JAMAIKA

                                                                     Kingston 13.5.2024

 

 

Tiistaina 12.5.1981 Tampereen Klassillisen yläasteen luokassa odoteltiin päivän ensimmäisen oppitunnin alkua ja luokanvalvojamme Jorma Kannilan tuloa luokkaan. Ennen häntä sisään asteli kaksi murheen murtamaa poikaa. Vuorenmaan Jusse ja vihreä-kelta-punaiseen pitkään kaulaliinaan pukeutunut Salon Jani kävelivät suoraan liitutaululle ja kirjoittivat sinne ”Bob Marley 6.2.1945-11.5.1981 sekä pätkän Africa Unite biisin sanoista. Tästä hetkestä alkoi minun suhteeni reggaemusiikkiin, ja sen seurauksena päätän maailmanympärimatkani tänne Jamaikalle.

  

Positive Vibration

Tuo edellä kerrottu 9. luokan takauma oli voimakas kokemus. 
Clasuun tultuani suhteeni musiikkiin muuttui täysin. 

Kotona vanhemmilleni musiikki ei ollut merkinnyt mitään. Euroviisut katsottiin lähinnä samasta syystä kuin aina, urheilumiehinä isän kanssa kiinnosti kuka voittaa. Katsottiin usein pelkkä pisteiden lasku. 
Toisesta laulukilpailusta Syksyn sävelestä jäi mieleen lähinnä Erkki Liikasen voittolaulu Evakkoreggae. Esitin siitä parhaan kaverini Mikon kanssa Johanneksen ala-asteella jonkinlaisen play-back kuvaelman tms., jota luokkakaverit kerääntyivät katsomaan ihan kuin euroviisufanit kerääntyvät nykyään katsomaan hassutteluvaatteisiin pukeutuneita täysi-ikäisiä Suomen edustajia. Kummelin partoja ja peruukkeja -parodiointi on todellisuutta.

Clasussa, uudella luokallani, kaikki (jotka muistan) olivat fanaattisia musiikin kuuntelijoita. Herkässä iässä etsin identiteettiäni ja halusin samaistua porukkaan. Osin kyse oli epäilemättä siitä, mutta toisaalta niin voimakas jälki siitä jäi, että suuri osa nykyisistäkin suosikeistani on sieltä yläasteen vuosilta.
Kun kotona ei ollut stereoita, yläasteen kolmen vuoden aikana minulle kertyi reilusti yli 500 kasetillista jo varsin juurevaa musiikkia Led Zeppelinistä Willie Dixoniin, Sarah Vaughanista Motörheadiin, The Doorsista Bob Marley & The Wailersiin. Vasta sitten sain stereot ja alkoi varsinainen keräily.

Marleyn poismenoa surtiin vielä viikko-pari myöhemmin luokkaretkellä Turkuun.
Se oli niin voimakas kollektiivinen kokemus, että koko luokkamme päihtyi pahasti. Luokanvalvojamme Kannilan Jorma vei meidät Tampereelle palattuamme luokkaan selviämään. Hieno mies ei halunnut lähettää ketään kotiin siinä kunnossa. Tuo on yksi niitä hetkiä, kun olen tuntenut suurta häpeää sen vuoksi, että aiheutin mielipahaa ja olin pettänyt suuresti arvostamani ihmisen luottamuksen. 

Innostus reggaeen jatkui lukion loppuun asti ja ihmekös tuo, kun samalle luokalle tuli Mikkolan Maken ja Aarnion Peten kaltaisia fanaatikkoja, joista toinen on nykyisin ammattimuusikko ja toinen graafikko, joka on tehnyt levynkansia ja perehtynyt reggaemusiikkiin syvällisemmin kuin kukaan tutuistani. 
Pete (varmaankin) teki minulle silloin kokoelman ”Rekimusiikkia” jossa oli hyvin monipuolisesti jamaikalaista takapotkumusiikkia eri artisteilta ja eri tyylisuunnista. Se oli minulla tallessa pitkään, mutta hukkui muutossa n. 10 vuotta sitten.  

