukseen se murenee kotisaarellakin. Kirja on hienoa kerrontaa ja hyvin realistinen kuvaus ihmisen elämästä, tunteista tai tunteettomuudesta. Tuttu tunne, jos tässä yhteydessä niin voi sanoa.

Naapurihuoneessani ehti väki vaihtua kolmeenkin kertaan. Siellä ei tunnetta puuttunut. Ensimmäinen pariskunta riiteli railakkaasti, kaksi muuta paria rakastivat toisiaan hyvin äänekkäästi. Kun yksi iltapäivä vietin siestaa ja nautin ilmastoinnin viileydestä, sänkyni alkoi heilua oikein reippaasti. Sekunnin ehdin ajatella, että naapurissa on käynnissä pyhä toimitus, mutta sitten tunnistin Balin Ubudista tutun keinunnan. Tällä kertaa se ei kestänyt kuin ehkä 5 sekuntia.
Kaivoin Googlesta vahvistuksen, että Nicaraguan ja Costa Rican rajalla pohjoisessa oli ollut juuri silloin 5,5 suuruinen maanjäristys. Toinen kerta samalla reissulla! Tosin tätä jälkimmäistä ei moni ollut edes huomannut, ja tuskin minäkään jollen olisi ollut makuullani sängynjalkojen varassa.

Yhtenä aamuna pakotin itseni taas ylös klo 5.00 ja lähdin retkelle Manuel Antonion kansallispuistoon. Se ei ole kovin iso alue, mutta se on yksi tunnetuimpia ja suosituimpia.
Manuel Antoniossa opas on täysin pakollinen, sillä ilman opasta elukoita ei osaa etsiä ja ilman kunnon kaukoputkea jää melkein kaikki näkemättä. 

  

Manuel Antonion kansallispuistossa opas ja kaukoputki tarpeen.

Poikkeuksellisen kaunis opas aristeli puhua englantia. Huomasin rohkaisevani häntä kuin telkkarin tai radion haastattelija, joka nyökyttää päätään, kuin olisi samaa mieltä tai ymmärtäisi haastateltavan pointin. Minua on haastateltu muutama kerta molempiin välineisiin ja joka kerta toimittajan pää kävi kuin tikalla. 
Ajattelin, että hän vain aristelee englantiaan. Toisten suojautumiskeino on näytellä ylimielistä. Tämä Sophia Lorenin 2000 luvun versio oli kyllä pikemminkin välinpitämätön, työhönsä kyllästynyt. Jätin kauneudesta huolimatta vain minimi-tipin ja kieltäydyin ottamasta QR-koodia jonka takana olevaan appiin hän pyysi palautteet. Kun ainoat plussat olisivat olleet kasvot, etenkin perhepizzan kokoiset silmät sekä kahlitsemattomat, Puntarenasin hyvinvointialueen varjostavat tissit, niin pysyin etäällä semmoisesta arvioinnista. Ylipäätään olen oppinut, ettei ihmisiä saa arvioida ulkonäön perusteella. Ei edes sellaisia, jotka eivät ole kuulemassa eivätkä ikuna tule mielipidettäni kuulemaan, sillä puolesta loukkaantumisesta on tullut normi. Ja ainakin ne suuttuvat, jotka kokevat, etteivät itse täytä kehujen määreitä.

Vanhassa työpaikassani esinaiseni esitteli aikanaan jollekin yritysvieraalle meidän toimistomme henkilökuntaa. Hän kertoi nuoremmasta kollegastani, että ”tämä komistus on Lauri”. Me muut miehet (tai ainakin minä) loukkaannuimme pelkästä solidaarisuudesta ja vaadimme, että jatkossa meitä kaikkia miehiä on esineellistettävä tasapuolisesti.

