PERUNA MAA

Lima 1.4.2024

Usko tai älä, peruna on peräisin Perusta. Täällä on 3500 eri perunalajiketta.
Eurooppaan perunaa tuotiin ensimmäisen kerran 1500-luvun alkupuolella, heti suurten löytöretkien tuomisina. Suomeen peruna saatiin 1700-luvulla.

Luin teoriasta, että peruna on saanut suomenkielisen nimensä Ruotsin kielisestä päron sanasta, siis että sitä olisi kutsuttu ensin maapäärynäksi, ja nimi juontunut sitä kömpelösti lausuttaessa. Muuten ehkä menisi täydestä, mutta kun useimmissa muissa kielissä, hurrit mukaan lukien, peruna on joku potata väännös. Niin, että minä ainakin uskon omaan teoriaani, jonka olen joskus mukulana (esp. papa, myös peruna) kuullut, että kun peruna kerran tuli Perusta, niin johtopäätösten teon pitäisi olla aika helppoa.
Minun mallini kelpasi hyvin myös Machu Picchun ja Peru Hop oppaille, jotka riemastuivat kertomastani. Jos siis Peruun matkustaessasi kuulet oppaalta tiedon, että Suomessa perunaa sanotaan perunaksi, koska se tuli Perusta, niin voit tuulettaa päässeesi myöhemmän historiankirjoituksen alkulähteille.

Peru Hop bussilla läpi maan

Minä saavuin Peruun bussilla Boliviasta, La Pazista Titicaca järvelle, osana Andeilla kulkevaa 5 viikkoista bussimatkaa. Edellisessä blogi-kirjoituksessa kerroin jo jäätävän kauniista Titicaca-järvestä, joka sijaitsee osin Bolivian, osin Perun alueella. Sieltä jatkoin Peru Hop yöbussilla legendaariseen Cuscon kaupunkiin.

Perussa ja Boliviassa kulkevat vähän hop on/hop off bussien tapaan ajavat linja-autot, joiden kyytiin voi ostaa koko reittiä koskevan lipun, ja sitten pysähdellä eri kohteissa haluamansa ajan. Bussikuvio on sinällään mainio! Bussit ovat hyviä ja mukavia, ne kulkevat päivittäin ja niissä on oppaat, jotka auttavat matkan varrella. Kehitettävää on lähinnä oheispalveluiden hallinnassa, sillä Peru Hop:in sovellus ei ole hyvä. Sieltä puuttuu ihmeellisiä perustietoja, esim. eri extra-retkien aikatauluja, jonka vuoksi niiden sovittaminen bussiaikatauluihin oli turhauttavaa, kun aikataulua täytyi rukata koko ajan. Sovellus ei myöskään pysynyt ajan tasalla varausten suhteen.
Sovelluksen kautta pystyi varaamaan myös suositeltuja hotelleja, jotka olivat oikein hyviä, mutta yhteen hotelliin ei ollut edes vaihtoehtoa kahden yön yöpymiseksi ja yksi jo maksamani hotelli peruuntuikin, kun se oli täynnä. Kaikki hoitui lopulta, mutta ärsyttävää sähläämistä.
Bussikuvio toimi kuitenkin hyvin, vaikken erityisemmin huonona nukkujana ihastunutkaan siihen, että kaikki pitemmät siirtymät tehtiin öisin. En nähnyt lisäarvoa sille, että saavun kaupunkiin klo 05.30 ihan pökissä ja seuraava päivä menee sitten siinä sumussa.

Minun reittini Perussa oli seuraava: Titicaca-järvi > Cusco > Aguas Calientes (Machu Picchu) > Cusco > Arequipa (Colca Canyon) > Nasca > Huacachina > Paracas > Lima

Cuscon ainoa toimiva pankkiautomaatti on suosittu. Tai no edes osittain toimiva.

Cuscon vanha kaupunki on kaunis

Cusco – inkojen pääkaupunki

Ikiaikainen inkavaltion pääkaupunki on tuhansia vuosia vanha. Se sijaitsee Andien rinteillä 3400 metrin korkeudessa ja siellä asuu nykyisin n. 500 000 ihmistä. Parhaiten Cusco tunnetaan Machu Picchuun tehtävien päiväretkien asemapaikkana.