Tämän lyhyen alustuksen jälkeen lienee kaikille hereillä pysyneille ja reissuani seuranneille selvää, että minun oli pakko tulla Jamaikalle, sillä niin rastat kuin kundit kulmilla, tätä biittiä pitää jo omanaan.


No more trouble

Havannasta jouduin lentämään Panaman kautta Kingstoniin. Oletan, että suoriakin lentoja on olemassa, onhan Jamaika heti Kuuban eteläpuolella, mutta todennäköisesti hinnan takia Kilroy oli reitittänyt minulle välilaskun Panamaan. 

Ja mikäs siinä, eivät lennot silti olleet kuin muutamaan tunnin. Panama City – Kingston lennolle noustessa huomasin ohjaamossa istuvan naiskapteenin. Toivoin, että hän uskaltaa ajaa riittävän lujaa, ettei kone sakkaa. 
Ihan reippaasti lento sujui. Kaksi erikoispiirrettä näillä Karibian lennoilla havaitsin. Kaikki lennot ovat olleet reilusti etuajassa perillä. Onkohan täällä myöhästymisistä joku taloudellinen sanktio tai korvausvelvoite asiakkaille? Vai haluavatko vaan tehdä väljän aikataulun voidakseen ylpeillä asialla? Eikös Ryanairilla ole tämmöinen tapa fanfaareineen?
Toinen erikoisuus oli matkustajien tapa taputtaa laskeutumisen jälkeen, kuten meillä joskus aikanaan charter-lennoilla Espanjaan. 

Ensimmäisen kerran koko reissulla minulta kysyttiin rokotuskorttia. Keltakuumerokotus auttoi minut ohi pitkän jonon. En tiedä olisiko sen puuttuminen evännyt koko matkan. En usko, näytti että siihen jumittuneet täyttivät taas jotain kaavaketta. 

Heti lentokentältä alkaen tuli turvallinen olo, kun kaikki toimi jälleen. Kun Havannan lentokentältä ei saanut mitään (!) syötävää, edes leipää tai suklaapatukkaa, oli jo tärkeää saada pikkupurtavaa, etten ala riehumaan (kuten Tortuguerossa).  
Luottokortti kävi kaikkialla, pankkiautomaatista sai käteistä, rahalla oli yksi arvo, lentokentän wifi toimi ja sain tilattua Uberin, joka vei minut kämpille Half Way Treen kaupunginosaan.

  

Jah! Tyhmemmällekin selviää jo lentokentällä, mikä on täällä kova juttu.

War

Kuten aiemmin todettu, Karibialla kaikki muuttui, kun eurooppalaiset astuivat maihin.
Ensimmäinen Jamaikalla oli itse Kristoffer Kolumbus 1494, joka toisella Amerikan reissullaan
pystytti tänne Espanjan lipun. Sitten muut suuret merenkulun maat tulivat pian perässä ja alkoi sekava vaihe, kun yhtäkkiä oli valtavasti uutta valloitettavaa eikä ollut selvää mihin kannattaa panostaa. 
 
Espanja ja Portugali olivat ennen Amerikan löytymistä sopineet keskenään, miten uuden maailman jakavat, mutta muut maat eivät sitä tunnustaneet, jättäneet kasvumahdollisuuksia vain heille. Varsinkaan nyt enää, kun sille oli tullut merkitystä uuden mantereen löytymisen myötä. 

Brittien, Ranskan, Hollannin yms. keskuudessa oli kirjoittamaton sääntö ’kuka ehtii ensin – saa pitää’. Tämä oikeutus koski tietenkin vain eurooppalaisia, ei alkuperäiskansoja.