Myös Costa Rican länsirannikolla olisi riittänyt kierrettävää. Minua ei huvittanut. Ajattelin, että turha maksaa, kun en jaksa innostua mistään. Ei millään pahalla, mutta Sumatran jälkeen eivät apinat jaksa enää säväyttää. Muutkin elukat jäävät esim. Masai Maran villieläinten varjoon, sori siitä. 
Manuel Antonion kierros päättyi upealle rannalle, jossa niemeen johtavan kapean kannaksen molemmin puolin oli upea hiekkaranta. Mutta taas: Lake McKenzien (Fraser Island, Australia), Sansibarin koko itärannikon beach, puhumattakaan Aitutakin autioista paratiisirannoista… En vaan jaksa enää innostua. 


 

Manuel Antonio Beachilta alettiin hätyytellä pois jo klo 15 jälkeen, sillä
ranta sijaitsee kansallispuiston ympäröimänä. Pimeän tullen en haluaisi siellä liikkua.

  

Panamaan

Seuraava etukäteen Kilroylta ostamani lento lähtee torstaina Panamasta Kuubaan.
Kuten totesin, Costa Ricassa turistille kaikki kulkee San Josen kautta, joten aiempi ajatukseni matkustaa bussilla Manuel Antoniosta rajan yli Panaman puolelle ja edelleen Panama Cityyn, osoittautui huonoksi ideaksi. Matka olisi kestänyt yli vuorokauden, kaikki olisi pitänyt ostaa espanjaksi ja lipun hintahaitari oli ylärajallaan sama kuin lento San Josesta. Ja sen olen oppinut, että hintahaitarissa täällä ei käytetä turisteille kuin sitä ylärajaa. Ja tipit päälle.

Matkustin siis Pink bussilla yhdeksi yöksi San Joseen ja aamulla heti lentäen Panamaan.

Panama Cityn lentokentällä ei toiminut Telia Dotin data-matkapakettini, eikä se sitten toiminut missään. En siis saanut tilattua Uber-kyytiä. Kimppuuni iski muutama yksityiskyydin tarjoaja, jotka eivät ymmärtäneet, että ei merkitsee ei. Päätin, että mieluummin vaikka kävelen kuin menen heidän kyytiinsä. Yritin etsiä shuttle-kyytejä ja busseja, mutta +35C painoi päälle. Lopulta kysyin nuorelta poliisilta mistä löydän normaalin taksin tai kunnollisen yksityiskyydin. Hän kutsui paikalle vanhemman miehen, joka haukkui niitä muita ”piratas”, ja järjesti minulle kyydin, joka maksoi lopulta 35 USD, kun niiltä roistoilta olisin saanut kyydin 25 USD:lla, ja jos olisin ymmärtänyt tilata kyydin Booking.comin kautta etukäteen, se olisi maksanut 21€.  
Hotellilla sain sitten wifin avulla Uberin toimimaan. Huomisaamuksi lentokentälle menoon varaamani Uber maksaa 21 USD.

Panama City oli yllätys, sillä sen silhuetissa on iso läjä pilvenpiirtäjiä ja muutenkin kaikki on hyvin suurkaupunkimaista. Kaupunki vaikuttaa muuten ihan mukavalta, mutta kerjäläisiä on paljon. Yhdessä ruokapaikassa vähän hävetti, kun kaveri tuli kerjäämään nälkäänsä, pyöritti kättään olemattoman vatsansa edessä, ja joutui odottamaan siinä vieressä, että sain suuni tyhjäksi, ennen kuin sain sanottua, että ei. 
Kadulla paikalliset katsovat minua kuin ATM-pankkiautomaattia. 

     

"Se on city nääs!"
Mistä biisistä?

Kanava

Panamassa minua kiinnosti ennalta lähinnä kanava. Sitähän pidetään kai maailman kahdeksantena ihmisen tekemänä ihmeenä. 

Matkustin Uberilla Miraflores Locksiin, kaupungin kupeessa oleville suluille, jossa on myös komea Visitor Center kaikkine palveluineen. Valtavan kokoisessa 3D elokuvateatterissa esitetään dokumenttielokuvaa kanavan rakentamisesta. Onhan se ollut mieletön hanke!