Inkavaltio oli mahtitekijä Etelä-Amerikan länsirannalla ja Andien vuoristossa v. 1200-1500. Se ulottui nykyisen Kolumbian eteläosista aina Chilen keskiosiin asti. Juuri Cusco oli tuon kaiken ylhäinen pääkaupunki. Inkavaltio oli laajenemassa ja sillä oli kehittyneen hallintonsa sekä armeijansa ansiosta edellytykset ja pyrkimykset laajentua myös itään päin, mutta espanjalaisten tulon myötä inkojen valta-asema romahti ennen vuotta 1600.

Cuscossa on oikein viehättävä vanha kaupunki. Vuorten ympäröimä kaupunki on ainakin juuri siellä hyvin turvallisen oloinen, mutta kieltämättä kun sitten retkille lähteissä päädyin aamuyön hämärissä vanhan kaupungin ulkopuolelle, sinne missä ihmiset oikeasti asuvat, en olisi lähtenyt yksikseni kävelemään kovin kauas muista ainakaan yöaikaan.

Turvallisuuden tunteeni osoittautui harhaksi myös käytännössä. Mastercardini varastettiin pankkiautomaatista todella erikoisen episodin päätteeksi. Jostain syystä vanhan kaupungin alueella tuntui olevan vain yksi toimiva ATM, pankkiautomaatti. Sinne olikin pahimmillaan 100 metrin jono. Päivää ennen kuin olin lähdössä pois kaupungista, kävin tuolla automaatilla. Olin käynyt jo aiemminkin, mutta yritin kuitenkin nostaa kahteen kertaan, vaikka viikkoa aiemminkaan se ei ollut onnistunut. Äkkiä englanniksi toiminut automaatti vaihtoikin kielen espanjaksi ja ruutu täyteen tekstiä. Yritin keskeyttää koko tapahtuman, mutta kone ei reagoinut enää mihinkään, mitenkään. Katsoin avuttomana ympärilleni ja pyysin jonossa seuraavana olevalta pariskunnalta apua saadakseni korttini ulos. Nainen sanoi, että kannattaa mennä pankin puolelta kysymään apua ja viittoi, että hän näyttää mihin mennä. Epäilin että pankki on sunnuntaina kiinni, mutta kun olimme jo monin tavoin yrittäneet saada korttiani ulos, niin en nähnyt muutakaan vaihtoehtoa. Kävelin naisen kanssa kulman taakse, mutta pankki oli tietysti kiinni kuten olin epäillyt. Automaatin edustalla seisoi vartija, joka soitti puolestani pankin hätänumeroon, mutta sieltä neuvottiin vaan tulemaan seuraavana päivänä uudestaan.
Totesin, etten voi jäädä vaan jatkan yöllä matkaa.
Jotkut nuoret tytöt sanoivat nähneensä, kun joku otti jonkun kortin automaattista, ja se lisäsi tietysti hermostuneisuuttani, vaikka saattoikin tarkoittaa ihan mitä vaan.
Soitin pankkini sulkupalveluun, josta neuvottiin kuinka voin sulkea korttini väliaikaisesti mobiilisovelluksen kautta. Se kävikin helposti. Ja kun minulla oli kuitenkin vielä kaksi muuta korttia, päätin etten jää Cuscoon sillä minun olisi pitänyt tehdä koko seuraavan 10 päivän aikataulutukseni uudestaan. Seuraavana Arequipassa marssinkin ko. pankkiin ja hieman ääntä korotettuani sain asiallista palvelua. He soittivat Cuscoon ja kävi ilmi, ettei pankkiautomaatin vatsalaukusta löytynytkään korttiani. Mitä ilmeisemmin siis minulla oli käynyt paska säkä, että olin kysynyt apua pariskunnalta, josta tilaisuus oli tehnyt varkaan.
Sillä välin, kun kävin katsomassa naisen kanssa onko pankki auki, mies oli saanut korttini ulos automaatista. Onneksi suljin kortin muutamassa minuutissa eikä kortilla ollut tehty mitään ostoksia. Aktialle kiitos tuosta sovelluksen kautta tehtävästä väliaikaisesta sulusta, jonka ansiosta uskalsin sulkea kortin heti, matalalla kynnyksellä. Ilman sitä olisin ehkä punninnut vaihtoehtoja ja yrittänyt ehkä saada sen takaisin seuraavana päivänä, kun vielä oletin sen olevan automaatin sisällä.
Ja kiitos kaikille blogeille/kirjoille, joissa kaikissa korostetaan, että kortteja kannattaa olla useampia mukana. Nyt olen varsin luottavainen, että selviän kahdella muulla kortilla loppuajan.