Karibialla tapahtui paljon konflikteja, kun tuli tietysti tulkintaa kuka ja milloin on ehtinyt ensin. Tapahtui jopa valtiollisesti tuettua merirosvousta. Se alkoi olla uhka myös Euroopan rauhalle.
Siksi sovittiin ’ystävyyden rajat’ jonka mukaan Kravun kääntöpiirin ja 30.pituuspiirin itä- ja pohjoispuolella ei saanut hyökätä toisen maan laivojen, asutusten ja valloitusten kimppuun, ilman että se tarkoitti sodanjulistusta myös Euroopassa. Mutta siis näiden rajojen ulkopuolella sai!
Maailma oli erilainen, tekisi mieli sanoa. Toisaalta luin juuri viime viikolla uutisia, että Venäjä häiritsee suomalaisten lentoliikennettä Tartoon. Missä se raja menee nykyisinkään, että mikä on sellainen toimi, joka katsottaisiin sodanjulistukseksi?

Britit valloittivat Jamaikan Espanjalta 1600-luvun puolivälissä ja saari kuului eri asteisesti 
briteille siitä lähtien, kunnes Jamaika itsenäistyi vasta vuonna 1962. Kuten Kuuba jenkeille, Jamaika oli briteille tärkeä sokerintuottaja. Ja kuten Kuubassa, Afrikasta raijattiin orjia tekemään työt.

Sota muutti muotoaan:

Until the philosophy which hold one race
superior and another inferior
is finally
and permanently
discredited
and abandoned 
Everywhere is war
Me say war
                                   (Bob Marley: War)

   

Mr. George Stiebel oli ensimmäinen musta miljonääri Jamaikalla.

Talkin’ Blues

Cold ground was my bed last night 
and rock was my pillow

Hyräilin tätä Rautavaara-henkistä kulkurilaulua hienon asuntoni parvekkeella, vaikka yö ei ottanut viiletäkseen. Jostain syystä täällä +32°C tuntuu kuumemmalta kuin muualla.
Ehkä siksi kun Kuubassa olin tottunut tosi kovaan tuuleen. Yökin tuntui paahtavalta.
Terassin liukuovi oli pidettävä kiinni ei pelkästään itikoitten takia vaan, jotta ilmastointi saa tehdä työnsä sisällä rauhassa. 

Tunsin voimakasta mielihyvää. Siitä, että kaikki oli hyvin, siitä että kotiin paluu on ihan ovella  ja nyt se alkaa realisoitua. Näyttää siltä, että selviän tästä reissusta ehjänä ja ilman suurempia takaiskuja!

Kingstonin kämppäni on vähän tylsä, aidatulla ja vartioidulla alueella Kingstonin muutenkin rauhallisemmilla kulmilla, mutta sitä lopulta halusinkin. Kun Kuubassa kävi miten kävi, peruin jälkimmäisen majoitukseni Jamaikan Port Antonion metsässä ja beachilla. Päätin jäädä koko ajaksi Kingstoniin. 

Half Way Treen alueen historia periytyy aikaan, kun maaseudulta, vuorten juurelta Kingstonin satamaan kaupoille tulleet ihmiset pysähtyivät tänne huilaamaan. Paikalla oli iso puu, joka horisontissa määritti etapin etäisyyttä molempiin suuntiin.
Nykyisin tuossa vieressä on maamerkkinä Half Way Tree Clock -kellotorni, joka tosin ei ole niin korkea, että näkyisi edes muutaman kerroksen korkuisten talojen takaa. Sen ympärille on rakentunut vilkas ostosalue, suuri bussiasema ja minun silmääni arveluttavan näköisiä ruokapaikkoja. 

Vaikka koko Karibian nykyväestön juuret pohjautuvat isolta osin Afrikkaan, täällä Jamaikalla se näkyy vielä selvemmin kuin Kuubassa tai Keski-Amerikassa. Kun kävelin juuri Half Way Tree Clockin ruuhkissa, tuli vahva tunnelma, että olisin takaisin Nyahururussa, Nairobissa tai 
Dar es Saleemissa. Osin tietysti siksikin, että pitkästä aikaa tunsin itse olevani kummajainen ja tuijotusten kohde. Ja toden totta, olen nähnyt vain yhden stereotyyppisen eurooppalaisen pariskunnan lentokentän jälkeen!  Tervehdimme toisiamme kahvilassa kuin vaistonvaraisesti. Hetken mietin, kertooko se jotain piilevistä asenteistamme. Sitten muistin kuinka Perussa tervehdimme ihan samaan tapaan ventovieraiden mustien amerikkalaisten kanssa, vain koska tajusimme olevamme turisteja, poikkeavamme paikallisista, ja että se yhdistää meitä.