Keski-Amerikan kannas on juuri Panaman kohdalla kaikkein kapein (kanavan pituus 82 km). Kanavasta oli haaveiltu melkein siitä asti, kun Amerikka ylipäätään löydettiin, mutta vasta 1800-luvun lopulla sitä ryhdyttiin rakentamaan. Ensin ranskalaisten toimesta, mutta se yritys päättyi konkurssiin. Yhdysvallat otti asian hoitaakseen ja kanava valmistui lopulta 1914.

Kanavan myötä meriliikenne otti jättiloikan, kun laivojen matka Atlantilta Tyynellemerelle lyheni peräti 13.000 km. Tammikuun lopulla kävin Patagoniassa Magalhaesin salmessa, joka oli ensimmäinen valtameriä yhdistävä reitti, mutta se olisi ollut suurimmille nykyajan laivoille liian ahdas ja mutkainen. Ja lopulta niin etelässä, että säästökin suhteessa Cap Hornin kiertämiseen olisi enää aika pieni.

Panaman kanava koostuu levennetyistä ja ruopatuista joen uomista, suluista ja tekojärvistä. 
Merien pinnat ovat luonnollisesti samalla korkeudella, mutta koska Panama ei ole lättänä, 
eikä ollut mahdollista kaivaa niin paljon maata alta, että olisi tullut helppokulkuinen vesiväylä, jouduttiin tekemään tekojärviä ja sulkuja, joiden avulla, vedenpintaa nostamalla ja laskemalla, saadaan laivoja siirrettyä sektorilta toiselle. Itse vierailin siis vain yhdellä sululla monista. Seuraavan ison aluksen tuloon olisi kestänyt liian kauan, joten en jäänyt odottamaan.
Kanava on kaksikaistainen (en tiedä mikä on ammattitermi), vierekkäin voi siis olla kaksi alusta menossa eri suuntiin. Toista nostetaan ja toista lasketaan. Se olisi ollut kyllä mielenkiintoista nähdä.

Kanavan läpi kulkee vuosittain 15.000 laivaa. Ei siis ihme, että lentokoneella Panamaan laskeuduttaessa näin Tyynenmeren puoleisella rannikolla valtavan ankkuroitujen ja vuoroaan odottavien rahtilaivojen parkkipaikan. 
Kanavan myötä Keski-Amerikan ja etenkin Panaman strateginen merkitys on kasvanut merkittävästi, ja siksi esim. Yhdysvallat valvoo alueella etujaan, vapaan maailmankaupan etuja. Se selittää ainakin osaltaan, miksi on erityisen tärkeää, että alueen maat suuntautuisivat demokratiaan ja länteen. 

Torstaina Kuubaan

Kuubaan matkustaminen vähän jännittää. Siihen liittyy niin paljon kummallisuuksia niin maahantulosääntöjen kuin valuutan suhteen. Vähän samanlainen kutina kuin reissun alussa St Helenalle mennessä, kuin toiseen maailmaan menossa.

Kaikkialla kehotetaan viemään maahan dollareita tai euroja, mutta niiden ostaminen täällä on todella kallista, joten saapa nähdä riittääkö minun muutama satanen mihinkään, jos luottokortit eivät kelpaa. Onneksi sosialistisessa paratiisissa riittää kaikille ruokaa ja katto pään päälle.


  

Panaman kanavan yksi suluista.

  

Chiquita ei ole banaanilajike, mutta ei niitä tarroja myöskään lyödä satunnaisesti
banaanien kylkeen. Kullakin merkillä on omat viljelijänsä. Tortuqueron venesatamaan 
johtavalla tiellä on mm. Chiquitan viljelijöiden suuret alueet ja varastot.

Limonin satamassa Dolen kontit odottavat lastaamista.