Machu Picchu

Machu Picchun rauniokaupunki on yksi maailman ihmeistä, jonka tietävät varmaan kaikki.
Se on myös Etelä-Amerikan suosituimpia turistikohteita enkä ihmettele miksi. Toisin kuin itse olen kuvitellut, se ei kuitenkaan ollut koskaan inkojen keskus. Vaikka sitä oli rakentamassa 4000 ihmistä, siellä asui vain 400 inkaa. Inkahallitsija kävi siellä vuosittain, mutta hänkin halusi asua ihmisten ilmoilla, pääkaupunki Cuscossa.

Inka-sanan taivuttaminen on vähän konstikasta, sillä sana on jo itsessään monikko. Oppaani mukaan ei siis pidä koskaan sanoa esim. englanniksi Incas’ / Inca’s (kumpikin siis väärin)

Tavallinen turisti voi matkustaa Machu Picchulle joko kokopäiväretkenä Cuscosta tai sitten rauhallisempaan tahtiin yöpyen välillä Aguas Calientesin kylässä vuorten juurella.
Itse laskin, että on liian suuri riski, että juuri silloin kun tuo Cuscosta aamuyöllä lähtevä päiväretki on perillä sen määrätyn parin tunnin ajan, vuorilla on niin sankka sumu ja pilvet ettei siellä näe mitään. Paluukyydin takia noissa Cuscon päiväretkissä ei ole joustomahdollisuutta jäädä odottamaan pilvien väistymistä. Lukemani perusteella näin sadekaudella pilvet väistyvät usein iltapäivän aikana.

Niinpä varasin Aguas Calientesista itselleni hotellin pariksi yöksi, joka oli ehdottomasti hyvä ratkaisu, koska juuri pelkäämälläni tavalla olisi käynyt.
Sinänsä yöpyminen Aguas Calientesissa oli muutenkin oikein miellyttävää. Kylä sijaitsee korkeiden vuorten piirittämänä niin tiiviisti, että sinne ei osu käytännössä mikään tuulensuunta. Itse en havainnut sen olevan ainakaan oleellisesti kalliimpi kuin vaikka Cusco. Yksinkertainen, mutta moderni ja siisti hotellini ajoi asiansa ilman ikkunaakin. Ympärillä lukuisia tosi hyviäkin ravintoloitakin.

Cuscosta Aguas Calientesiin matkustetaan ensin parin tunnin ajan bussilla Ollantaytamboon, jossa kulkuväline vaihtuu maisemajunaan, josta on tehty melkoinen show. Tarjoilijat esittävät pariutumisriitin kansallispuvuissa, siellä on erillinen vaunu jossa voi tanssahdella bändin säestämänä. Minä tyydyin mököttämään. Kun olin valmiiksi vähän pahalla päällä, eivät maisematkaan jaksaneet säväyttää. Tosi hienoja maisemia, joo, mutta onhan noita jo nähty. Lisäksi olin väärällä puolen junaa. Uskallan vinkata, että kannattaa ostaa istumapaikka menomatkalla tyyrpuurin puolelta, siis kulkusuuntaan nähden vasemmalta, niin radan varressa rynnistävä joki näkyy kauniisti pitkin matkaa.

Junayhtiöitä on ymmärtääkseni kaksi. Peru Rail sekä Inca Rail, joista jälkimmäisessä sain parempaa palvelua Cuscon toimistossa.

Kun juna pysähtyi keskelle Aguas Calientesin kylää, talojen väliin, kaikki oli kymmenien, korkeintaan satojen metrien päässä. Paha tuuli haihtui nopeasti.