Half Way Tree on ihan hyvää aluetta turistille. Tosin ei täälläkään tee mieli ottaa kadulla kameraa esille. 

Lähistöltä löytyy peruspalvelujen lisäksi useita ainakin itselleni tärkeimpiä nähtävyyksiä.

  

Jamming

Bob Marley Museum sijaitsee parin kilometrin päässä kämpästäni, Jamaikan kansallissankarin vanhassa kotitalossa Hope Roadin varressa. Se on tietenkin olennainen vierailukohde kaikille, mutta etenkin minulle. Toinen pakollinen paikka on sitten legendaarinen Tuff Gong -studio, joka sijaitsee kauempana downtownissa.

Näihin myydään netissä lippuja samalla nettisivulla, yhdessä ja erikseen. Kun yritin selvittää meininkiä, päädyin siihen, että menen niihin erikseen, sillä vaikka combo-lippu olisi tullut 5$ halvemmaksi, niin infon mukaan yhteiskierros olisi ollut 30 min lyhyempi kuin erikseen ostettuina. En halunnut hosua, joten päätin mennä eri päivinä.
Mokasin, kun en huomannut, että vaikka museo on auki normaalisti kaikkina päivinä paitsi sunnuntaisin, niin Tuff Gong on auki vain kolmena päivänä viikossa. Kirosin jo rankasti, mutta sitten kohtalo antoi minulle mahdollisuuden mennä sinne maanantaina ennen kotiin lähtöä. Kämpästäni katkesivat nimittäin vedet 24 tunniksi ja tästä hyvityksenä sain jatkettua maanantain uloskirjautumistani aamupäivästä alkuiltaan. Matkalaukkujen kanssa en olisi voinut mennä studiolle tuskailemaan, mutta nyt ehdin käydä Tuff Gongin jälkeen vielä kämpillä suihkussa ennen pitkää lentoa.

Bob Marleyn kotitalo on viihtyisä, juuri sellainen reggaen letkeä, mutta ollut silti varmasti ylellinen aikanaan. Siellä on kotistudio, entiselleen jätetty makuuhuone ja keittiö sekä seinät täynnä kultalevyjä, grammyja ja valokuvia. Tuskin ihan näin oli aikanaan.

Opastettu kierros oli oikein hauska. Opas laulatti ryhmää aina kun joku biisin aihio tuli reitillä vastaan. Hän esitteli seikkaperäisesti mm. takaoven sisäänkäynnin, jossa Marleyta ja hänen porukoitaan vastaan tehtiin salamurhayritys (1976), ilmeisesti koska tämä ei ollut aiemmassa konsertissa asettunut tukemaan opposition ehdokasta vaan jättänyt ottamatta kantaa koko maata riivanneeseen vaikeaan poliittiseen tilanteeseen. Bob Marley, hänen vaimonsa Rita Marley ja managerinsa haavoittuivat. He selvisivät hengissä ja esiintyivät jo pari päivää myöhemmin Jamaica Smile konsertissa. Iskun jälkeen hän lupasi esittää yhden biisin, mutta esiintyi lopulta peräti 90 min. Sitten hän muutti Yhdysvaltoihin pariksi vuodeksi.

Jamaikan vaikea sisäpoliittinen tilanne kärjistyi yhä edelleen ja maa oli sisällissodan partaalla.  Vuonna 1978 Marley osallistui, nyt jo maailmanlaajuisena supertähtenä, One Love Peace Concertiin yhtenä monista paikallisista muusikoista. Paikalla olivat myös kilpailevien ja riitaisten puolueiden johtajat, jotka Marley kutsui lavalle bändin esittäessä Jammin’ biisiä. Marley laittoi heidät kättelemään toisiaan ja nosti yhteen liitetyt kädet ilmaan. Tuo historiallinen valokuva on ikuistettu myös Bob Marley Museumin muuriin.