Machu Picchulle on erilaisia reittejä, joista kaikille on oma sisäänkäyntinsä. Minun reittini oli ”reitti nro 4 + lupa kiivetä Huchuy vuoren laelle”.
Tyypillisin reitti johon turistit pyrkivät, on reitti nro 2 josta saa sen tunnetuimman kuvan raunioista, jolloin Huayna Picchu vuori näkyy taustalla. Tällöin varsinainen Machu Picchu jää todellisuudessa kuvaajan selän taakse. Koko alueelle nimen antanut vuori ei nimittäin kuulu tähän raivattuun rauniokaupunkiin.

Näkymä alas Huchuy vuorelta raunioille päin. Pilven takana
pilkottaa varsinainen Machu Picchu niminen vuori. Se tyypillisin kuva
otetaan yleensä tämän kuvan oikeaassa ylälaidassa näkyviltä terasseilta.

Huayna Picchulle kiipeämistä on rajoitettu tiukimmin ja sinne päästetään päivittäin vain 400 turistia. Itse en sinne juuri hinkunut, sillä korkeanpaikan kammoni on sitä sorttia, että näkemieni kuvien perusteella en olisi siitä kiipeämisestä selvinnyt. Voi olla, ettei kuntokaan olisi riittänyt. Sikäli hyvä etten edes yrittänyt, sillä Huayna oli sankan pilven keskellä koko sen ajan, kun se oli ylipäätään auki. Viereinen matalampi Huchuy oli minulle oikein riittävä. Sieltä sai komeita kuvia, siellä sai istua ihan rauhassa toista tuntia, näinköhän 4 ihmistä (?) ja adrenaliinia erittyi kiivetessä ihan riittävästi.

Liput on aikataulutettu niin, että portista pitää mennä sisään annetun aikaikkunan puitteissa. Minun lippuni kanssa sisään pääsi klo 11.00 alkaen, mutta varsinaista takarajaa ei ole asetettu. Sisään mennessä täytyy olla mukana paikallinen opas, tai sitten kuulua suurempaan ryhmään, jota opas vetää. Itse palkkasin oman yksityisen oppaani aamulla matkalla bussille. Kaveri puhui hyvää englantia ja vaikutti heti ammattilaiselta. Se maksoi hieman, mutta ei niin paljon, että enää muistaisin paljonko hänelle reilujen tippien kanssa annoin. Alun perin ajattelin, että oppaan palkkaaminen on vain pakollinen juttu, jolla työllistetään paikallisia, ja johon olen törmännyt muissakin paikoissa (ainakin Sumatra, Patagonia, Pääsiäissaaret). Esim. Torres del Painessa meilllä oli bussissa oma oppaamme sekä ns. chileläinen ”paikallisopas” joka näytti Tammelantorin hanulta, eikä sanonut koko aikana mitään.
Hyvin pian selvisi, että tämä Machu Picchun opas oli loistava sijoitus! Hänen helposti ymmärrettävä englantinsa oli kuulemma peräisin risteilyaluksilta, joissa ilmeisen moni perulainen/bolivialainen on työskennellyt. Olen nimittäin törmännyt ainakin kolmeen inkaan, jotka ovat kertoneet käyneensä Suomessa, juuri risteilylaivan mukana. Ja ihmekös tuo, kun huilunsoitto käy verenperimänä.

Kivet ja kalliot heräsivät elämään, kun opas osasi kertoa niiden merkityksestä, tarinoita ja tosiasioita inkojen kulttuurista. Kyselin paljon ja hän osasi vastata niihin sekä olla myös kiinnostunut huomioistani. Hyvä opas osaa painottaa juttujaan asiakkaan kiinnostuksen suuntaan eikä jankuttaa omaa nauhaansa asiakkaasta välittämättä.