  

   
Kun opas kuuli, että olen Suomesta, hän sanoi ”from happiest country in the world!” ja haluavansa jutella kanssani kierroksen jälkeen. Odotin mielenkiinnolla hänen asiaansa, mutta kaveri alkoi olla aika pöllyssä, joten joko hän unohti asiansa tai sitten ainoa asia oli, kun hän yritti sisukkaasti saada minut kokeilemaan pössöttelyä. Hän vei minut tontilla sijaitsevaan Marley Natural kauppaan, jossa oli sakea savu ja jos jonkinlaista versiota ja muotoa marihuanasta. Lopulta hän ymmärsi, etten todellakaan ole kiinnostunut ja hänkin menetti mielenkiintonsa minuun. Niin tunsin, mutta sitten pari päivää myöhemmin kadulla kävellessäni liikennevaloihin pysähtyneestä autosta huudettiin toistuvasti: ”Jukka!”
Ja kukas se siellä! Kadehdin ihmisiä, joilla on noin hyvä nimimuisti. Minulla ei ole käsitystäkään hänen nimestään.  No, parin viikon päästä pääsen harjoittamaan omaa nimimuistiani, kun aloitan taas valmennuksen kahdessa eri ikäluokassa, n. 70 uuden pojan kanssa.

  

Kuvia Kingstonista on vähän, koska juuri missään ei saa kuvata sisällä,
ja ulkona ei taas uskalla.

  

  

Trenchtown rock
 

Liikuin Kingstonissa kaikki pitemmät pätkät Uberilla. 

Kingstonissa on vähän sama ongelma kuin oli reissuni ensimmäisessä paikassa, Cape Townissa Etelä-Afrikassa. Kävely on turvallista joillain alueilla, mutta muutaman päivän pysähdyksellä on vähän vaikea sisäistää missä turvallinen kulmakunta muuttuu turvattomaksi.

Yhdeltä Uber-kuskilta yritin kysellä, missä voin liikkua ja missä en. Hän sanoi heti, että minun ei pidä yksin mennä downtowniin.  Sitten kysyin Trenchtownista, paikasta, jossa oli Bob Marleyn lapsuudenkoti. ”Absolutely NO! It’s a war zone!”
Voi olla, että olisin ahkerammalla googlaamisella löytänyt jonkun oppaan tai porukan, joka järjestää sinne vakiasukkaiden hyväksymiä retkiä, etten olisi mennyt yksin, mutta samasta syystä kuin Cape Townissa, en kehtaa osallistua sellaiselle tirkistelykävelylle.
Jos kävelen itsekseni, voin ainakin itselleni valehdella, etten ole kauhistelemassa heidän kurjuuttaan, ja vahvistamassa omaa tyytyväisyyttäni ’kuinka hyvin meillä Suomessa asiat onkaan’.
Mutta tuollaiset kävelyretket slummeissa tuntuvat minusta, ainakin näin niitä kokemattomana, korneilta.
 

  
One Love

Yhden kyydin otin Jamaica National Stadiumille. Se on paikka, jossa aiemmin mainitsemani One Love Peace Concert 1978 järjestettiin. Kaksi äkäistä naista makoili varjossa ja paiskoi hommia jutellen keskenään. Kysyin hyvin ystävällisesti, voisinko käydä vain vilkaisemassa stadionin tasanteelta ja ottamassa pari kuvaa. Ei, tuli niin napakasti ja halveksuvasti kuin vaan makuuasennosta sen voi esittää. Yritin vielä vedota pitkään matkaani ja ettei minulla ole mahdollisuutta tulla enää koskaan uudestaan, mutta nyt se vielä äkäisempi ei keskeyttänyt omaa puhettaan vastatakseen. Tämä ämmä ei ollut saanut edes sitä yhdenlaista rakkautta.

Otin kuvan stadionin eteen pystytetystä Bob Marleyn patsaasta, joka näytti kovin paljon samalta käsialalta kuin museolla talon edessä ollut näköispatsas. Ehkä se on tuotu tähän muistuttamaan stadionille tulijoille, että maasta löytyy muitakin staroja kuin pikajuoksijat.