Machu Picchusta on raivattu esiin vain osa. Olikohan niin, että peräti 60% on vielä aluskasvilisuuden ja muun maa-aineksen peitossa eikä niitä raunioita voida edes kaivaa esiin, sillä muutoin koko vuoren rinne voisi romahtaa. Se on kuulemma jo nyt vähän etukenossa, nokallaan.
Machu Picchussa asui vain n. 400 ihmistä. Kun katsoo raunioita niin asuinrakennuksia on tosiaan suhteellisen vähän, valtaosa rakenteista on viljelyn mahdollistamiseksi tehtyjä pengerryksiä, terasseja.
Niiden kastelujärjestelmä on nerokas: kun vesi on kastellut ylemmän terassin multakerroksen, se valuu ensin hiekan ja soran, sitten pienten kivien ja lopulta rakennetta kantavien suurten kivien läpi alemmalle terassille jne.
Maa-aineksien paksuutta säätelemällä viljelysmaan kosteus oli optimi kullekin kasville, sen veden tarpeen mukaan. Ja sama vesi käytettiin tavallaan moneen kertaan, ylimääräinen ei mennyt hukkaan.

Viljelysterasseja ja nerokas kastelujärjestelmä

On hämmentävää, kuinka täysin toisistaan tietämättä ihminen on kehittänyt saman pengerrysidean Balilla ja Andeilla! Toisaalta sitten taas, miten inkat eivät keksineet koskaan pyörää, joka kuulostaa aika peruskeksinnöltä ja loogiselta? Mutta senkin ymmärtää: sehän olisi kierinyt saman tien vuoren rinteeltä alas.

Machu Picchun rakennukset ovat kestäneet maanjäristyksiä varsin hyvin, sillä järistykset on jo aikanaan huomioitu. Talot, oviaukot ja ikkunat eivät ole suorakulmaisia, vaan seisovat vähän kuin A-kirjain. Kysymys ei siis ole vatupassin puuttumisesta tai huolimattomuudesta, vaan Inkat ymmärsivät, että ihminenkin pysyy paremmin pystyssä, jos seisoo jalat vähän harallaan. Kuulemma myös ikkunoita tehtiin ”ylimääräisiä” juuri maanjäristysten vuoksi. Nekin pehmentävät jotenkin järistyksen voimaa, mutta minun englantini/fysiikan ymmärrykseni ei riittänyt tätä käsittämään.

Opas näytti minulle myös inkojen tarkan vuosikalenterin, jossa ei tarvitse olla mitään keinotekoista karkauspäivää. Machu Picchun raunioilla on nimittäin ikkuna ja huoneen sisällä kivi, johon aurinko paistaa vain tiettynä päivänä vuodessa, se oli joku kesäkuun päivä, jos oikein muistan.

Paljon kaikkea muutakin mielenkiintoista asiaa, jotka olisivat menneet minulta ohi ilman kunnon opasta. Lopuksi hän jätti minut sovitusti Huchuy Picchun juurelle, jonne kiipesin omia aikojani odottelemaan pilvien väistymistä. Pelkäsin ja kiipesin, mutta en pysähtynyt.
Mietin mitä järkeä ihmisellä on ollut nousta aikanaan kahdelle jalalle. Kuinka paljon turvallisempaa se olisikaan, kun yhden jalan livetessä vielä 3 olisi maassa. Tällä menetelmällä etenin huipulle asti. Erityistä varovaisuutta aiheutti kuitenkin tietoisuus, että alueella on Andien vaarallisimpia hämähäkkejä. Opas oli juuri näyttänyt kaksi alempana raunioilla. Katsoin siis kontatessani tarkkaan mihin käteni pistän.
Huipulla sain kaipaamaani omaa aikaa, jota tällaisissa paikoissa aina myös kaipaan, että saan sulatella ajatuksiani. Oli levollinen olo istua yksikseen siellä ja katsella alhaalla rauniolla vaeltavia turisteja.

Huchuyn huipulla oli hiljaista. Onneksi sentään joku, joka otti tämän kuvan.

Marsua ja peruna maan kasviksia

Aguas Calientes on kaunis pikkukaupunki Machu Picchun juurella

Tunnelma Aguas Calientesissa oli mahtava, kun yksi reissun pääkohteista oli jälleen onnistuneesti suoritettu. Istuin terassilla Plaza de Armasin laidalla (keskustori) ja nautin muutaman Cusquenan ja söin paikallista perinneherkkua, marsua. Ei mikään suuri elämys, jos ei pettymyskään. Kuten pienet jyrsijät yleensä, syöminen oli työlästä, kun pieniä luita on niin paljon suhteessa lihaan.
Katselin kouluikäisten lasten elämää. Kun elämän nälkä on vielä niin suuri, nähtävää ja koettavaa niin paljon, ettei maltti riitä edes kävelemiseen. Vaikkei ole kiire mihinkään, lapset juoksevat paikasta toiseen. Pohdin muusta maailmasta tietämättömän vilpittömyyttä. Ajattelin, että jos täältä joku pääsisi näkemään suuren maailman meiningin, kaikki ne vaihtoehdot, joita maailmalla on tarjota ennakkoluulottomalle, joka jaksaa juosta paikasta toiseen.
Hetken tunsin pientä ylemmyyden tunnetta, että jos kustantaisin jonkun ulos tästä solasta. Kuvittelin, kuinka ihastuneita he olisivat, ja jopa niin, että kun sitten palaisivat tänne, niin tuntuisiko tämä pieni kylä ahdistavalta, riittämättömältä? Muuttuisiko hyväntahdon eleeni lapsen ahdistukseksi?

Ja kun riittävän kauan pohdin, ymmärsin viimein miksi Plaza de Armasilla yksi katukoiraa rapsuttava pikkutyttö tuijotti herkeämättä minua.

Hän ajatteli minusta samoin. Kuinka tyhjältä tuon miehen elämän täytyykin tuntua kaiken sen jälkeen mitä hän on nähnyt täällä. Onko hänen elämällään tarkoitusta enää tämän jälkeen?

Seuraavana päivänä olin taas oma itseni. Paluujunaan jonottaessa aloin vittuilla jonossa ohittajille. En ymmärrä miten ihmiset kehtaavat ja jaksavat, kun kaikilla kuitenkin paikkalippu. Äijä selitti minulle, että he haluavat kulkea yhdessä porukassa. Vastasin, että kai nyt aikuiset ihmiset voivat ollaan toisistaan erossa 2 minuutin ajan.
Eniten ärsytti, että tunnistin olleeni pahalla päällä jostain syystä jo ennen sitä. Taas. Kävin läpi omia tunteitani, että olinko kateellinen, kun äijällä oli porukka ja ystäviä, joiden kanssa jakaa matkaansa. Ei, kyllä minua on ärsyttänyt idiootit aina.
Sitten aloin tasoitella ja pyysin anteeksi, valehdellen, että olin saanut kotoa huonoja uutisia. Se oli valetta, tai no olihan Pyrintö hävinnyt Loimaalla, mutta ei se siitä johtunut.

Arequipa – Nazca

Parin Cuscossa viettämäni välipäivän jälkeen alkoi tiukempi tahtinen Peru Hop bussireissuni.

Arequipasta tein päiväretken maailman toiseksi syvimmälle kanjonille Colca Canyonille.
Tämä reissu oli paha pettymys, sillä se oli selvästi suunniteltu vain niitä ajatellen, jotka tekevät kanjonilla yön yli vaelluksen. Meidät muutamat päiväretkeläiset jätettiin milloin minnekin odottelemaan eikä järjestäjillä ollut minkäänlaista plan B:tä siltä varalta, että sää on läpitunkemattoman sumuinen.
Vaikken mitään nähnytkään, niin uskallan päätellä ettei ole vaivan väärti mennä tälle retkelle edes kirkkaana päivänä, sillä näköalapaikkoja oli vain kaksi. Jos nyt vertaa Grand Canyoniin niin… ei näitä voi verrata mitenkään.

Nazcassa sijaitsevat kuuluisat aavikolle tehdyt piirroskuviot joiden historiasta on monenlaista versiota. Olin jo ostanut Peru Hopilta lennon, jossa olisi päässyt pienlentokoneesta näkemään nämä piirrokset kokonaisuudessaan. Kömpelön sovelluksen vuoksi en kuitenkaan ymmärtänyt, että minun olisi pitänyt jäädä Nazcaan yöksi, joten peruin lennon ja tyydyin ihailemaan kolmea kuviota tien varren näkötornista.
Varmaankin hyvä muutos, ja säästin varmaan ihan oikeassa kohtaa vähän rahaakin.

Nazcan piirrokset on tehty poistamalla tumma maa-aines viivan kohdalta.