Stadionin edessä oli nimittäin muistutus maan aivan uskomattoman kovasta juoksijakatraasta. Pelkkä Merlene Otteyn patsaan näkeminen on kieltämättä sykähdyttävä urheiluhetki, muillekin kuin Hakasen Jarmolle, mutta kun samassa rivissä seisoo Asafa Powellin, Veronica Campbell Brownin, Donald Quarrien ja Shelly-Ann Fraser Prycen patsaat sekä heidän kaikkien edessään, vähän erillään se aikamme suurin, Usain Bolt. Kaikki 2,5 miljoonaisen Jamaikan kansan urheilijoita!

   

Usain Bolt ei menetä uskottavuuttaan, vaikka vähän poseeraakin. Tai

                      oikeastaanhan tuo on tulletus eikä poseeraus. 

                      National stadium, Kingston.

    

  

Kävin tietysti myös Usain Boltin omistamassa Tracks and Records ravintolassa
vähän toisella puolen Kingstonia.

Tein kävelylenkin Wailersin alkuperäisjäsenen ja monia alkupään hittejä Marleyn kanssa kirjoittaneen Peter Toshin museolle. Se oli valitettavasti hyvin vaatimaton kahden pienen huoneen tila, jossa oli suurin piirtein Wikipedia printattu seinälle. Hinta 20$ oli laatuun nähden ihan järjetön, mutta toivottavasti se auttaa kehittämään museota.  

Kulmilla oli myös yksi Kingstonin kärkinähtävyyksiä The Devon House, joka on ensimmäisen mustan Jamaikalaisen miljonäärin rakennuttama kartano. Hieno talo hyvin pidetyllä tontilla pitää sisällään laadukkaan ravintolan ja kuuluisan leipomon sekä jäätelömyymälän.
Kävin siellä peräti kahdesti sillä Jamaikalaisella BBQ Jerky soosilla maustetut ruoat olivat aivan mielettömän hyviä. Ostin kastiketta kämpillekin ja täytyy vielä selvittää, kannattaako ostaa sitä mukaan kotiin vietäväksi. Nähtävästi sitä saa kuitenkin Suomestakin enkä välittäisi ottaa mukaan mitään, mitä joudun selittelemään tullissa. Ruokatuotteet ovat usein sellaisia.

  

Kerran elämässä

Maanantai-iltana kone nousee Kingstonista ja laskeutuu Lontooseen Gatwickin kentälle tiistaina puoliltapäivin, toivottavasti aikataulussa, sillä minun on siirryttävä Heathrown kentälle muutamassa tunnissa ehtiäkseni Helsingin koneeseen.
Sitten Helsingistä on vielä jaksettava matkustaa kotiin. 
Mutta tätähän tässä on ollut viimeisen vuoden. 

Kirjoitin reissun suunnitteluvaiheessa blogissa (26.2.2023) tulevista haasteista:  
”Oman merkityksellisyyden ja pätevyyden tunteet vaihtuvat todennäköisesti ihan päinvastaisiin tunteisiin, joiden kanssa täytyy oppia elämään. Kasvun paikka.”

En tiedä onko kasvua tapahtunut, onko toleranssi kasvanut. Sen analysoinnin ja reissun yhteenvedon aika on vähän myöhemmin, kunhan saan vähän etäisyyttä, mutta siinä olin oikeassa, että tästä jatkuvasta epävarmuudesta olen saanut nyt hetkeksi ihan tarpeekseni.   

Vieraiden tähtien alla
Vieraiden ihmisten luona
Minä vieraita tienviittoja seurailin
Minä etsin, minä löysin
Suljin silmät ja kuuntelin
Kunnes viimein tunnustaa sen uskalsin:
Sitä väsyy puhumaan vierasta kieltä
Väsyy aina kysymään tietä
Väsyy viimein yksin kahlaamaan

Koska kerran elämässä kuitenkin
Tulee aika aina jolloin
on palattava kotiin takaisin

                         -Sir Elwoodin hiljaiset värit, Kerran elämässä