Huacachina

Huacachina – Paracas

Huacachina oli sen sijaan mahtava kokemus. Kyseinen pikkukaupunki on aavemainen keidas korkeiden hiekkasärkkien suojassa lähellä Ican suurta kaupunkia. Keskellä kaupunkia on lampi, sen ympärillä palmusysteemiä yms. pientä vehreätä aluetta, hotelleja ja ravintoloita, mutta sitten koko muu maailma näyttää pelkältä hiekkaerämaalta. Kyseessä on Etelä-Amerikan suurimmat hiekkadyynit ja kyllä niitä näytti riittävänkin.

Osallistuin retkeen, jossa kaahasimme dyyneillä ihan hullua vauhtia maastoautolla (buggy) jossa ei ollut kuin turvakaaret. Sen verran tiukkaan auto pakattiin, että minusta kolmannes oli turvakaarien ulkopuolella, joten auton pyörähtäminen vähän pelotti.
Kuski ajoi hurjaa vauhtia, sisuskalut vaihtoivat hyppyreissä paikkaa ja sitten pöhkö, mutta kieltämättä pirun taitava kuljettaja käänsi äkisti auton lähes pystysuoraan pudotukseen dyyniä alas. Pelotteli tahallaan. Sitten pysähdyimme dyynin harjalle ja otimme esiin lumilaudan näköiset vempeleet. Laudan pohjaan levitettiin ennen jokaista laskua jotain vahaa pyörivällä liikkeellä, mutta sitä ei levitetty mitenkään. En ymmärtänyt tarkoitusta, mutta tottelin.
Ensin kuskimme opetti perusasiat ja pian laskettiin jo alas. Ensin pienestä mäestä, mutta jo kolme seuraavaa olivat tosi rankkoja.
En osannut suojata kyynärvarsiani joista toiseen tuli ikävän näköinen haava, kun hiekka kuori ihon ja päällysti verestävän ihon hiekalla. Adrenaliini oli kuitenkin niin korkealla, ettei siitä osannut välittää kuin vasta viimeisen laskun jälkeen.
Vähän harmitti, kun ei voinut kuvitellakaan, että olisi kantanut puhelinta/kameraa mukanaan noissa laskuissa. Eikä autossakaan uskaltanut, niin hurjaa oli meno. Onneksi yksi mukava arizonalainen nainen jätti laskut väliin heti ensimmäisen yrityksen jälkeen, ja hän kuvasi sitten pari minun laskuani. Arvokkaita muistoja tästä touhusta!

Tästä se lähtee. Ensimmäinen kevyempi lasku. Videoita en osaa tänne liittää, joten omat
suoritukseni jäävät vain some-kavereiden ihailtavaksi.

Aavikkoautomme näyttää lelulta mutta kulkee kovaa missä vaan

En tiedä miksi, mutta onneksi vasta tuon sandboardingin jälkeen orastava vatsatautini puhkesi ihan kunnolla. En tiedä kuinka mones, mutta tämä oli toiseksi pahin vatsatauti sitten Afrikan safarin Masai Marassa.
Seuraavana päivänä epäilin jo, etten pysty jatkamaan matkaa aikataulussa, sillä oksensin vielä 45 minuuttia ennen bussin lähtöä. Se helpotti onneksi, kuten usein käy, mutta olo oli kuitenkin niin heikko, että minua pyörrytti bussin odotuspaikalla.
Selvisin bussimatkasta kunnialla Paracasiin, kun en syönyt enkä juonut mitään, kuin vasta pakon edessä, kun alkoi taas huimata.
Paracasissakin syöminen oli vaikeaa, muutaman päivään ei maistunut oikein mikään.
Ällötti pelkkä ajatuskin syömisestä. En keksinyt mitään saatavilla olevaa ruokaa, joka olisi järkevää tai jonka varsinkaan saisin alas. Isän Altzheimerin loppuvaiheessa hoitajat sanoivat suoraan, kun ihmeteltiin eikö isän olo kohenisi, jos häntä ruokittaisiin letkun kautta, että Veikko ei kuole koska hän ei syö, vaan hän ei syö, koska hän on kuolemassa.

Tuli vaan mieleen.

Söin väkisin Banaania, makeaa juotavaa ja pikkupussin perunalastuja, joista sain suolaa. Kuten Masai Marassakin elokuussa, elimistö alkoi kuivua ja seurauksena olivat rajut krampit jaloissa, ja välillä sormissakin. Kävin apteekissa ostamassa nesteytystabletteja ja ne auttoivat kramppeihin.
Olo koheni sen verran, että uskalsin lähteä veneretkelle Ballestas Islandille. Niitä kallioisia saaria kutsutaan ”köyhän miehen Galagosiksi” koska siellä on rikas eläinyhdyskunta. Pelikaaneja, pingviinejä, merileijonia, kilpikonnia, monenlaisia lintuja yms. Oli henk. koht. olosuhteeseeni nähden ihan mukava päristellä merellä kauniissa, lämpimässä säässä.

Matkustuslupa Kuubaan hankittu. Lähetystö Limassa.

Lima

Limassa olen saanut syötyä jo lähes normaalisti, joten olo on kohentunut kummasti.
Hotellini on turistien suosimassa Mirafloresin kaupunginosassa, mutta 10 miljoonan asukkaan Lima on jo niin suuri, että kaikesta huolimatta turistitkin ovat täällä vain osana normaalia päivittäistä elämää. Oikein viehättävä kaupunginosa.

Limassa minulla oli kaksi ns. pakollista tehtävää.
Heti ensimmäisenä päivänä hyppäsin Uberiin ja matkustin Kuuban lähetystöön hankkimaan
turistikorttia, joka on pakollinen asiakirja, että pääsee Havannan koneeseen. Lähetystö oli auki vain klo 9-12 ja koska kyseessä oli pääsiäisviikko, minun oli pakko päästä sinne heti keskiviikkona, sillä torstaista alkaen kaikkialla näytti olevan poikkeavat aukioloajat, joita ei kerrottu missään.
Lähetystön väki oli kommunisteiksi ihan mukavia, vaikka ainakin ennen ko. tauti vei ihmisiltä yleensä todellisuudentajun lisäksi huumorintajun.
Homma hoitui, vaikka espanjankielisessä kaavakkeessa riittikin käännettävää. Kuumuuden ja yhä vajaiden energiavarastojen takia, olo oli taas ohkainen, mutta poikettuani lyhyen kävelyn jälkeen huoltoasemahodarille, olin taas kuin uusi mies. Että maistuikin hyvälle!

Toinen tärkeä tehtävä oli pyhittää yksi päivä Perun kansallisdrinkillle, Pisco Sourille.
En ole mikään coctail-tuntija, mutta Pisco sour on juuri minun makuuni! Hapan, sitruksinen ja raikas. Limassa ei ole enää olemassa sen alkuperäistä kotiravintolaa, kuten esim. Singaporessa Raffles Bar jossa on luotu Singapore Sling, mutta Liman maineikkain hotelli Grand Hotel Boliviar on ottanut sen jo hyvin varhain valikoimiinsa, kun drinkin kehittäjän Victor Morrisin baarin työntekijöitä värvättiin Boliviar hotellin baariin drinkin suosion takia.
Morrisin baari lopetti jo aikanaan varsin pian.
Myös Chilessä markkinoidaan samaa drinkkiä kansallisjuomana, mutta Pisco sour on silti ensisijaisesti Perun juoma. Se on saanut nimensä Perun satamakaupungin Piscon mukaan nimetyltä likööriltä, joka on drinkin perusaines vaahdotetun munan valkuaisen, limen ja siirapin kanssa.
Tapani mukaan perehdyin asiaan huolella, joten seuraava päivä meni katsellessa.

Reissun viimeinen vaihe

Tiistaina lennän Limasta Miamin kautta San Joseen, Costa Ricaan.
Alkaa reissun viimeinen vaihe, kun tutustun Keski-Amerikan kehutuimpaan maahan ensin n. 3 vkon ajan. Sitten lennän Panamasta Kuubaan ja toukokuussa käyn vielä Jamaikalla.
On mukava kokea Karibian meininki näin reissun loppuun, ennen kotiin paluuta toukokuun puolivälissä.